30. lokakuuta 2016

Kuvatunnelmia Helsingin Kirjamessuilta 2016


WSOY:n ja Tammen järjestämällä bloggariaamiaisella oli tupa täynnä lauantaina! Kirjabloggareiden kanssa jutustelivat kirjailijat Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. Mieleen jäi erityisesti Anderssonin lausahdus "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten? Kirjallisuus on välttämätöntä." 

Kriitikkobattlessa Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas arvioivat teoksia lyhyiden lukunäytteiden perusteella. Hauska idea, mutta puoli tuntia oli aivan liian lyhyt aika: kriitikot alkoivat vasta lämmetä, kun piti jo lopettaa! Juontajina Maria Säkö ja Aleksis Salusjärvi.

Aloitin sunnuntaipäivän osallistumalla lukupiiriin, jossa keskusteltiin Rosa Meriläisen Osteri-romaanista. Paikalla oli Meriläisen itsensä lisäksi myös Teoksen kustannustoimittaja Jussi Tiihonen. Keskustelu avarsi kirjan maailmaa ja selkeytti huimasti omaa lukukokemustani. Olen samaa mieltä kuin moni muukin lukupiiriin osallistunut: tämä kirja vaatisi ainakin pari lukukertaa, että sen kaikki kerrokset tajuaisi. Yksi kiinnostava yksityiskohta oli mm. se, että Meriläinen opiskeli Hilary Mantelin kerrontatekniikkaa kuvatakseen uskottavasti 1800-luvun lopun seurapiirejä.

HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit lavalla: Aura Nurmi, Inkeri Markkula, Minna Rytisalo, Soili Pohjalainen, Aino Kivi, Jan Forsström, Paperi T., Hanna Weselius ja Tuomas Juntunen. Kuvasta puuttuu Johannes Ekholm. Ehdokaskirjoista olen ehtinyt lukea vasta Rytisalon Lempin ja Weseliuksen Alma!n. Lukulistalla ovat vielä ainakin Kiven Maailman kaunein tyttö sekä Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia. Sitä, kuka palkinnon tänä vuonna voittaa, en osaa yhtään veikata, mutta olen yllättynyt, että Antti Ritvasen Miten muistat minut ei yltänyt finalistien joukkoon lainkaan!


Kirjailijat Riitta Jalonen, Anna-Kaari Hakkarainen, Annamari Marttinen ja Salla Simukka sunnuntai-illan yhteishaastattelussa. Ilahduin mm. siitä, miten Hakkarainen kertoi käyvänsä inspiraationhakuretkillä taidegallerioissa. Olen jokseenkin pihalla siitä, mitä lastenkirjallisuudessa tapahtuu, mutta Simukan uutuuskirja Sisarla kuulosti todella kiinnostavalta ja tärkeältä teokselta.


Sydäntä lämmittävä muisto tämän vuoden messuilta. Kristallipalatsi on upea kirja, lukekaa!


Tässä kaikki messuostokseni. Vähällä pääsin! Nyt huokaan syvään oman kodin hiljaisuudessa - ei enää ihmismassoja, jonottamista eikä muutakaan kuhinaa ja huminaa. Lukuvuorossa tällä hetkellä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja - sopivan seesteistä luettavaa tähän hetkeen.

Kiitos Helsingin Kirjamessut! Ehkäpä taas ensi vuonna.

25. lokakuuta 2016

E-lukupiirissä Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma


"Alussa, ja ehkä myöhemminkin, rakkaus oli meille kilpailu."

Epos e-lukupiirin syksyn toiseksi kirjaksi valikoitui Riikka Pulkkisen tuore romaani Paras mahdollinen maailma. Luin kirjan pari viikkoa sitten ja selasin sitä vielä uudelleen läpi viime viikonloppuna matkustaessani junalla Jyväskylään ja takaisin. Lisäksi olen kuunnellut ja lukenut muutamia Pulkkisen haastatteluja tätä uutta kirjaa koskien. 

Olen siis uponnut Parhaaseen mahdolliseen maailmaan aika syvälle. Niin syvälle, että koherentin blogitekstin kirjoittaminen tuntuu  haastavalta. Mitä asioita nostaa esiin? Mitkä voi jättää taka-alalle?

Paras mahdollinen maailma (outoa muuten, että Pulkkisen kirjalla on näin pitkä nimi! vrt. Raja, Totta, Vieras) tuntuu varsinkin aluksi lähes ylitsepursuavalta. Asiaa on paljon, mutta en tiedä, mistä ottaisin otteen. Kestää aikansa ennen kuin saan tarinasta kiinni, löydän Pulkkiselle tutun tarkkanäköisyyden ja tunnelmallisuuden. 

Vaikka tässäkin teoksessa keskiössä ovat perhesuhteet ja salaisuudet, olen havaitsevinani jonkinlaista pesäeron tekemistä aiempaan tuotantoon. Paras mahdollinen maailma on yhteiskunnallisempi, kantaaottavampi, pohdiskelevampi. Ja myös rosoisempi, rohkeampi. 

***

Pääkerrontalinjoja on kaksi. Nuori näyttelijälupaus Aurelia työstää Kansallisteatterin lavalla näytelmää Berliinin muurin murtumisesta, suree sairaalassa makaavaa isäänsä, miettii identiteettejään ja välttelee äitinsä puheluita. Aureliasta kerrotaan hän-muodossa, kun taas minäkertojana toimii Aurelian äiti, joka kerii auki menneisyyttä, purkaa hiljalleen auki perheen salaisuuksia ja vaikenemisia.

Äidin osuudet ovat ehkä enemmän "tuttua ja turvallista Pulkkista", kun taas Aurelian osuuksissa Pulkkinen revittelee vapaammin, tutkii nuoren ihmisen sisäistä maailmaa häpeilemättömästi ja rajusti. Pidin tekstiä virkistävänä, vaikka jossain kohdin tunnelma lipsahtaakin nolon teiniangstin puolelle ja jotkut Aurelian "kelat" menevät yli hilseen.

Aurelian ja äidin osuuksien lisäksi noin kirjan puolivälissä on Balaton, elokuu 1989 -niminen luku, joka sukeltaa teatteriohjaaja Joachimin pään sisään ja aikaan, jolloin hän oli 9-vuotias itäberliiniläinen. Tämä on kirjan paras osuus: sen kieli on hurjaa ja villiä, kertojana on lapsi joka tietää aivan liikaa, tunnelmasta tulee lähes hiipien sydäntä kylmäävä - luvussa on jotain fagerholmaista. Kunpa Pulkkinen olisi kertonut lisää nuoresta Joachimista ja etenkin hänen 13-vuotiaasta Frieda-siskostaan, joka sanoo näin:

"Haluan vain vähän säpinää! Haluan nähdä uusia paikkoja! Minä olen niin tylsistynyt että voisin kuolla."


***

Haastatteluissa Pulkkinen on kertonut halunneensa kirjoittaa kirjan vapaudesta. Myönnän, että itse aloin miettiä vapauden teemaa kunnolla vasta kuunneltuani kirjailijan haastatteluja, mutta totta: Paras mahdollinen maailma tarkastelee vapautta varsin monesta kulmasta.

Millaista on, kun vapaus viedään rakentamalla ympärille konkreettiset muurit? Voiko vapaus olla sitä, että kapinoi kaikkea edellisen sukupolven oppeja vastaan? Mitä jos vapauden tunne katoaakin perheen perustamisen myötä? Olemmeko aina kahlittuja menneeseen? Olemmeko muurien ulkopuolellakaan ikinä täysin vapaita? Ja kuten kirjan näyttämölläkin todetaan, vapaudella on aina kaksi puolta: vapaus johonkin ja vapaus jostakin.

Kuten Totta-romaanissa, myös Parhaassa mahdollisessa maailmassa yhtenä kantavana teemana on vaikeneminen tai puhumisen vaikeus. Jokaisessa kirjan ihmissuhteessa vaietaan jostakin, jätetään asioita sanomatta, koska niin on vain helpompaa. Jännite syntyy juuri tästä: vuosien varrella on jätetty sanomatta niin paljon, että koko elämä kietoutuu salaisuuksiin. Lukija saa omat hippunsa näistä salaisuuksista, mutta paljon jää myös harson taa. 

En saa tietää mitään, mitä kirjan henkilötkään eivät tiedä. Ja ehkä juuri niin on hyvä.

***

Epos e-lukupiiri kokoontuu keskustelemaan kirjasta Pasilan kirjastoon to 27.10. klo 18. 

_______________________________
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava 2016
358 s.

19. lokakuuta 2016

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


- Luen Oscar Wilden klassikkoa Dorian Grayn muotokuva vuodelta 1891. 
- Googlaan Claude Monet`n lumpeita.
- Suunnittelen sunnuntaivierailua Helsingin Talvipuutarhaan.
- Teen varauksen J.-K. Huysmansin teokseen Vastahankaan.


Kaikesta tästä syksyn toimeliaisuudestani kiitän Anna-Kaari Hakkaraisen kolmatta romaania Kristallipalatsi, joka on taidokas, sivistynyt ja inspiroiva tutkielma identiteeteistä ja niiden rakentamisesta. Siitä, mitä me olemme ja mitä me yritämme olla. Siitä, mikä on esitystä ja mikä totta. 

Nautin Kristallipalatsista suunnattomasti ja ehdinkin jo julistaa sen Instagramissa kenties vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Luin kirjan jo reilu viikko sitten, mutta siitä bloggaaminen on tuntunut vaikealta: samaan aikaan kun olen kaivannut kiivaasti muiden lukijoiden näkemyksiä kirjasta, olen halunnut pitää sen vielä hetken vain itselläni - makustella, pohdiskella. Kristallipalatsin henkilöt uiskentelivat myös uniini, mitä tapahtuu vain erityisen vaikuttavien kirjojen kohdalla.

Hakkarainen pyörittää tarinaa eri näkökulmien kautta. On minäkertoja, joka tutkii Oscar Wilden (1854-1900) käsityksiä taiteesta ja estetiikasta ja miettii, miten esteetikon elämä on reilun sadan vuoden aikana muuttunut. Onko kauneus yhä samanlaista kuin se oli Wilden aikaan? 

Tutkimuskysymyksensä (ja myös erään miehen) johdattelemana minäkertoja päätyy selaamaan muotiblogeja, joissa elämä näyttää aina virheettömältä: valotus on aina oikea, pöydällä on aina tuore kimppu kukkia, croissantit lepäävät pienessä punoskorissa liinaan käärittyinä, jalkoja koristavat Christian Louboutin korkokengät. 

Samaan aikaan kun tutkija paheksuu tällaista materialismia ja itsensä korostamista, hän huomaa jääväänsä koukkuun: vierailevansa erityisesti yhdessä muotiblogissa yhä uudelleen. Tuon blogin nimi on Dora G:n muotokuva - jälleen viittaus Wildeen, josta tulee lopulta tutkijalle paitsi tutkimuskohde, myös jonkinlainen kaunokirjallinen pakkomielle tai pakopaikka: yksi tarinapolku Kristallipalastissa onkin nuoren Oscar Wilden tarina - tarina siitä, miten keikarina tunnettu Wilde teki omasta elämästään ja persoonastaan täydellisen performanssin.

Hakkarainen sitoo Wilden ajatukset nokkelalla tavalla nykyaikaan, josta voisimme käyttää myös termiä performatiivisuuden aikakausi: barokki, renessanssi, performanssi, mitä noita nyt on. Wilde brändäsi itsensä jo ennen kirjallista läpimurtoaan, ja myös nykypäivänä brändäys ja esillä olo on kaikki kaikessa: jokainen hetki nähdään mahdollisuutena uuteen some-päivitykseen. Bloggaajat saattavat hyvinkin olla nykyajan dandyja.

Omat näkökulmansa Kristallipalatsissa saavat vielä bloggaaja Dora sekä Pauliina, joka haluaisi elää niin kuin suositut muotibloggaajat. Moniäänisyys toimii kirjassa hyvin ja mahdollistaa myös salaperäisyyden: kuka lopulta on kuka? Millaista kenenkin elämä oikeasti on? Ovatko tuoksukynttilät, vaaleat pinnat ja virheetön iho sittenkin pelkkää silmänlumetta?

Se, mistä viehätyin tässä kirjassa ehkä kaikkein eniten, on se, miten älykkäästi, tarkkanäköisesti - ja paikoin myös äärimmäisen hauskasti - Hakkarainen käsittelee lifestyle-blogeja sekä nykymaailmaa, joka ko. blogeja synnyttää ja ylläpitää. Läpi kirjan kulkee tarina siitä, miten Dora saa kustannussopimuksen, mutta sen sijaan, että hän ottaisi ja kirjoittaisi sopimuksen edellyttämän kirjan, hän alkaa suunnitella kuumeisesti kirjan julkkarijuhlia:

"Jos hän sittenkin vuokraisi juhlia varten purjelaivan? Kaikilla valkoiset vaatteet ja laiva veisi heidät johonkin lähisaareen, jossa kallioille olisi rakennettu valtaisa picnicbrunssi valkoisille pellavaliinoille. Mansikoita ja vadelmia, mintunlehtiä ja kuohuviiniä, naisten hiukset liehuisivat tuulessa ja ulappa olisi tyyni." (s. 76)

Tärkeintä kun on aina se, miltä asiat näyttävät - ja se, että kommenttien ja tykkäyksien virta ei ikinä lopu. Kuvaavaa on tämäkin lainaus: "Ihminen rakentaa omaa tarinaansa ja lopulta elää sitä niin kovin vähän." (s. 316)

Anna-Kaari Hakkaraisen edellinen romaani Purkaus (2014) oli hieno kirja. Kristallipalatsi on jo lähellä täysosumaa. 

______________________________
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Tammi 2016
345 s.


14. lokakuuta 2016

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2016



Messukuhinaa vuoden 2015 Helsingin Kirjamessuilta

Helsingin Kirjamessut lähestyvät! Messuja vietetään 27.-30.10.2016, ja neljään päivään mahtuu järisyttävä määrä ohjelmaa: kirjailijahaastatteluja, lukupiirejä, paneelikeskusteluja, runo non-stoppeja ja ties mitä. Itse ehdin messuille lauantaina ja sunnuntaina, joten olen paneutunut messuohjelmaan lähinnä niiden osalta. Tässä omat tärppini viikonlopun messuhulinaan!



Lauantai 29.10.


Klo 11.30-12.00 Suomen Kirjailijaliitto esittää: Tyhjän paperin pelko (Takauma-lava)
Anna-Kaari Hakkarainen ja Johannes Lahtinen kertovat, miten onnistuivat voittamaan esikoiskirjaa seuranneen tyhjän paperin kammon. Miten seuraavien kirjojen kirjoitusprosessi erosi esikoisesta? Tämä kiinnostaa mm. siksi, että sain juuri luettua Anna-Kaari Hakkaraisen kolmannen romaanin Kristallipalatsi, ja se oli mieletön! (bloggaus tulossa lähiaikoina, kunhan saan ajatukseni kasattua)

Klo 12.00-12.30 Kriitikkobattle (Kirjakahvila)
Kirjallisuuskriitikot ottavat mittaa toisistaan! Battlessa keskustellaan kirjoista, kriitikoista ja kritiikin merkityksestä. Superkiinnostavaa!

Klo 12.30-13.30 Parnasson Kirjallisuus nyt! -kirjallisuuskeskustelu (Kullervo-lava)
Sirpa Kähkönen, Antti Hurskainen ja Touko Siltala vetävät yhteen kirjavuoden suuntia Suomessa ja maailmalla. Karo Hämäläinen juontaa.

Klo 13.00-14.00 Luovuutta, hulluutta, naiseutta (Aleksis Kivi -lava)
Yle Radio 1:n Lukupiiri tuo lavalle L. Onervan Mirdjan. Mirdjasta keskustelevat Kaisa Pulakka, Juha Hurme ja Rosa Meriläinen. Luin Mirdjan tänä syksynä oman lukupiirini kanssa, joten siksi(kin) tämä kiinnostaa kovasti. Ja en malta odottaa, että näen Hurmeen ja Meriläisen yhdessä lavalla!

Klo 14.00-14.30 Klas Östergren: Twist (Katri Vala -lava)
Ruotsalaisen Klas Östergrenin tänä syksynä suomennettu Twist-romaani odottaa hyllyssäni lukemista. Tunnen kirjaa kohtaan hentoista mielenkiintoa - ehkäpä tämän esiintymisen jälkeen saan inspiraation tarttua siihen. Östergreniä haastattelee Touko Siltala.

Klo 14.30-15.00 Käsikirjoituksesta kirjaksi (Eino Leino -lava)
Mitä tapahtuu kustantamossa sen jälkeen, kun käsikirjoitus on päätetty julkaista? Tämä kiinnostaa erityisesti siksi, että keskustelemassa on myös S & S:n toimituspäällikkö Johanna Laitinen, joka vetää Jonna Tapanaisen kanssa aivan loistavaa Sivumennen-kirjallisuuspodcastia. Olen täysin koukussa kyseiseen podcastiin, sillä sen naiset ovat paitsi hauskoja ja fiksuja, he nostavat aina esiin juuri niitä kirjoja, joita itsekin luen tai haluaisin lukea! Koen syvää sielujen sympatiaa!

Klo 16.00-16.30 Image esittää: Hyvinvointivaltion sokeat pisteet (Minna Canth -lava)
Tommi Melender, Riku Korhonen, Kati Hiekkapelto ja Pirkko Saisio keskustelevat hyvinvointivaltion asemasta ja tulkinnoista suomalaisessa kirjallisuudessa. Mitkä kirjat ja kirjailijat nousevat esiin? 

Klo 16.30-17.00 Mark Levengood: Vasten auringon siltaa (Aleksis Kivi -lava)
Lyhyesti: Ei ole parempaa tapaa päättää messupäivää kuin  Mark Levengoodin ilo, nauru ja lavasäteily!



Sunnuntai 30.10.


Osallistun sunnuntaiaamuna Rosa Meriläisen Osteri-romaanin lukupiiriin klo 10.15-11.45.


Sen jälkeen kirmaan näitä ohjelmatärppejä kohti:

Klo 12.00-12.30 Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Katri Vala -lava)
Tiranan sydän oli Epos e-lukupiirimme syksyn aloituskirja. Pidin kirjasta valtavasti, mutta kysymyksiäkin jäi. Toivon, että ehdin kuuntelemaan kirjailijaa.

Klo 12.30-13.30 Uudet äänet - kenen tarinan saan kertoa? (KirjaKallio)
Tämä on kysymys, mistä on pöhisty ehkä eniten koko kirjavuotena: kuka saa kertoa kenenkin tarinan? Kallion lukiolaiset haastattelevat mm. Maryan Abdulkarimia ja Koko Hubaraa.

Klo 13.30-14.00 Lumi (KirjaKallio)
Tämä kiinnostaa ja koskettaa. Vilja-Tuulia Huotarinen kertoo, miten hän viimeisteli ystävänsä Seita Vuorelan viimeiseksi jääneen teoksen Lumi.

Klo 14.00-14.30 HS Tähtihetki: Pirkko Saisio (Aleksis Kivi -lava)
Klo 14.00-14.30 Tommi Melender: Onnellisuudesta (Katri Vala -lava)
Pirkko Saisio puhuu uusimmasta romaanistaan Mies, ja hänen asiansa. Kirja on tulossa minulla lukuun toivottavasti pian - olkoonkin, että alan kokea hiljalleen melko rajua syksyn uutuuskirjaähkyä. Tässä kohtaa sunnuntai-iltapäivää toivoisin myös voivani monistua, sillä samaan aikaan Saision kanssa lavalla on Tommi Melender, joka pohtii onnea ja onnellisuutta esseekokoelmansa pohjalta.

Klo 14.30-15.00 Suomen Kirjailijaliitto esittää: Kriisien Eurooppa (Takauma-lava)
Elina Hirvonen, Emma Puikkonen ja Jani Saxell pohtivat, miten Euroopan kriisit näkyvät tämän hetken kirjallisuudessa. Aivan erityisesti kiinnostaa Puikkosen kuuleminen, sillä hänen teoksensa Eurooppalaiset unet oli yksi viime kevään mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani.

Klo 15.30-16.30 HS: Esikoiset lavalla (Aleksis Kivi -lava)
Tämä on minulle melkein jo klassikko. Tarkistan messuohjelmasta aina ensimmäisenä, milloin HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit ovat lavalla ja suunnittelen muun ohjelmani sen ehdoilla. Finalisteja ei ole vielä julkistettu, mutta uskallan veikata, että listalla ovat ainakin Antti Ritvasen Miten muistat minut, Hanna Weseliuksen Alma! ja Minna Rytisalon Lempi.

Klo 16.30-17.30 Elämän käännekohdat (Aino-lava)
Riitta Jalonen, Anna-Kaari Hakkarainen, Annamari Marttinen ja Salla Simukka keskustelevat käännekohdista kirjoissa ja elämässä. Upea kööri lavalla - tähän lienee hyvä päättää tämän vuoden messut!

Vuoden 2015 HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit messulavalla. Screenillä Katja Raunio.

9. lokakuuta 2016

Teemu Keskisarja: Kirves


"Turhaan Ines yritti huutaa, kamppailla ja rimpuilla. Pitkä mies painoi maahan, kuristi ja mätki nyrkillä naamaan. Inekseltä lähti taju. Hän tokeni siihen, että pahoinpitelijä koetteli pulssia. Se tuntui vielä. Koljonen haki maantieltä kiven ja kopautti kolmesti kalloon. Toimitus jatkui kopeloinnilla, mutta syy ei ollut lihallinen. Somaksi lopuksi Koljonen anasti daaminsa käsilaukun, rahat ja ruokakassin. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, hän talsi Snabbin mökille." (s. 27)


Okei, on se totta mitä kylillä puhutaan: historioitsija Teemu Keskisarja on kynänkäyttäjänä aikamoinen velikulta. Hänen rempseä kielensä ja nokkela tarinankuljetuksensa heilauttavat lukijan keskelle historiallisia tapahtumia, mutta tekevät sen niin, että tunkkainen arkistopöly ei kutittele sieraimissa lainkaan. Olo on raikas ja remuisa.

Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus kertoo pojasta nimeltä Toivo, joka syntyi vuonna 1910 ja jonka kalloon ammuttiin kuula vuonna 1943. Hän oli monenlaista: koulupudokas, pitkä näppylänaama, koristemaalaaja, irtolainen, lestinheittäjä, naisenhakkaaja, aviomies, isä, bensiiniafäärin pyörittäjä, vankilakundi, vankikarkuri.

Ja sitten myös, keväällä 1943, joukkosurmaaja - tai kuten aikalaiset häntä tituleerasivat: joukkomurhatyöntekijä. 

Jokin napsahti vankikarkurin päässä ja hän murhasi itselleen tuiki tuntemattoman perheen (isä, äiti, aikuinen tytär, kaksi pientä lasta) ja vielä kaupan päällisiksi yhden naapurin neidon. Tämä tapahtui Huittisissa, Karhiniemen kylässä. Varhain aamulla, vielä pimeässä, kirveellä.

Keskisarja kuljettaa Koljosen tarinaa dekkarimaisesti. Vankilapaossa ja murha-aamussa tunnelma äityy jo kauhun ja splatterin puolelle. Samaan aikaan Keskisarja on kuitenkin myös äärimmäisen hauska, jotenkin pirullisen ivallisella tavalla. Blogaukseni aloittava sitaatti kuvaa Keskisarjan tyyliä hyvin: naisen hakkaaminen on somaa lopettaa vielä kamojen varastamiseen.

Joukkosurma tapahtuu kirjan puolivälissä. Se on toki draaman kaaren korkein kohta, mutta silti kaikkein kiinnostavimmat pointit ryömivät esiin vasta sen jälkeen - silloin, kun Keskisarja ryhtyy pohtimaan Toivo Harald Koljosen raa`an teon vaikuttimia. 

Miksi Koljosesta tuli joukkosurmaaja?

Se on kysymys, mitä Keskisarja houkuttelevasti pyörittelee ja taittelee. Hän kurkistaa Koljosen lapsuuteen, hän nostaa esiin Koljosen sosiaaliset taidot ja kyvyn vakuuttaa ja ihastuttaa, hän pohtii Koljosen kylmänviileyttä surmien jälkeen, miettii missä on katumus. Keskisarjan mielestä näyttää selvältä, että Koljosessa oli psykopaatin vikaa.

Toivo Harald Koljosesta tuli viimeinen siviilirikoksesta Suomessa teloitettu ihminen. Hänet ammuttiin sorakuoppaan lokakuussa 1943. 

Että sellainen merkkipaalu. Saapa nähdä, mitä lukupiiriläiseni huomenna kirjasta sanovat.

_______________________________________________
Teemu Keskisarja: Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus
Siltala 2015
181 s.

5. lokakuuta 2016

E-lukupiirissä Pajtim Statovcin Tiranan sydän



Elisa Kirjan ja Helmet-kirjaston yhteinen Epos e-lukupiiri on pyörähtänyt jälleen käyntiin! Jos Epos on vielä ihan outo juttu, lisäinfoa löytyy vaikkapa tästä jutusta

Jatkan siis lukupiirin vetäjänä ja minulla oli näppini pelissä, kun valitsimme syksyn ensimmäistä Epos-kirjaa. 

Pajtim Statovcin Tiranan sydän on niin moniteemainen ja -paikkainen teos, että se synnyttää taatusti paljon keskustelua ja ajatuksia - ja epäilemättä myös ihmettelyä ja kysymyksiä. Kun asiasanoitin (ks. tunnisteet tekstin lopusta) tätä bloggausta, tajusin todella, miten laaja romaani Tiranan sydän on - miten monelta kantilta sitä voi tarkastella.

Kokoonnumme jutustelemaan kirjasta huomenna upeaan vastaremontoituun Töölön kirjastoon. Tilaisuus on kaikille avoin.

***

Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia (2014) voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon ja menestyi hienosti myös maailmalla. Käännösoikeudet on myyty yhteentoista maahan. 

Tiranan sydän jatkaa tietyllä tapaa Kissani Jugoslavian viitoittamaa tietä: teemoissa ja miljöissä on paljon samaa, keskiössä on oman itsen ja identiteetin etsintä, yritys sopeutua uuteen paikkaan, vieraaseen kieleen. Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne on rajua, riipivää.

Silti Tiranan sydän seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Se on itsenäinen ja kokonainen romaani, valtava taidonnäyte nuorelta kirjailijalta. Kieli on voimakasta, paikoin jopa raakaa. Kirjan ensimmäinen luku hengästyttää aivan fyysisesti: sen pitkät virkkeet laittavat mielen laukkaamaan ja sen salaperäinen kertojanääni herättää uteliaisuuden. On pakko tietää kuka hän on - ja niin lukija on koukussa, ja hän sukeltaa pää edellä 1990-luvun alun Tiranaan.

Kirjan keskushenkilöinä on kaksi nuorta albaanimiestä, Bujar ja Agim. Jos osaisin, kertoisin heistä tässä lisää, mutta en osaa. En lopulta tiedä heistä juuri mitään, en tiedä kumpi on kumpi, mikä on totta ja mikä keksittyä. Tiedän vain sen, että heidän kotimaansa oli levoton ja näköalaton, tulevaisuus 1990-luvun Albaniassa näytti mustalta putkelta ilman pienintäkään valonliekkiä. Ja jos vielä satuit olemaan poika, joka tunsi olevansa tyttö, asioissa ei taatusti ollut kehumista.

Niinpä Bujar ja Agim lähtevät pakomatkalle. He haaveilevat Euroopasta, jossa kaikki on helpompaa ja jossa jokaisella on mahdollisuus menestyä. Pohjoismaista, joissa ihmisten ongelmat ovat kärpäsenpaskan kokoisia:

"Millaisia ruotsalaiset ovat aamuisin?" Agim kysyi ja korjasi päänsä alle asettamansa takin asentoa.
"No?"
"Heitä harmittaa ihan hirveästi, koska heidän täytyy mennä töihin tienaamaan rahaa kahdeksaksi tunniksi."
- -
"Hei", hän sanoi taas ja laski sormensa ranteelleni. "Mitä suomalainen murehtii illalla ennen nukahtamistaan?"
"No?", kysyin taas ja katsoin hänen ohuita, kuun hopeoimia sormiaan ja tunsin korvissani oman sydämeni sykkeen.
"Apua, suomalainen sanoo, seitsemän tuntia aikaa herätykseen." 


Alkaa vaeltaminen maasta ja kaupungista toiseen. Ollaan Roomassa, Berliinissä, Madridissa, New Yorkissa ja lopulta myös Helsingissä. Minäkertoja yrittää epätoivoisesti löytää oman paikkansa, yrittää ehkä hetkittäin sopeutuakin vallitseviin olosuhteisiin ja odotuksiin, mutta mikään ei toimi, koska totuus pakenee häntä. Hän kieltää kotimaansa, hän kieltää juurensa. Eikä pelkästään kiellä - hän myös häpeää.

"Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin."

Identiteetin pohdinta on toki kirjallisuuden vahvaa perustematiikkaa, mutta Statovci nostaa sen erityisen teräväksi vuolletun tikun nokkaan. Hän pyörittelee tuota tikkua sormenpäidensä välissä, tarkkailee sitä joka kulmasta ja kysyy: onko identiteetti mitään muuta kuin pelkkää häilyvää sumua? Onko se asia, jonka me voimme itse rakentaa alusta loppuun? Onko se jotain, mitä voimme muunnella loputtomiin vain kertomalla yhä uusia tarinoita itsestämme?

Ja minä mietin, miten mukavaa se olisi.

Ja miten kurjaa, miten pohjattoman surullista.

Tiranan sydän on rohkea puheenvuoro myös transsukupuolisuudesta, mitä ei vielä ihan hirveästi ole suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty. Nopeasti mieleeni tulevat Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta, Otto Lehtisen Wurlitzer ja Marja Björkin Poika. Statovci kuvaa monen eri kohtauksen kautta sitä, miten transsukupuolinen joutuu pelkäämään "paljastumista", miten ihmisten katseet vuolevat, miten jotkut yrittävät myös hyötyä tuosta "friikkiydestä". 

Silmiä avaavaa, hurjaa, kipeää.


***

Tiranan sydän oli muuten kirja, joka minun täytyi kahlata uudelleen läpi heti ensimmäisen lukukerran jälkeen. Pidän siitä, että tulen lukijana vedätetyksi - ja Tiranan sydän kyllä tosiaan teki niin. Kannattaa lukea MYÖS sen takia.


_____________________________
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
271 s.

2. lokakuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!



Voi Alma, Alma! Voi Alma minkä teit! Voi Alma minkä jätit tekemättä! 

Hanna Weseliuksen esikoisromaani ja Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun voittaja Alma! saa nimensä Alma Mahlerista (1879-1964) - tuosta naisesta, jota voimme kutsua myös lehmäksi, puuterivipaksi tai strutrinsulkahattuiseksi ongelmaksi. Tuosta naisesta, joka lopetti säveltämisen vain koska hänen Gustav-miehensä mielestä niin oli parempi. Tuosta naisesta, joka keskittyi mieluummin lukuisten miesten muusana olemiseen kuin omiin töihinsä.

Alma!

Hyi sinua Alma! 

Miten paljon helpompaa meillä nykyajan naisilla olisi, jos sinä olisit aikoinasi pikkuisen miettinyt mitä teet!

Näin tuntuu ajattelevan romaanin yksi kertojaääni, joka elää nykypäivässä mutta tarkkailee Almaa kuin aikamatkustaja: hän hiippailee Alman ja Gustavin Wienin-kodin ikkunoiden alla 1900-luvun alussa ja myöhemmin Alman asunnon liepeillä New Yorkissa. 

Hänen Almaan kohdistama katseensa on samaan aikaan paheksuva ja lempeä, vihainen ja rakastava. Hän toivoo aidosti, että Alma löytäisi onnen, mutta ei pysty hyväksymään, että Alman onni voisi löytyä yhä uusien miesten kainaloista. Hän ymmärtää kyllä, että Alman aika on erilainen kuin hänen omansa, mutta silti hän suree. Suree sitä, ettei Alma uskalla, ettei Alma yritä. Ja myös sitä, millainen Alman kohtalo lopulta on, millainen kuva hänestä piirretään.

Asetelma on hieno, kertojan ääni on omaperäinen, koko katsantokulma on nerokas. 

Mutta: Alman osuus on kirjassa lopulta vain sivujuonne. Rihmastomainen kertomus riuhtaisee sisäänsä myös Ainon, joka on yksinhuoltaja ja kuvataiteilija, nainen jolle asioita vain tapahtuu. Abdin, joka vilkuttaa silmää vanhemmille suomalaisnaisille, huvikseen ja ajankulukseen. Lakimiesnaisen, joka auttaa naisia saamaan elatusmaksunsa miehiltä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa sellainen sana kuin vastuu. Tytön, joka riisuutuu rahasta. Tytön veljen, joka viettää päivänsä pimennysverhojen takana, netin vihapalstoilla. Ja tietysti pulun, joka katselee Helsinkiä kirkontornista tai patsaan päälaelta, tekee omia pulumaisia tulkintojaan maailmasta, elämästä, ihmisistä.  

Mistäkö Alma!ssa sitten oikein on kysymys?

Luin kirjaa janoissani, ahmien ja rajusti niellen. Päällimmäinen ajatukseni oli: en voi saada tästä tarpeekseni. Silti en osaa vastata mitenkään tyhjentävästi siihen, mistä Alma!ssa on kyse. 

Mutta sen voin sanoa, että ehdottomasti kyse on ainakin naisen rooleista ja kuvista. Siitä miten naista käsitellään, kosketellaan ja kommentoidaan. Siitä, miten nainen on aina ja kaikkialla vapaata riistaa: bussissa, kadulla, yökerhossa, netissä, tinderissä. Weselius nostaa nokan päähän Johanna Tukiaista muistuttavan tanssijattaren ulkonäön kommentoinnin (Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi), mutta omassa päässäni pyörivät rajusti Donald Trumpin vastaavat tölväisyt

Alma!ssa on kyse myös kohtaamisista, epävarmuudesta, särkyvistä unelmista, maailman pahuudesta, epätasa-arvosta. Siinä on kyse kaupungista, sen kauneudesta (miten Helsinki elää ja sykkiikään näissä lauseissa!). Siinä on kyse kehosta ja siitä, miten keho tuntee, kaipaa, muuttuu, pakenee. 

Weseliuksen kieli on villiä ja virkistävää - siinä on jotain, mitä en ole ehkä koskaan aiemmin lukenut. 

Tarinan tasolla Alma! jättää minut hieman hämmentyneeksi: mitä oikein luin? mitä tässä tapahtui? jäikö minulta jotain tajuamatta? En osaa päättää, oliko tässä jotain liikaa vai jotain liian vähän, mutta monet langanpäät jäivät ainakin minun pääkopassani ilman solmua. 

Ja silti lukemisen loputtua olo on kuin olisi seitinohuessa hiprakassa: kevyt, lämmin, innokas, inspiraatiota täynnä.

Voi Alma! minkä teit!  

_________________________________
Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016
210 s.