28. elokuuta 2016

Lomalla luettua - tervetuloa syksy!

Sitaatti seinältä Edinburgh International Book Festivaleilla 8/2016


Olen ollut kuluneet kolme viikkoa kesälomalla. Lomasäät ovat olleet jokseenkin mielenkiintoiset, mutta siitä huolimatta loma on ollut hyvä ja rentouttava. 

Olen sukuloinut Pohjanmaalla, pyöräillyt enemmän kuin alkukesänä yhteensä, pällistellyt taidetta ja lukuisia elokuvia, istunut meren äärellä kuohuviinilasin kanssa, osallistunut kahdelle tanssitunnille (minä, joka en IKINÄ muka tanssi muuten kuin pikkuhuppelissa), nähnyt ystäviä (mm. yksi riemastuttava re-union neljäntoista vuoden jälkeen), lennähtänyt Skotlantiin ja piipahtanut myös Edinburghin kirjamessuilla

Olen kuunnellut paneelikeskusteluja kirjallisuudentutkimuksen tulevaisuudesta ja hyönteissyönnistä. Olen maistellut oluita ja koukuttunut täysin Netflixin Bloodline-sarjaan. Olen siivonnut kirjahyllyni, ruokakaappini. Ja olen kirjoittanut. Olen lukenut.

Huomenna palaan takaisin töihin, hieman uusiin kuvioihinkin siellä ja luulen, että olen valmis. Ihana syksy, lempivuodenaikana.

Lomani ajan olen viettänyt hiljaiseloa täällä blogin puolella. Olen kuitenkin lukenut seitsemän kirjaa, joista varsinkin yksi ravisteli rajusti. Kuusi muuta olivat kaikki hyviä lukukokemuksia - mainioita valintoja lomailun lomaan. 


Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari 
WSOY 1996, Suomennos Liisa Ryömä, 102 s.


Kirja koostuu Toven tarinoista ja Tuulikin grafiikasta. Ollaan Klovharun saarella, paikassa jossa pariskunta vietti lähes kolmekymmentä kesää 1960- ja 1990-luvuilla. Kirjassa on lämmin, seesteinen ja välillä myös humoristinen tunnelma - tämä oli täydellinen lukuvalinta murskaavan A Little Lifen jälkeen.

Haru, eräs saari on helppo nähdä sisarteoksena muutama vuosi aiemmin ilmestyneelle Reilua peliä -tarinakokoelmalle. Myös tässä on lempeää pitkän parisuhteen kuvausta, pientä touhuilua ja puhdetta luonnon helmassa, tilannekuvia, lintuja ja työtä, hiljaisuutta.

Erityisen koskettavaa oli lukea siitä, miten Tove alkaa viimeisenä saarikesänään pelätä merta, vaikka aina aiemmin meren äärellä asuminen on ollut hänelle unelma ja suuret aallot ovat merkinneet seikkailua.


Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 s.


Rytisalon esikoinen on salakavalasti kasvava ja raa`istuva romaani. Kirjan alku on hiipivä, ehkä
vähän liiankin runollinen ja kaunis, mutta hiljalleen elämän rajuus ja ihmisen pahuus kurkottavat kouransa kaikkialle.

Kirjassa on kolme kertojaa, joilla jokaisella on oma tunnistettava äänensä - nimihenkilö Lempi, jonka ympärille koko tarina rakentuu, ei saa kuitenkaan ääntä lainkaan. Tämä asetelma tuo mieleen Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista -teoksen. 

Kirjan kieli on hieman vanhahtavaa, mikä sopiikin tietysti aikakauteen; Lapin sodan melskeeseen. Nopealukuinen, mukavan kevyt ladonta. Erityisesti pidin siitä, että Rytisalo ei selitä mitään asioita puhki, useasti vain vihjaa; lukija arvostaa tällaista luottamusta.


Deborah Levy: Hot Milk
Hamish Hamilton 2016, 218 s.


Man Booker Prizen pitkälistalle kivunnut Deborah Levyn Hot Milk on persoonallinen, juonettomuudellaan koukuttava tutkielma tyttären ja äidin suhteesta - repivästä, tukahduttavasta, tarrautuvasta. Se kysyy, milloin ihmissuhteesta tulee enemmänkin taakka kuin onnen lähde.

Teoksen pääasiallisena tapahtumapaikkana on Almerian rannikkokaupunki Länsi-Espanjassa. Siellä tytär Sofia pyristelee irti menneisyydestään, miettii tulevaisuuttaan, riuhtoo itseään ihmissuhteiden viidakossa. Äiti Rose puhuu hänelle käskylausein, vähättelevin äänenpainoin. Kreikkaan paennut isä ei ole yhtään sen mukavampi tapaus.

Levy on hauska, jopa absurdi. Hän leikittelee seksuaalisuudella ja on terävän feministinen pohtiessaan sukupuolirooleja. Kirjassa on myös hieman ironista uskontokritiikkiä, mistä pidin kovasti.

Hot Milk ei ollut minulle aivan yhtä hurmaava lukukokemus kuin Levyn aiempi romaani Uiden kotiin, mutta luulen sen johtuvan enemmänkin kirjan kerroksellisuudesta kuin keveydestä. Tämä teos vaatisi toisen lukukerran, jotta sen kaikki neroudet paljastuisivat.



Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 344 s.


Tässäpä Rytisalon Lempin lisäksi jo toinen syksyn kotimainen esikoisromaani! Lifländerin kolmiodraamaa puiva teos on lähtökohdiltaan varsin tavanomainen tarina ja sen kerrontakin tuntuu hyvin traditionaaliselta. Kieli on hallittua ja etenkin alkupuolella liiankin tarkkaa ja selittävää.

Onneksi Lifländer kuitenkin uskaltaa lisätä kierroksia: kirjan edetessä kieli muuttuu, irtoaa kaavoistaan ja vyöryy kohti - näin tapahtuu etenkin niissä luvuissa, joissa äänessä on Helmi - petetty vaimo. Helmi on nainen, joka rakastaa vauhtia ja liikkumista, Volvon ratissa istumista. Kunpa hän olisi päässyt säteilemään kirjassa vielä enemmän; kunpa hän ei olisi ihan niin paljon vain tyytynyt.

Kolme syytä elää on moniääninen ja eri aikatasoilla hyppivä kirja. Se on silti hyvin nopealukuinen - teos veti minut samanlaiseen lukusukkulaan kuin Kristiina Bruunin Kaikki mikä on sinun -esikoinen viime syksynä. Lifländerin teos on lohdullinen ja lämmin, mutta ehkä minun makuuni vähän liiankin kiltti. Tiivistääkin olisi voinut. Kirjassa on joka tapauksessa paljon ajateltavaa, vaikkapa tämä:

"Matka oli ollut ehkä virhe, mutta hän oli tyytyväinen, että oli tehnyt sen. Elämässä ei lopulta ollut kovinkaan monta virhettä, joita hän ei olisi halunnut tehdä, koska niitä oli kaikkein mielenkiintoisinta muistella jälkikäteen." (s. 284)


Malin Kivelä: Muualla
Teos & S&S 2013, Suomennos Laura Jänisniemi, 276 s.


Wow! Tässä on se lomani ravistelevin kirja. Malin Kivelän ensimmäinen suomennettu romaani Muualla (alk. Annanstans) tarttui matkaani puolivahingossa; en tiennyt kirjasta/kirjailijasta juuri mitään etukäteen. Tämä Kivelän kolmas romaani oli kuitenkin ihana löytö, juuri sellaista kirjallisuutta, joka viehättää minua. Juoni häilyy epämääräisenä taustalla, tärkeintä on tunnelma, hetket, kieli joka liikkuu täydellisessä rytmissä.

Kivelä kertoo neljän sukupolven naisten tarinat, siirtyy näppärästi 20-luvulta 90-luvulle, Helsingistä New Yorkiin. Molempien kaupunkien syke on kuvattu upeasti. Kieli lähenee paikoin proosarunoa, hetkittäin saan erittäin vahvoja Monika Fagerholm -viboja (mikä on kiinnostavaa siksikin, että Kivelä kiittää Fagerholmia kirjan kiitoslistassa).

Kirjan rakenne on jännittävä, omaperäinen, rakeinen. Äänen saavat Helga, Vailet ja Nina, mutta yhden sukupolven nainen, Lida - se hurjapäisin, kuumeisin, maailmaan kadonnut - rakentuu vain muiden kertomusten kautta. Kantavina teemoina ovat lähteminen ja jääminen, moottoriteiden kutsu, vapauden kaipuu, levottomuus ja koti. Vaikkapa näin:

"Ihminen jähmettyy muottiin, jähmettyy niin helposti, sulkeutuu. Ei ole yhtään nelikymppistä jonka kasvoilla ei näkyisi merkkejä laiskuuteen perustuvista valinnoista. 
On oltava varuillaan. Koko ajan, koko ajan.
Elämänasenteena epävarmuus.
Siihen me uskomme.
Eikö niin?" (s. 20)

"Mitä enemmän on kotona, sitä enemmän haluaa olla kotona." (s. 213)


Kivelän muut romaanit ovat Australien är också en ö (2002) ja Du eller aldrig (2006). Olisiko tässä hyvä hetki lukea jotain myös ruotsiksi? Vai uskaltaisiko vielä odottaa suomennoksia?


Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Tammi 2010 (1. p. 1967), Suomennos Inkeri Hämäläinen, 112 s.


Meidän taloudessa oli reilu viikko sitten oikein Capote-päivät. Mies luki Kylmäverisesti-romaania (kuulemma alku erinomainen, loppu vähän tympeä) ja minä leijuin Aamiainen Tiffanylla -pienoisromaanin pyörteissä.

Tartuin kirjaan ennen kaikkea siksi, että siinä on aineksia, joita tulen mahdollisesti käyttämään omissa kirjoitustöissäni, joten luin teosta hivenen rajatusta näkökulmasta. Joka tapauksessa pidin Capoten tyylistä, räiskyvästä mutta myös älykkäästä ja surumielisestä Holly Golightlystä, kepeästä dialogista, New Yorkin tuoksuista, synkemmistäkin sävyistä kaiken juhlimisen ja pintaliidon taustalla.

Katsoin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, joka oli paljon kevytmielisempi ja siirappisempi kuin kirja. Leffan ja kirjan tarinapolut eroavat aika paljonkin ja kirja on ehdottomasti se, joka kouraisee syvemmältä - ja tekee Hollysta kiinnostavan klassikkohahmon.

Tähän teokseen palaan vielä.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2000, 199 s.


Joel Haahtela, ah! Sijoitan hänet jonnekin samoille linjoille sellaisten suosikkikirjailijoideni kanssa kuin Per Petterson, Johan Bargum, Kjell Askildsen ja Helmi Kekkonen. Tiheä ilmaisu, kirkas lause, hiipivä tunnelma. Keskiössä ihmissuhteet - ne hetket, jolloin mietimme, kuka toinen on ja kuka minä?

Tämä Haahtelan toinen romaani kertoo vastavihitystä pariskunnasta, joka muuttaa valkoiseen taloon meren rannalle. Eletään 70-luvun alkua, lahkeet lepattavat ja naapurissa asuu hippejä. Salaperäisiä, kiehtovia, vetäviä hippejä.

Tunnelma on salamyhkäinen ja arvoituksellinen, ehkä jopa pahaenteinen. Ulkoisesti ei tapahdu juuri mitään, mutta sisällä kuohuu. Tällaisen fiiliksen luojana Haahtela on mestari!

Haahtela leikittelee kirjassa paljon seksuaalisuudella ja eroottisella latauksella, mutta onnistuu siinä vain osittain: kirjassa katsellaan ja kosketellaan rintoja mauttoman paljon - tai ehkä vain mauttomasti, en minä tiedä. Se kuitenkin särähti itselleni silmään muuten hienossa teoksessa.



7. elokuuta 2016

Hanya Yanagihara: A Little Life


Olen juuri aloittanut kolmen viikon kesälomani, ja valikoin parhaillani lukemista lomani ajaksi. Kaipaan kipeästi iloa ja kepeyttä. Kieltä, joka jättää asioita sanomatta, piilottaa niitä rivien väleihin. Kaipaan lempeyttä, ehkä jopa onnellisia loppuja. Hiljaisuutta, pieniä tarinoita, tuulahduksia. Runoja.

Kaipuuni johtuu kirjasta, jota olen lukenut viimeisen kolmen viikon ajan ja jonka sain päätökseen tänään.

Amerikkalaisen Hanya Yanagiharan A Little Life on musertava, raaka, toivoton romaani. Upea teos, joka saa lukijan vapisemaan ja kuiskaamaan: ei enää, eihän enää? Ja sitten, jälleen: murskaus. 

Tämä kirja ei tehnyt minulle hyvää, mutta en kadu hetkeäkään, että luin sen. Vaikka A Little Lifessä niin monen ihmisen elämä tuhoutuu, mikään kirja ei ole opettanut arvostamaan elämää yhtä paljon.

Palkintoehdokkuuksia (mm. Baileys Women`s Prize of Fiction, Man Booker Prize, National Book Award) rohmunnut A Little Life kertoo neljästä kaveruksesta, jotka muuttavat opintojensa jälkeen New Yorkiin luomaan uraa ja toteuttamaan unelmiaan. Heistä jokainen on lahjakas ja valmis tekemään rutkasti töitä omalla alallaan: Malcolm arkkitehtinä, JB kuvataitelijana, Willem näyttelijänä ja Jude lakimiehenä. Ystävyys kannattelee heitä: se on maaperä, josta he ponnistavat.

Vaikka olin kuullut jo etukäteen, että kirja on rankka, odotin silti jonkinlaista miespuolista versiota Sinkkuelämästä: ihmissuhdesotkuja, työkuviota, bileitä ja minglausta coctailpartyillä, kokoontumisia vakkarikapakkaan ystävänelikon kesken. 

Ja tosiaan, tavallaan sainkin näitä kaikkia. 

A Little Lifen pohjavire on kuitenkin äärimmäisen synkkä: menneisyydessä on tapahtunut asioita, jotka heittävät sankan sumupilven nykyisyyden ylle. Vaikka tämä hetki olisi kuinka onnellinen tahansa, vaikka ympärillä olisi ihania ihmisiä, vaikka omistaisi upean loft-asunnon keskeltä New Yorkia ja matkustelisi sekä työkseen että huvikseen ympäri maapalloa, elämä voi silti tuntua pahalta, väärältä, kestämättömältä. 

Voi tuntua jopa siltä, että ei ole ansainnut tätä onnea. Että pian kaikki paljastuu, että pian kaikki huomaa, miten turha ja iljettävä olen.

En halua lähteä avaamaan kirjan juonta tai tapahtumia tässä tämän enempää. En näe siinä hirveästi järkeä ja - myönnettäköön - en ehkä enää kestäisi palata kirjan yksityiskohtiin uudelleen. Yanagihara ei säästä lukijaansa yhtään, ei milliäkään. Teos on väkivaltainen ällöttävyyteen asti, jopa epäuskottavuuteen asti. Lukija haluaa ajatella näin: eihän kaikki tämä kauheus voi millään osua yhden ihmisen kohdalle? eihän maailma voi olla sellainen? ei sentään näin paha?

Ja sitten kuitenkin: ehkä se voi. Ehkä se on.

Tätä kirjaa et taatusti lue kuivin silmin. Etkä miettimättä ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäsi ja ovat siinä nyt. Koska: juuri heistä nousee kuitenkin myös toivo. Mahdollisuus, että kaikki voisikin olla jatkossa paremmin.

____________________________________
Hanya Yanagihara: A Little Life
Picador 2015
720 s.

5. elokuuta 2016

Eläköön essee! - Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana


Kirsin Book Clubin Airi haastoi minut noin kuukausi sitten mukaan Eläköön essee! -haasteeseen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin esseekirjallisuutta. Alunperin haasteen pani alulle Marjatta.

Kiitän haasteesta: se innoitti minut viimein tarttumaan Jonathan Franzenin esseisiin, joita olen jo pitkään halunnut lukea. 

Franzenilta on suomennettu kaksi esseekokoelmaa: Epämukavuusalue (2012) ja Yksin ja kaukana (2013). Näistä Yksin ja kaukana vaikutti selvästi kiinnostavammalta: se on sekalainen kokoelma tekstejä vuosilta 1998-2011, painopiste ainakin äkkivilkaisulla kirjoittamisessa, kirjallisuudessa ja myös: linnuissa. Epämukavuusalue puolestaan lähestyy muistelmateosta, sillä se kertoo ilmeisen totuudenmukaisesti Franzenin omasta nuoruudesta.

Eli: lainasin Yksin ja kaukana -kokoelman ja päätin lukea esseen päivässä. Lopulta lukutahtini oli kuitenkin selvästi ripeämpi, sillä kaksikymmentä esseetä tuli luettua reilussa viikossa. 

Ja miltäkö se tuntui?

Ensinnäkin harmitti. Siis se, että luen esseitä niin vähän. Blogini elinaikana olen lukenut kolme esseeteosta, joista tämä on siis se kolmas. Se on liian vähän, kun miettii, miten paljon olen niistä kaikista nauttinut.

Toiseksi olin ihastuksissani kuin pieni lettipäinen tyttö. Kihertelin Franzenin jutuille, luin häntä töissä ruokatauoilla enkä olisi voinut toivoa parempaa ruokaseuraa. Hänen setämäinen ärsyyntymisensä nykytekniikasta (miksi emme yhä voisi vain käyttää WordPerfectiä!) ja siitä, että ihmiset huutavat täpötäydessä bussissa puhelimiinsa i love you ja muuta henkilökohtaista, on hellyttävää. Se saa minut kääntämään esiin Franzenin kuvan kansilehden liepeessä ja ihan pikkuisen silittämään tuota paksua tuulitukkaa.

No niin, asiaan.

En tiedä, kuinka mainio tämä kokoelma mielestäni olisi, jos en olisi koskaan aiemmin lukenut Franzenia ja jos en olisi ollut aivan pähkinöinä etenkin hänen Vapaus- ja Muutoksia-romaaneistaan. Jos en olisi fangirl, en ehkä olisi jaksanut lukea koko teosta sillä intensiteetillä, jolla sen nyt luin.

Yksin ja kaukana on nimittäin aika epätasainen pläjäys. 

Sen pitkä nimiessee on upea tarina siitä, miten yksinäisyyttä kaipaava julkkiskirjailija pakenee Masafueran saarelle: paikkaan, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä, todellakin kaukana kaikesta, liki mahdottomien liikenneyhteyksien päässä. Saarella hän muistelee itsemurhan tehnyttä hyvää ystäväänsä, kirjailija David Foster Wallacea (ja ripottaa tämän tuhkia mereen), lukee Robinson Crusoeta, yrittää bongata juanférnandezintulikulman (siis linnun, äärimmäisen uhanalaisen), miettii yksinäisyyden olemusta ja lopulta: potee koti-ikävää.

Kertakaikkisen nautittavaa luettavaa.

Kuten on myös essee "Omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta", jossa Franzen avaa omaa kirjoittamisprosessiaan ja vaikutteitaan. Hän kertoo erityisesti Muutoksia-romaanin synnystä - ja häpeilemättä myös synnytysvaikeuksista. Luin tätä kieli pitkällä, intensiivisesti. Essee on tunnemylly, joka jättää jälkeensä paljon. Esimerkiksi ajatuksen kirjallisista ystävistä ja vihollisista:

"Minun on mahdoton kirjoittaa uutta romaania löytämättä ensin uusia ystäviä ja vihollisia. Saadakseni alulle romaanini Muutoksia ystävystyin Kenzaburõ Õen, Paula Foxin, Halldór Laxnessin ja Jane Smileyn kanssa. Ennen Vapauden kirjoittamista löysin uusiksi liittolaisikseni Stendahlin, Tolstoin ja Alice Munron." (s. 138)


Alice Munro, tosiaan. 

Yksin ja kaukana -kokoelmassa on useampia kirjallisuusaiheisia esseitä (kritiikkejä, esipuheita, mitä lie), joista hekumallisimmaksi nousee Alice Munroa käsittelevä teksti. Siinä Franzen yrittää löytää syitä sille, miksi Munron maine ei vastaa läheskään hänen ansioitaan (essee on kirjoitettu vuonna 2004 eli liki kymmenen vuotta ennen Munron saamaa Nobelia). 

Franzenin kirjoitus henkii aitoa ihailua, jopa oppipoikamaisuutta. Hän pyörittelee Munron tekstejä ympäri ämpäri ja päätyy lopulta harmittelemaan ylipäätään sitä, että novellistiikkaa ei arvosteta samoin kuin romaania. Hän siteeraa Times Book Reviewin ex-päätoimittajaa Charles McGrathia, joka on verrannut nuoria novellisteja "ihmisiin, jotka opettelevat pelaamaan golfia uskaltautumatta ikinä golfkentälle ja jotka sen sijasta lyövät palloa harjoituskentällä". 

Entäs se epätasaisuus?

Kokoelmassa on pari pitempää matkaesseetä, jotka ovat sinänsä kiinnostavia ja äärimmäisen tärkeitä, mutta aivan väärässä paikassa. Näissä esseissä Franzen matkustaa Kiinaan ja Välimeren maihin (mm. Kyprokselle, Maltaan ja Italiaan) ja raportoi niiden ympäristöongelmista - erityisesti lintujen kaltoinkohtelusta ja (sala)metsästyksestä. 

Franzen on intohimoinen lintuharrastaja (en voi olla ajattelematta Vapauden Walteria) ja hänen surunsa on käsinkosketeltavaa, kun hän näkee liimatikkuihin juuttuneita sieppoja Kyproksella tai häkkeihin suljettuja peippoja kiinalaisella lintutorilla. 

En harmittele näiden tekstien lukemista, mutta harmittelen sitä, että luin ne tässä yhteydessä. Yksin ja kaukana olisi ollut koherentimpi kokonaisuus, jos esseiden tematiikka olisi ollut rajatumpi. Nyt lopputulos vaikuttaa hieman siltä, että kirjaan on tungettu kaikki Franzenin vuosien kuluessa kirjoittamat esseet ja ainoa lajitteluperuste on vuosiluku: esseet kulkevat kirjassa uusimmasta vanhimpaan.

Yhtä kaikki, Franzen on <3

*

Eläköön essee! -haaste on tainnut kiertää jo niin monessa blogissa, että en haasta enää nimeltä ketään. Jos kuitenkin juuri SINÄ haluaisit osallistua haasteeseen, just do it!

__________________________________
Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Alk. Farther Away (2012)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.