2. syyskuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat


Aivan aluksi: eikö ole upea kansi?

Ja jos mahdollista, kirjan lukemisen jälkeen kansi on vieläkin upeampi, täydellisesti kirjan fiilistä kuvaava.

Helmi Kekkosen kolmas (pienois)romaani Vieraat on tunnelmallinen, lempeän karu, viiltävä, hetkellinen, ajassa ja paikassa leijuva, unelmien täyttämä. 

Tallella on Kekkosen tarkka ja häpeilemättömän tunteikas katse. Hän kuvaa ihmisiään kaikkine vikoineen ja heikkouksineen, sukeltaa mielen perukoille ja niihin pieniin hetkiin ja katseisiin, jotka kertovat kaiken ja enemmänkin. Keskiössä ovat jälleen ihmissuhteet, erityisen painokkaasti vanhempien ja lasten moninaiset suhteet.

Uutta on episodimaisuus: jokainen luku tarjoilee uuden näkökulman ja uuden ihmisen, mutta kaikki henkilöt kietoutuvat kuitenkin yhteen. 

Ajattelin Vieraita lukiessa monesti Emma Puikkosen loistavaa Eurooppalaiset unet -teosta, joka on niin ikään episodiromaani. Kekkosen romaanissa henkilöt muodostavat kuitenkin selvästi tiiviimmän yhteisön kuin Puikkosen teoksessa: siinä missä Puikkonen heitti lukijan eteen haasteita ja yllätyksiä, Vieraiden lukija pystyy melko hyvin päättelemään etukäteen, kuka hahmoista saa äänen seuraavaksi ja paikoittain jopa sen, mitä tuo ääni aikoo sanoa.

Kekkosen vahvuus ei ehkä olekaan rakenteellisissa jipoissa tai yllätyksellisyydessä vaan kerronnan syvyydessä ja rehellisyydessä. Kekkonen kertoo juuri avatuilla uusilla verkkosivuillaan, että hän haluaa "kuvata ihmistä, mahdollisimman tarkasti, jokaista tunnetta, ajatusta ja henkäystä myöten". Ja tämän hän osaa: henkilöhahmot ovat aitoja ja auki, tulevat helposti lähelle.

Episodimaisuus kiehtoo minua lukijana, mutta en ole varma, toimiko se parhaalla mahdollisella tavalla tässä kirjassa. 

Juuri kun aloin todella uppoutua yhden henkilön tarinaan, se loppui ja toinen alkoi. Luvut eivät ole välähdysmäisiä, joissa olisi mukana vain tämä hetki, vaan niissä palataan myös menneisyyteen, kerrotaan jokin käännekohta tai rankka kokemus henkilön historiassa. Lukija ehtii kiintyä ja kiinnostua, ja sitten: käännetään katse.

Ehkä tämä on metafora elämälle; sille miten keskeneräisiä tai puolinaisia käsityksemme monista ihmisistä ympärillämme ovat.

Vieraita lukiessa aloin toivoa, että Kekkonen kirjoittaisi seuraavaksi paksun romaanin. Jonkinlaisen perhe- tai ystäväpiirikronikan, jossa ihmisten välisiä suhteita vatvottaisiin vielä roimemmin ja sivuja säästelemättä. Nyt Kekkosen lause on hyvin minimaalinen (ja kaunis!), mutta kerronnasta pulpahtelee merkkejä siitä, että laajemmatkin tarinakuviot voisivat onnistua.

Vielä lyhyesti kirjan kantavasta teemasta eli vanhempien ja lasten välisistä suhteista. Kekkonen onnistuu tarkastelemaan aihetta todella monipuolisesti. Hän kertoo lempeistä suhteista, väkivaltaisista suhteista, onnellisista suhteista, huomionkipeistä suhteista, epävarmoista suhteista, kuristavista suhteista. Hän kertoo siitä, miltä tuntuu haluta lasta ja siitä, miltä tuntuu olla haluamatta. 

Ja niin: kehyskertomuksenahan ovat juhlat, illalliset. Ja on mies, joka on lähtenyt hakemaan ruusuja, valkoisia ruusuja. Vieraat on kumarrus Woolfin Mrs. Dallowaylle. Lontoo on vain vaihtunut Helsingiksi.

____________________________
Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016
195 s.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti