5. elokuuta 2016

Eläköön essee! - Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana


Kirsin Book Clubin Airi haastoi minut noin kuukausi sitten mukaan Eläköön essee! -haasteeseen, jonka tarkoituksena on nostaa esiin esseekirjallisuutta. Alunperin haasteen pani alulle Marjatta.

Kiitän haasteesta: se innoitti minut viimein tarttumaan Jonathan Franzenin esseisiin, joita olen jo pitkään halunnut lukea. 

Franzenilta on suomennettu kaksi esseekokoelmaa: Epämukavuusalue (2012) ja Yksin ja kaukana (2013). Näistä Yksin ja kaukana vaikutti selvästi kiinnostavammalta: se on sekalainen kokoelma tekstejä vuosilta 1998-2011, painopiste ainakin äkkivilkaisulla kirjoittamisessa, kirjallisuudessa ja myös: linnuissa. Epämukavuusalue puolestaan lähestyy muistelmateosta, sillä se kertoo ilmeisen totuudenmukaisesti Franzenin omasta nuoruudesta.

Eli: lainasin Yksin ja kaukana -kokoelman ja päätin lukea esseen päivässä. Lopulta lukutahtini oli kuitenkin selvästi ripeämpi, sillä kaksikymmentä esseetä tuli luettua reilussa viikossa. 

Ja miltäkö se tuntui?

Ensinnäkin harmitti. Siis se, että luen esseitä niin vähän. Blogini elinaikana olen lukenut kolme esseeteosta, joista tämä on siis se kolmas. Se on liian vähän, kun miettii, miten paljon olen niistä kaikista nauttinut.

Toiseksi olin ihastuksissani kuin pieni lettipäinen tyttö. Kihertelin Franzenin jutuille, luin häntä töissä ruokatauoilla enkä olisi voinut toivoa parempaa ruokaseuraa. Hänen setämäinen ärsyyntymisensä nykytekniikasta (miksi emme yhä voisi vain käyttää WordPerfectiä!) ja siitä, että ihmiset huutavat täpötäydessä bussissa puhelimiinsa i love you ja muuta henkilökohtaista, on hellyttävää. Se saa minut kääntämään esiin Franzenin kuvan kansilehden liepeessä ja ihan pikkuisen silittämään tuota paksua tuulitukkaa.

No niin, asiaan.

En tiedä, kuinka mainio tämä kokoelma mielestäni olisi, jos en olisi koskaan aiemmin lukenut Franzenia ja jos en olisi ollut aivan pähkinöinä etenkin hänen Vapaus- ja Muutoksia-romaaneistaan. Jos en olisi fangirl, en ehkä olisi jaksanut lukea koko teosta sillä intensiteetillä, jolla sen nyt luin.

Yksin ja kaukana on nimittäin aika epätasainen pläjäys. 

Sen pitkä nimiessee on upea tarina siitä, miten yksinäisyyttä kaipaava julkkiskirjailija pakenee Masafueran saarelle: paikkaan, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä, todellakin kaukana kaikesta, liki mahdottomien liikenneyhteyksien päässä. Saarella hän muistelee itsemurhan tehnyttä hyvää ystäväänsä, kirjailija David Foster Wallacea (ja ripottaa tämän tuhkia mereen), lukee Robinson Crusoeta, yrittää bongata juanférnandezintulikulman (siis linnun, äärimmäisen uhanalaisen), miettii yksinäisyyden olemusta ja lopulta: potee koti-ikävää.

Kertakaikkisen nautittavaa luettavaa.

Kuten on myös essee "Omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta", jossa Franzen avaa omaa kirjoittamisprosessiaan ja vaikutteitaan. Hän kertoo erityisesti Muutoksia-romaanin synnystä - ja häpeilemättä myös synnytysvaikeuksista. Luin tätä kieli pitkällä, intensiivisesti. Essee on tunnemylly, joka jättää jälkeensä paljon. Esimerkiksi ajatuksen kirjallisista ystävistä ja vihollisista:

"Minun on mahdoton kirjoittaa uutta romaania löytämättä ensin uusia ystäviä ja vihollisia. Saadakseni alulle romaanini Muutoksia ystävystyin Kenzaburõ Õen, Paula Foxin, Halldór Laxnessin ja Jane Smileyn kanssa. Ennen Vapauden kirjoittamista löysin uusiksi liittolaisikseni Stendahlin, Tolstoin ja Alice Munron." (s. 138)


Alice Munro, tosiaan. 

Yksin ja kaukana -kokoelmassa on useampia kirjallisuusaiheisia esseitä (kritiikkejä, esipuheita, mitä lie), joista hekumallisimmaksi nousee Alice Munroa käsittelevä teksti. Siinä Franzen yrittää löytää syitä sille, miksi Munron maine ei vastaa läheskään hänen ansioitaan (essee on kirjoitettu vuonna 2004 eli liki kymmenen vuotta ennen Munron saamaa Nobelia). 

Franzenin kirjoitus henkii aitoa ihailua, jopa oppipoikamaisuutta. Hän pyörittelee Munron tekstejä ympäri ämpäri ja päätyy lopulta harmittelemaan ylipäätään sitä, että novellistiikkaa ei arvosteta samoin kuin romaania. Hän siteeraa Times Book Reviewin ex-päätoimittajaa Charles McGrathia, joka on verrannut nuoria novellisteja "ihmisiin, jotka opettelevat pelaamaan golfia uskaltautumatta ikinä golfkentälle ja jotka sen sijasta lyövät palloa harjoituskentällä". 

Entäs se epätasaisuus?

Kokoelmassa on pari pitempää matkaesseetä, jotka ovat sinänsä kiinnostavia ja äärimmäisen tärkeitä, mutta aivan väärässä paikassa. Näissä esseissä Franzen matkustaa Kiinaan ja Välimeren maihin (mm. Kyprokselle, Maltaan ja Italiaan) ja raportoi niiden ympäristöongelmista - erityisesti lintujen kaltoinkohtelusta ja (sala)metsästyksestä. 

Franzen on intohimoinen lintuharrastaja (en voi olla ajattelematta Vapauden Walteria) ja hänen surunsa on käsinkosketeltavaa, kun hän näkee liimatikkuihin juuttuneita sieppoja Kyproksella tai häkkeihin suljettuja peippoja kiinalaisella lintutorilla. 

En harmittele näiden tekstien lukemista, mutta harmittelen sitä, että luin ne tässä yhteydessä. Yksin ja kaukana olisi ollut koherentimpi kokonaisuus, jos esseiden tematiikka olisi ollut rajatumpi. Nyt lopputulos vaikuttaa hieman siltä, että kirjaan on tungettu kaikki Franzenin vuosien kuluessa kirjoittamat esseet ja ainoa lajitteluperuste on vuosiluku: esseet kulkevat kirjassa uusimmasta vanhimpaan.

Yhtä kaikki, Franzen on <3

*

Eläköön essee! -haaste on tainnut kiertää jo niin monessa blogissa, että en haasta enää nimeltä ketään. Jos kuitenkin juuri SINÄ haluaisit osallistua haasteeseen, just do it!

__________________________________
Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Alk. Farther Away (2012)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti