30. syyskuuta 2016

Dinty W. Moore: Mindfulness ja kirjoittamisen taito



Olen kuulkaas kuluneiden viikkojen aikana yrittänyt taas muistella, mitäs ne sellaiset asiat ovat kuin hengittäminen, läsnäoleminen, mielenrauha, hetkessä eläminen jne. Olen käynyt pitkästä aikaa mindfulness-tunneilla ja yrittänyt välillä puhallella ihan yksiksenikin junassa, lenkkipolulla, lounaspöydässä, suihkussa. 

Kuluneiden viikkojen aikana en sen sijaan ole kirjoittanut juuri yhtään. Siis proosaa, luovaa, sitä omaa. Pää tuntuu niin täydeltä, ettei sinne mahdu ylimääräisiä maailmoita, toisten elämiä, ei varsinkaan kuviteltuja sellaisia.

Mutta olen kyllä ajatellut kirjoittamista. Ja vielä: olen lukenut siitä.

Ohion yliopiston luovan kirjoittamisen opettaja Dinty W. Moore yhdistää kepeässä kirjoittajan oppaassaan mindfulnessin ja kirjoittamisen. Tai ainakin yrittää yhdistää: lopputulos on kohtalaisen tavanomainen inspiraatiokirja kirjoittajille tai kirjoittamisesta haaveileville. 

Jokainen uusi luku alkaa sitaatilla, jonka joku tunnettu kirjailija on joskus lausunut. 

Yhden luvun alussa Paul Auster toteaa, että "Kirjoittajan elämä on kutakuinkin yhtä jännittävää kuin lauseiden kirjoittaminen ja yliviivaaminen" ja toisen luvun alussa Truman Capote julistaa: "Kirjoittamisen suurin nautinto ei tule siitä, mitä kerrotaan vaan musiikista, jonka sanat muodostavat". Mukana on myös sellainen klisee kuin "Tapa rakkaasi", josta propsit annetaan William Faulknerille.

Näitä sitaatteja Moore sitten tarkastelee ja avaa. Hän puhuttelee lukijaansa sinä-muodossa, hän käyttää paljon kehotuksia ja käskylauseita: Ryhdy töihin. Kuuntele, mihin kirjoituksesi haluaa sinua viedä. Huomaa. Harjoita. Pysy valppaana! 

Melkein kuin olisi lukenut naistenlehteä: Laihdu! Syö! Jumppaa! Siivoa! 

Mutta no joo. Oli tämä kuitenkin ihan mukava kahlata läpi. Se muistutteli paikoin varsin onnistuneesti, miten hienoa kirjoittaminen on. Miten paljon täydempää elämäkin on, kun sitä katselee kirjoittajan silmin. 

Mutta se mindfulness. 

Moore kyllä kertoo pointteja, miten mindfulnessia voi soveltaa kirjoittamiseen: myös kirjoittaessa täytyy olla syvästi läsnä, täytyy pystyä irrottamaan sellaisista ajatuksista ja lauseista, jotka eivät palvele kokonaisuutta, täytyy kuunnella itseä ja tiedostaa, millainen kirjoittaja on ja millaisen tarinan haluaa kertoa. Silti mindfulness-teema jäi varsin höttöiseksi, ehkä vähän päälleliimatuksi. 

Kirjan paras anti minulle taisi olla tämä Pema Chödröniltä lainattu sitaatti: "Jotta voisi olla todella elossa, kokonainen ihminen ja täysin hereillä, on tultava jatkuvasti heitetyksi pesästä."

_____________________________________
Dinty W. Moore: Mindfulness ja kirjoittamisen taito
Alk. The Mindful Writer (2012)
Suom. Jenni Vehkaluoto
Basam Books 2015
150 s.


25. syyskuuta 2016

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

"Jos sä tietäisit, mitä ja miten mä olen elänyt, niin sä et ihmettelis enää mitään. Kato nyt ympärilles, nämä ihmiset tässä, venäläiset - ei ne tiedä elämästä mitään. Ne käy koulunsa, menevät töiihin ja kuolevat pois. Ei nää tiedä mitään ulottuvuuksista... Nää kuvittelee, että maailma on kolmiulotteinen, mutta ehei... Mä sanon, että maailma ja elämä on kaksi potenssiin se, mitä tavalliset ihmiset kuvittelee päässään. Se on totuus." (s. 77)


Rosa Liksomin novellikokoelma Yhden yön pysäkki voitti J.H. Erkon palkinnon vuonna 1985. Se oli siis ilmestymisvuotensa paras esikoisteos. Tai ainakin räävittömin, railakkain, riettain ja rohkein esikoisteos. Ehkä voimme jopa heittää etumääritteen hittoon ja sanoa vaan teos.

Yhden yön pysäkillä elämä on rajua ja kovaa. Ikinä et tiedä, mistä heräät ja kenen kyljestä. Kuka makaa sun päällä, kuka lyö sua turpaan, kuka vetää ittensä keinuun ja kuka joutuu seuraavaks boseen. 

Maisemat vaihtuu, mutta sama meno säilyy. Liikkeelle lähdetään Helsingistä (Steissi, kaivopiha, steissi), sitten puikkelehditaan Köpiksestä Moskovan kautta Barcelonaan (Euroopan eteisaula) ja kivutaan lopulta Lapin perukoille - päiviin, jolloin pakkasta on aina yli kolmekymmentä celsiusta (67 astetta pohjoista leveyttä). Kokoelman päättää neljän novellin rykelmä (Neljä variaatiota), jossa yksinäisyys hengittää raskaasti ja kosketukset tuntuvat vääriltä.

Ensimmäinen ajatukseni: pirun hauskaa.

Toinen ajatukseni: hemmetin synkkää.

Kolmas ajatukseni: mä haluun lisää. 

Liksomin lyhyet novellit laukkaavat eteenpäin ja nopeaan loppuunsa kuin pillastuneet hevoset. Niissä ei ole mitään liikaa, ne eivät pyytele anteeksi keneltäkään, ne eivät häpeile millin vertaa.

Henkilöhahmot ovat vereslihalla, yksinäisiä, takertujia, elämän heittopusseja. Välillä sympatiaa heitä kohtaan joutuu kaivelemaan perstaskusta, välillä hautakuopasta. Ja sitten se lätkäistään nenänvartta vasten niin että risahtaa: näin käy esimerkiksi novellissa Se päivä alkoi lievällä länsituulella, jossa parisuhdeväkivallan uhri kertaa illan tapahtumia:

"Se seisoi lattialla ku marmoripatsas ja sylki mun päälle. Se oli ku elukka. Mä en liikahtanutkaan. Mä seisoin ja halveksin sitä. Se sylki, huusi, löi ja potki. Mä kaaduin lattialle, se nosti mut ylös ja räivi pitkin seiniä niin ett laasti rapisi. Mä en itkenyt. Mä yritin suojella käsillä kasvojani, sillä plastiikkakirurgiset toimenpiteet on meikäläiselle mahdottomuus. Sitä jatkui aikansa. Sitt se sammui uupuneena ja tyydytettynä sänkyyn. Mä nuolin haavojani muutaman tunnin ja nukahdin sen viereen." (s. 14-15) 

Yksi asia, mistä pidin aivan erityisesti näissä novelleissa, oli yllättävyys. Liksom läpsyttelee lukijaa poskelle, nauraa räkäistä nauruaan (jos olette joskus kuulleet Rosa Liksomin naurun, tiedätte mitä tarkoitan) ja keikauttaa koko tarinan päälaellaan novellin viimeisessä virkkeessä. Hieron poskeani ja hymyilen pullamössöt suussa.

Luin Yhden yön pysäkin pokkaripainoksena, jonka toisella puolella on Liksomin seuraava novellikokoelma Unohdettu vartti (1986). Ei tarvitse siis kuin kääntää kirja nurin ja toiveeni toteutuu: mä saan lisää.

Haluan päättää tämän postaukseni vielä sitaattiin, joka löytyy Yhden yön pysäkiltä heti nimiösivun jälkeen:

"Kaikki on nastaa koska mikään ei ole tylsää."

Siinäpä miettimistä loppuillaksi.

_________________________
Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki
WSOY 2012 (1. painos 1985)
141 s.

20. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus



Viime viikot ovat olleet melko kiireisiä, uudet kuviot töissä ovat venyttäneet päiviä ja mieltä. Sen vuoksi lukeminenkin on ollut hitaampaa, entistäkin hetkittäisempää. 

Luin Riitta Jalosen Kirkkaus-romaania (ensimmäinen lukemani Jalonen muuten!) pitkään, hiljaa hiipien ja lyhyinä rykäyksinä. Ohitin varmasti paljon tärkeää, koska mieli seikkaili muualla - ja sitten taas toisaalta jäin kiinni yksittäisiin lauseisiin ja ajatuksiin: luin niitä uudelleen ja uudelleen ja ajattelin, että juuri näin, tässä on kaikki, juuri näin minäkin sen tunnen

Kirkkaus on romaani tai jonkinlainen fiktiivinen elämäkerta uusseelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924-2004). Tuottelias Frame on kirjoittanut vaikka mitä ja vielä 2000-luvun alussa hän keikkui mukana Nobel-veikkauksissakin - tästä huolimatta häntä ei ole suomennettu lainkaan, enkä minäkään ollut kuullut koko tyypistä ennen tätä Jalosen kirjaa. Kurkkaus Helmet-hakuun onneksi paljastaa, että kirjastosta on saatavissa aika mukavasti hänen teoksiaan englanniksi. Kannattaisikohan aloittaa esikoisromaanista Owls Do Cry

Laitan tähän väliin muutaman sitaatin, joihin jäin lukiessani kellumaan.

"Omaa voimaa suojelee kaikkein eniten ympäristössä vallitseva hiljaisuus." (s. 83)

"Käsikirjoitus lepää hytissä, en jaksa edes katsoa sitä. Silti kirjoittaminen on koko ajan olemassa, se elää sisälläni, vaikka en pitäisi kynää kädessä ja kirjoittaisi mitään muistiin." (s. 319)

"Junan ikkunasta poimin maiseman kappaleita kuin kehystettyjä kuvia. Ajattelen, että niitä minä katson yksin eikä kukaan ole olkani takana sanomassa, miten maisema on nähtävä." (s 324)


Jalonen kirjoittaa kirjoittamisesta. Kirjoittamisen pakosta. Siitä, miten kirjoittamisesta tulee pakotie - ja tie omaan onneen; tie omannäköiseen elämään. Sitä kirjoittaminen oli Framelle, jonka lapsuudessa siskoja hukkui ja köyhyys oli niin totaalista että hampaatkin mätänivät suuhun. Kirjoittaminen oli Framelle myös pelastustie täysin mielivaltaisesta hoidosta, jota hänelle annettiin uusseelantilaisessa mielisairaalassa. Hän välttyi täpärästi lobotomialta, koska lääkäri tajusi Framen olevan lahjakas kirjoittaja.

Jalonen kirjoittaa myös (erityis)herkkyydestä ja introverttiydestä sanomatta kuitenkaan koskaan näitä sanoja ääneen. Pienin kuvauksin hän piirtää Janet Framesta ihmisen, joka rakastaa rauhaa, yksinoloa, hetkiä jolloin kukaan ei vaadi häneltä mitään. Nämä kuvat olivat koskettavia, samaistuttavia. 

Frame kantaa mukanaan menneisyyttään, siitä hän ammentaa kaikki tekstinsä, siitä hän muovaa tarinansa. Hänen mielikuvituksensa laukkaa, mutta lopulta se palaa aina menneeseen, perheeseen:

"Jos lähtisin takaisin, vastassa olisivat Myrtle, Isabel, äiti ja isä ja June ja Geordie. He kaikki ovat moninkertaisesti olemassa, koska he ovat menneessä ja nykyisessä ja tulevassa. Kirjoittaessani kierrän ympyrää heidän ympärillään, teen matkaa joka ei ala eikä pääty koskaan." (s. 297)


Kirkkaus on kirja, jonka voisin ajatella lukevani vielä uudelleenkin. Sen vahvuus on hetkissä, tunnelmassa, siinä miten voimakkaana Framen hahmo nousee esiin. 

Viehätyin myös kirjan rakenteesta ja pohdinkin useaan otteeseen, millainen Jalosen kirjoitusprosessi on mahtanut olla: onko se pulpunnut samalla tavalla kuin lopullinen teksti? Ovatko nykyhetki ja menneisyys limittyneet jo kirjoitushetkellä näin saumattomasti toisiinsa ja jopa ryöpynneet toistensa päälle vai ovatko aikatasot sekoittuneet vasta leikkaamisen ja liimaamisen kautta? Lopputekstissään Jalonen avaa hieman kirjan taustoja, ja selvää on, että Kirkkaus on ollut tekijälleenkin aivan erityinen työ.

_______________________________
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
352 s.


12. syyskuuta 2016

L. Onerva: Mirdja


Syksy.
Lukupiiri.
Kesällä luettu klassikko.
L.Onerva.
Mirdja.

Mielenkiintoista, haastavaa. Olen ylpeä, hämmentynyt.

***

Tänään lukupiirimme palaa kesälaitumilta, ja keskustelemme L. Onervan esikoisromaanista Mirdja, joka on ollut ikuisuuden lukulistallani ja jonka siis nyt olen lukupiirin innoittamana viimein lukenut. 

Mirdja on haastava, poukkoileva, varsin draamallinen romaani naisesta nimeltä Mirdja, joka etsii itseään porvarillisen yhteiskunnan vaatimusten puristuksessa. Hän kysyy, millainen nainen voi ja saa olla - hän kysyy sitä itseltään ja miehiltä, joita hän tapaa; miehiltä, jotka järjestään jumaloivat häntä. 

Mirdjan selän takana supistaan, hänen moraaliaan kauhistellaan. Nykynainen lukee tätä suupieli hieman ylöspäin taipuneena, mutta samaan aikaan sydän pamppaillen, tunnistaen, samaistuen.

Mirdja on rohkea. Hän on itsekäs. Hän on häilyvä. Hän on epävarma. Hän on epäkunnioittava. Hän on yksin. Hän on vahva.

Mirdjan identiteetti hajoilee, hänestä on vaikea saada otetta. Onerva kirjoittaa Mirdjalle lukuisia eri rooleja, mutta läpi kirjan säilyy yksi: uskollisuus itselle. Mirdja taistelee kaikkia niitä odotuksia ja vaatimuksia vastaan, joita yhteiskunta naiselle asettaa. Hän kapinoi yksiavioisuutta ja avioliittoa vastaan, hän väheksyy auktoriteetteja ja poroporvareita, hän nousee lavalle, on taiteilija. Hän lehahtaa sängystä sänkyyn, nauttii hetkistä, silmänräpäyksistä. Hänelle elämä on mosaiikkiteos; ei mikään yksi iso möhkäle.

"Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin tuhat valheellista?" (s. 45)

Ilmestyessään vuonna 1908 Mirdja sai varsin nihkeän ja paheksuvan vastaanoton. Pirjo Lyytikäisen kirjoittamassa esipuheessa (vuoden 2002 painos) kerrotaan, että naislähetystö vieraili Onervan luona ja nuhteli tätä yleisen moraalin ja sukupuolisiveellisyyden loukkaamisesta. En tiedä, miten Onerva nuhteluihin suhtautui, mutta haluan ajatella, että hän nauroi, nauroi suu ammollaan.

Vaikka nautin teoksen rohkeudesta ja eittämättä myös feministisestä vireestä, koin välillä myös puistatuksia. Onerva rakentaa Mirdjasta jonkinlaisen erityisyksilön, erityisnaisen. Mirdja on "sukupuolensa ulkopuolella", hän on erilainen kuin kaikki muut naiset, poikkeus säännöstä. Onerva ei haasta ajatusta ns. perusnaisesta tai -naiseudesta: hän tuntuu hyväksyvän sen, että valtaosa naisista on heikkoja, tunteellisia, miehelle alistuvia. Vain Mirdja on intelligentti kuin mies - vain Mirdja on sellainen nainen, jonka kanssa mies voi olla myös ystävä.

Harmistuin myös siitä, että lopulta Mirdjan kohtalona on mielisairaus. Sekö on ainut tie naiselle, jonka sydän on taiteilijan ja jonka suurin kaipuu on kohti vapautta?

Ja mietin sitäkin, miksi Onerva on päätynyt tekemään Mirdjasta orvon; sedän kasvattaman. Tuliko Mirdjasta tällainen "outolintu" siksi, että hänen vanhempansa katosivat taivaan tuuliin? Siksi, ettei hän koskaan saanut ns. naisen mallia? Koska kuten Mirdjan ystävä, kapakkafilosofi Rolf Tanne sanoo:

"Kysy pikemmin: miksi ovat ihmiset lisäksi niin perin typeriä, että he uskovat omiin valheisiinsa. Ja minä vastaan silloin: siksi että kasvatus on naisen käsissä. -- Sinä Mirdja, sinä olet poikkeus heidän joukossaan, sinä varhaiskypsä ajatus-olento, joka uskallat katsoa totuutta silmiin. Mutta kiitä siitä kohtaloa, kun se on säästänyt sinut naisen vaikutukselta." (s. 29)

Mirdjan kieli on maalailevaa ja paikoin hyvin paatoksellista. Tunteet ovat isoja, dialogi nykylukijan silmin epäuskottavaa ja hilpeääkin. Rakenteeltaan teos on kuitenkin moderni; se heiluu ja haahuilee, se tekee aikahyppäyksiä, kokeilee erilaisia muotoja. Mietin Mirdjaa lukiessani paljon Anja Kaurasen esikoisteosta Sonja O. kävi täällä ja toisaalta myös mm. Anaïs Niniä ja Erica Jongia

Nainen, joka etsii häpeilemättä identiteettiään, vapauttaan ja seksuaalisuuttaan ei ole koskaan turha aihe taiteessa.

__________________________________
L. Onerva: Mirdja
SKS 2002 (1. painos 1908)
364 s.

2. syyskuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat


Aivan aluksi: eikö ole upea kansi?

Ja jos mahdollista, kirjan lukemisen jälkeen kansi on vieläkin upeampi, täydellisesti kirjan fiilistä kuvaava.

Helmi Kekkosen kolmas (pienois)romaani Vieraat on tunnelmallinen, lempeän karu, viiltävä, hetkellinen, ajassa ja paikassa leijuva, unelmien täyttämä. 

Tallella on Kekkosen tarkka ja häpeilemättömän tunteikas katse. Hän kuvaa ihmisiään kaikkine vikoineen ja heikkouksineen, sukeltaa mielen perukoille ja niihin pieniin hetkiin ja katseisiin, jotka kertovat kaiken ja enemmänkin. Keskiössä ovat jälleen ihmissuhteet, erityisen painokkaasti vanhempien ja lasten moninaiset suhteet.

Uutta on episodimaisuus: jokainen luku tarjoilee uuden näkökulman ja uuden ihmisen, mutta kaikki henkilöt kietoutuvat kuitenkin yhteen. 

Ajattelin Vieraita lukiessa monesti Emma Puikkosen loistavaa Eurooppalaiset unet -teosta, joka on niin ikään episodiromaani. Kekkosen romaanissa henkilöt muodostavat kuitenkin selvästi tiiviimmän yhteisön kuin Puikkosen teoksessa: siinä missä Puikkonen heitti lukijan eteen haasteita ja yllätyksiä, Vieraiden lukija pystyy melko hyvin päättelemään etukäteen, kuka hahmoista saa äänen seuraavaksi ja paikoittain jopa sen, mitä tuo ääni aikoo sanoa.

Kekkosen vahvuus ei ehkä olekaan rakenteellisissa jipoissa tai yllätyksellisyydessä vaan kerronnan syvyydessä ja rehellisyydessä. Kekkonen kertoo juuri avatuilla uusilla verkkosivuillaan, että hän haluaa "kuvata ihmistä, mahdollisimman tarkasti, jokaista tunnetta, ajatusta ja henkäystä myöten". Ja tämän hän osaa: henkilöhahmot ovat aitoja ja auki, tulevat helposti lähelle.

Episodimaisuus kiehtoo minua lukijana, mutta en ole varma, toimiko se parhaalla mahdollisella tavalla tässä kirjassa. 

Juuri kun aloin todella uppoutua yhden henkilön tarinaan, se loppui ja toinen alkoi. Luvut eivät ole välähdysmäisiä, joissa olisi mukana vain tämä hetki, vaan niissä palataan myös menneisyyteen, kerrotaan jokin käännekohta tai rankka kokemus henkilön historiassa. Lukija ehtii kiintyä ja kiinnostua, ja sitten: käännetään katse.

Ehkä tämä on metafora elämälle; sille miten keskeneräisiä tai puolinaisia käsityksemme monista ihmisistä ympärillämme ovat.

Vieraita lukiessa aloin toivoa, että Kekkonen kirjoittaisi seuraavaksi paksun romaanin. Jonkinlaisen perhe- tai ystäväpiirikronikan, jossa ihmisten välisiä suhteita vatvottaisiin vielä roimemmin ja sivuja säästelemättä. Nyt Kekkosen lause on hyvin minimaalinen (ja kaunis!), mutta kerronnasta pulpahtelee merkkejä siitä, että laajemmatkin tarinakuviot voisivat onnistua.

Vielä lyhyesti kirjan kantavasta teemasta eli vanhempien ja lasten välisistä suhteista. Kekkonen onnistuu tarkastelemaan aihetta todella monipuolisesti. Hän kertoo lempeistä suhteista, väkivaltaisista suhteista, onnellisista suhteista, huomionkipeistä suhteista, epävarmoista suhteista, kuristavista suhteista. Hän kertoo siitä, miltä tuntuu haluta lasta ja siitä, miltä tuntuu olla haluamatta. 

Ja niin: kehyskertomuksenahan ovat juhlat, illalliset. Ja on mies, joka on lähtenyt hakemaan ruusuja, valkoisia ruusuja. Vieraat on kumarrus Woolfin Mrs. Dallowaylle. Lontoo on vain vaihtunut Helsingiksi.

____________________________
Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016
195 s.