30. joulukuuta 2016

Patti Smith 70 vuotta! Mitä punkin ylipapitar lukee?


"Miten meistä tuli niin pahuksen vanhoja? sanon nivelilleni ja raudanvärisille hiuksilleni. Nyt olen vanhempi kuin läheiseni, ystäväni, jotka ovat jo poissa. Kukaties elän niin pitkään, että New York Public Library joutuu luopumaan Virginia Woolfin kävelykepistään. Pitäisin siitä hyvää huolta ja ajattelisin häntä - ja kiviä hänen taskussaan. Mutta omaa elämääni jatkaisin. En suostuisi luopumaan kynästäni." (M Train, s. 257)



Patti Smith täyttää 70 vuotta tänään 30.12.2016! 

Ihan järisyttävästi onnea sinä upea nainen, roolimallini ja tyyli-idolini jo parinkymmenen vuoden ajalta! 

Pattin kanssa olen itkenyt ja nauranut, tanssinut ja juossut, epäröinyt ja rohjennut. Henkseleihin en ole vielä itse pukeutunut, mutta niinä päivinä, kun en jaksaisi millään sheivailla, ajattelen Easter-levyn kantta ja annan hapsottaa. 

***

Vierailin joulukuun alkupuolella Tukholman Kulturhusetissa, jossa on esillä Patti Smithin Eighteen Station -valokuvanäyttely (19.2.2017 asti). 

M Train -kirjasta tutut mustavalkoiset Polaroid-kuvat oli aseteltu väljästi valkoiseen galleriatilaan, tunnelma oli harras ja jännittynyt. Pääsin hiljentymään muun muassa Sylvia Plathin ja Jean Genet'n haudoille, näin kuvan nukkuvasta Johnny Deppistä(!) ja pystyin lähes kuulemaan, miten Hermann Hessen kirjoituskoneen näppäimet napsuivat. 

Upein yksityiskohta näyttelyssä oli kuitenkin pieni kirjastohuone, jonka kokoelma oli Smithin toiveiden mukaan kerätty. 

Smith on aina puhunut kirjallisuuden puolesta ja korostanut, miten valtava vaikutus kirjoilla on ollut myös hänen omaan uraansa ja taiteeseensa. 

Mitään valtaisia yllätyksiä kirjastohuone ei Smith-fanille tarjoillut: mukana oli niin Bolañot, Rimbaudit, Ginsbergit kuin Burroughsitkin (joskin Jo Nesbon teokset hieman ihmetyttivät...*). 

Yhtä kaikki, sukellus Smithin kirjamaailmaan oli upea kokemus. 

Niin upea, että päätin juhlistaa Smithin pyöreitä vuosia ottamalla vuoden 2017 lukulistalleni ainakin muutamia kirjastohuoneesta löytyneitä kirjailijoita. Esimerkiksi näitä:

mm. Bertolt Brecht, André Breton, Emily Brontë, Charlotte Brontë
Albertine Sarrazin, Bruno Schulz, W. G. Sebald
Mm. Arthur Rimbaud, Fernando Pessoa, Sylvia Plath, Virginia Woolf, J.D. Salinger, Marcel Proust, Oscar Wilde
Haruki Murakami, Vladimir Nabokov
Marguerite Duras, Federico Garcia Lorca, Jean Genet

Smithin suosikkikirjalistauksia löytyy esimerkiksi täältä ja täältä. Myös lukemalla M Train -kirjan saa jo aika hyvän kuvan Smithin kirjallisesta mausta ja vaikutteista - suosittelen!

Vielä kerran: Happy Birthday, Patti Smith! Thank you for being in the world and for being so amazing! <3

________________________

*galleristi selitti, että Nesbon tuotanto oli otettu  mukaan siksi, että Smith on antanut äänensä Nesbon Blood on Snow -teoksen äänikirjaan. Smith on myös tunnettu siitä, että hän pitää dekkareista ja rikossarjoista - Nesbon teoksia hän on kuulemma kuitenkin moittinut liian rankoiksi.

23. joulukuuta 2016

Rosa Liksom: Unohdettu vartti


Reader, why did I marry him? -blogin Omppu lanseerasi reilu kuukausi sitten novellihaasteen, jonka tarkoituksena on innoittaa ihmisiä lukemaan enemmän novelleja. Haaste on lähtenyt blogeissa vauhdikkaasti käyntiin, ja nyt viimein minäkin saan turautettua siihen ensimmäisen oman panokseni.

Olen nimittäin lueskellut tässä joulukuun kuluessa Rosa Liksomin toista novellikokoelmaa Unohdettu vartti (1986). Aiemmin syksyllä luin Liksomilta Yhden yön pysäkki -kokoelman, jonka roisista menosta pidin paljonkin.

Unohdetussa vartissa on 38 tarinaa, joista osa on selvemmin tyylipuhtaita novelleja ja osa ehkä pikemmin lyhytproosaa, tunnelma- ja tilannekuvia. 

Etenkin kokoelman alkupuolen tekstit jatkavat Yhden yön pysäkin hengessä. Lappi hengittää vahvana niin luontokuvauksessa kuin murteessakin, päähenkilöt ovat nuoria ja usein eksyksissä, jumissa, vailla suuntaa. Ihmissuhteet ovat kovia ja kylmiä, rakkauskin tuntuu muuttuvan aina tylyksi ja rumaksi, kielletyksi tai väkivaltaiseksi. Nuoret miehet pohtivat, kannattaako ottaa akkaa vai onko parempi unohtaa pillut kokonaan.

Jos jonkun sanan nostaisin kuvaamaan tarinoiden yleisfiilistä, niin se olisi harmaus. Arki - ja koko elämä - on harmaata, toivotonta.

"Minun suruni kasvaa ja minusta tuntuu, että olen paljon yksinäisempi kuin silloin, kun se ei ollut läsnä." (s. 33)


Puolivälissä kokoelmaa Liksom yllättää lukijansa. Tai ainakin minä olin, että täh! En ole vieläkään ihan varma, oliko yllättyneisyyteni myönteistä vai kielteistä, mutta yhtä kaikki: ainakin havahduin.

Novellit Seitsemännessä kerroksessa oli inha löyhkä ja Huhtikuun lopun sumuisena sunnuntaina heittivät minut harmaitten inhorealististen tekstien jälkeen satumaailmoihin, absurdeihin tiloihin ja tilanteisiin. Asuntoihin, joiden lattiat on vuorattu siemenillä ja mullalla. Palatseihin, joiden valtavista ikkunoista aukeaa luonnoton näkymä joelle ja joiden saleissa soi flyygeli - mutta aina vain hetken verran.

Kokoelman viimeinen ja pisin novelli, nuoren pojan äänellä kerrottu Äitini synnytti minut kylpyhuoneen lattialla, on vahva todiste Liksomin tarinankertojan lahjoista. Tekstissä on koko elämä.

________________________________
Rosa Liksom: Unohdettu vartti
WSOY 2012 (1. painos 1986)
144 s.
Novellien määrä: 38

21. joulukuuta 2016

Peter Sandström: Valkea kuulas


"- - sillä kuka tahansa meistä joutui myöntämään itselleen - ennemmin tai myöhemmin - että unohtaminen oli armeliasta ja että kaikki unohtuneet asiat eivät suinkaan olleet huonoja vaan myös osa hyvistä asioista katosi, koska niille ei ollut tilaa kätköissä joihin muistot varastoituivat." (s. 92)



Peter Sandströmin Valkea kuulas oli matkaseuranani, kun reilu viikko sitten lennähdin pariksi yöksi Tukholmaan. Luin kirjan käytännössä kokonaan lentokentillä, koneessa ja hotellihuoneessa. 

Nyt kun mietin kirjaa ja lukukokemustani, päällimmäisenä mieleeni tulee jonkinlainen surumielisyys. Surumielisyys elämän kulusta, ajan valumisesta, vanhenemisesta, maailman muuttumisesta, muistoista ja muistojen katoamisesta.

Lukiessani kirjaa mietin paljon Per Pettersonia, yhtä suosikkiani, joka kirjoittaa hyvinkin samalla tavalla kuin Sandström. Ja samoista aiheista: pojista ja miehistä, pojista ja isistä, pojista ja äideistä, lapsuudesta ja vanhenemisesta, muistoista ja palaamisesta.

Valkeassa kuulaassa minäkertojana on keski-ikäinen mies, joka matkustaa iäkkään äitinsä pyynnöstä lapsuudenkotiinsa Uusikaarlepyyhyn. On kesä, on kituva omenatarha, on autotallissa kököttävä vanha Ford Capri, on äidin parantavat kädet ja kirjasto, jossa on ajateltu siirtää runokirjat kellarivarastoon, koska nykyään netissä on mitä vaan - myös runoja. 

Sandström piirtää hienosti kuvaa pienen kaupungin maisemasta ja mentaliteetista. Ja siitä, miltä tuntuu palata aikuisena omaan lapsuuteensa. Siihen taloon jossa on lapsena maannut, syönyt ja uneksinut. Josta on lähtenyt polkemaan kesätöihin kohti vesitornia, kohti ensirakkautta. Jonka multaan oma isä on haudattu ja jossa oma äiti yhä asuu, vanhenee, käy hauraammaksi.

Valkea kuulas ei ole juoniromaani vaan tunnelma- tai ehkä jopa tunneromaani. Kerrontalinjoina kulkevat nykyhetki sekä miehen muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Aikajanoilla pompitaan kohtalaisen tyylikkäästi, mutta yksi seikka itseäni häiritsi.

Kun mies muistelee kesää, jolloin hän oli 17-vuotias ja korviaan myöten ihastunut parikymppiseen Tereseen, hänen äänensä kuulostaa aivan lapsen ääneltä - siltä samalta, joka vuosia aiemmin on istunut autossa isänsä kanssa ja katsonut, miten isä menee ja tappaa hevosen. Luin siis lähes täysi-ikäisestä pojasta kertovia kohtauksia jatkuvasti siten, että ajattelin noin kymmenvuotiasta lasta. Se oli hämmentävää.

Valkea kuulas jää mieleeni kirjana, joka pohtii lasten ja vanhempien välisiä suhteita. Sitä, millaisen mallin me kotoamme saamme ja miten ehkä pyristelemme siitä irti. Teos pohtii ikuisesti kiinnostavaa kysymystä siitä, keitä me oikein olemme ja keitä muut - ja mitä nuo muut meistä ajattelevat. Kirja puhuu rakkaudesta vaikka vaikeneekin siitä yhä uudelleen ja uudelleen.

___________________________
Peter Sandström: Valkea kuulas
Alk. Transparente blanche (2014)
Suom. Outi Menna
Schildts & Söderströms 2014
239 s.

18. joulukuuta 2016

Emmi Itäranta: Memory of Water



Lukupiirimme on yrittänyt jo reilun vuoden ajan saada luettavakseen Emmi Itärannan Teemestarin kirjan, ja viimein tänä syksynä kirjan varausjonot alkoivat olla sen verran lyhyet, että pystyimme ottamaan sen ohjelmaamme. Vuonna 2012 ilmestyneen teoksen lainauslukuja nosti muun muassa se, että kirja voitti Helmet-kirjallisuuspalkinnon yleisöäänestyksen viime vuonna.

Luin Teemestarin kirjan ensimmäisen kerran vuonna 2013. On muutamia kirjoja, joiden lukeminen tapahtumana ja miljöönä on jäänyt minulle vahvasti mieleen, ja Teemestarin kirja on yksi niistä. Luin sitä hiljaisina hetkinä taidemuseon kaikuvien seinien sisällä. Olin töissä, ja samaan aikaan kaukana toisaalla, tulevaisuudessa, hädässä. Sydämeni takoi samaan tahtiin kuin taideteos, jonka pinnalla metallikuulat pyörivät rajusti, laidasta laitaan.

Nyt luin kirjan uudelleen ja yhä se sai minut kananlihalle: mitä jos näin oikeasti käy? mitä jos juuri me olemme se sukupolvi, joka vie tämän maailman tuhoon?

***

Englannissa asuva ja siellä myös luovaa kirjoittamista opiskellut Emmi Itäranta on siinä(kin) mielessä aika käsittämättömän taitava tyyppi, että hän on kirjoittanut itse niin suomenkielisen kuin englanninkielisenkin version Teemestarin kirjasta (ja samoin uudemmasta romaanistaan Kudottujen kujien kaupunki).

Luinkin kirjan nyt toisella kerralla englanniksi, ja kyllä: sama kaunis tunnelma ja utuinen maailma on läsnä. Kieli soljuu, se virtaa ja pauhaa kuin salainen lähde luolastossa, kirkkaana, täsmällisenä, välillä rönsyävänä. Sanasto on rikas ja raikas; tönkköydestä ei ole tietoakaan. 

Memory of Water on dystopia, jota ei voi lukea tuntematta mitään. Minussa se synnytti ainakin häpeää ja pelkoa, ikävää ja surua. Itäranta ei varsinaisesti saarnaa, mutta olen melko varma, että jokainen lukija miettii tämän kirjan jälkeen omia tekojaan ja niitä jälkiä, joita jättää ympäristöönsä. Itse olen jälleen kerran järkyttynyt siitä, miten paljon muovia kulutan - miten lähes kaikki, mitä syön, on pakattu muoviin. 

Ja kuten kaatopaikkaa kaivavat Noria ja Sanja, myös minä mietin, tarvitsemmeko me todella tämän kaiken:

'I wish I could dig all the way to the bottom. Perhaps then I`d understand the past-world, and the people who threw all this away.'
'You spend too much time thinking about them,' Sanja said. - - 'It`s not worth thinking about them, Noria. They didn`t think about us, either.' (s. 25)


Memory of Water on samaan aikaan hyvin jännittävä - lähes trillerimäinen - ja hyvin seesteinen. Pidin tästä kontrastista todella paljon. 

Itäranta kuvaa hienosti ja täysin kiirehtimättä teeseremonioita, joita Norian isä ja myöhemmin Noria itse järjestää teemajassaan. Majassa on vain tämä hetki, lämpö, höyry, teen tuoksu, teemestarin hallitut liikkeet, makeiset, etiketin mukaan etenevä prosessi, hiljaisuus. 

Mutta majan ulkopuolella on karuus, puute vedestä, sotilashallinto, juonittelu, salaisuudet, kuolema. Maailma, jonka menneet sukupolvet ovat näille ihmisille jättäneet. Vedestä tulee koko elämän symboli ja kuoleman kumppani. 

Itäranta on muuten koonnut Pinterestiin taulun Memory of Water -kirjaa inspiroineista kuvista. Katselin kuvia luettuani kirjan, ja upposin vielä syvemmälle tähän kuviteltuun maailmaan. Kannattaa tsekata!

______________________________
Emmi Itäranta: Memory of Water
Alk. Teemestarin kirja (2012)
HarperCollins 2014
266 s.

16. joulukuuta 2016

Kolme kirjaa, jotka aion lukea jouluna


Töiden, reissujen ja pikkujoulujen uuvuttama bloggaaja haaveilee täällä nyt kuuden päivän mittaisesta joululomasta, joka alkaa tasan viikon päästä.

Tässä kolme kirjaa, jotka aion lukea jouluna. Lukemisen oheismateriaaleihin kuuluu toki myös glögiä, pienpanimoiden oluita, överimäärä suklaakonvehteja sekä joku superhelppo kutomishommeli.


Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla (2008)


Luin pari viikkoa sitten Hannele Mikaela Taivassalon tänä syksynä ilmestyneen romaanin In transit, ja sen aiheuttaman hurmoksen vallassa päätin lukea lisää Taivassaloa. Viisi veistä Andrei Kraplilla voitti ilmestymisvuonnaan Runeberg-palkinnon - en tiedä, missä puskassa pääni on silloin ollut, mutta en muista kuulleeni edes kirjan nimeä (ja miten hieno nimi!) koskaan aiemmin. 

Noh, joka tapauksessa uskon, että edessäni on taas huikea lukukokemus. Kirjan takakansi kertoo näin: "Viisi veistä Andrei Kraplilla on upea kauhuromanttinen kertomus, jonka ytimessä ovat halu, kaipaus ja lähteminen. Se pohtii, mitä on rakastaa, tulla jätetyksi - tai jättää ja tulla takaisin."


Laura Lindstedt: Oneiron (2015)


Kuluneen vuoden aikana olen joutunut valehtelematta kymmeniä kertoja tilanteeseen, jossa on puhuttu viime vuoden Finlandia-voittajasta Oneironista, ja itse olen vain pyöritellyt silmiäni tai vaihtoehtoisesti nyökytellyt ja hymistellyt mukana ja yrittänyt esittää, että tiedän mistä puhutaan. Ovat olleet vähän noloja hetkiä ne.

Mutta jos nyt joku vielä ensi vuonna haluaa Oneironista puhua, niin I will be ready!


bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (2016)


bell hooks on minulle tuttu nimi naistutkimuksen opinnoista. Tähän hänen hiljattain suomennettuun teokseensa törmäsin Sivumennen-podcastissa ja päätin ottaa kirjan lukulistalleni.

Syksyn aikana olen huomannut, että kaipaan nyt kaunokirjallisuuden rinnalle jotain tietopohjaista, faktaa ja tutkimusta. Ehkä myös esseemäisyyttä, pohdiskelevuutta. Uskon, että tämä rakkautta ilmeisen monipuolisesti ja haastavasti käsittelevä teos istuu tähän kaipuuseen oikein hyvin. Ote takakannesta: "Rakkaus muuttaa kaiken myllertää totutut ajatusmallit ja synnyttää rakastajissa elämänmittaisen halun miettiä rakastamisiaan."


***

Miltä teidän joulun lukusuunnitelmat näyttävät? Odotatteko ehkä lahjapaketista jotain tiettyä kirjaa?


1. joulukuuta 2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit



"Tämän matkan tarkoitus jää minulle yhtä hämäräksi kuin kaupungin kylteissä, seinillä ja ikkunoissa kohtaamani kyrillinen teksti. Mitä minä taas hainkaan? Hainko minä tätä kaupunkia? Yksinäisyyttä? Kirjoittamista? Onko sillä mitään merkitystä, kirjoitanko vieraassa huoneessa Pietarissa vai omassa mutta silti vähän vieraassa työhuoneessani Helsingin Kalliossa? Ja jos kirjoitan, mitä minä sitten tästä kaupungista haluan? Sitäkö että se on ulkopuolella? Huoneen ulkopuolella odottamassa?" (s. 138)


Hertsyykeli sentään! Olen rakastunut, olen liekeissä, vereslihalla, valtavassa tunnekuohussa ja järjettömän ihastuksen vallassa. 

Olen lomalla ja lomaseuralaisenani on ollut tämä raivokas kaunokainen: Hannele Mikaela Taivassalon In transit.

En tiedä, koska olisin lukenut viimeksi jotain näin hyvää. 

Jotain näin syvälle menevää, osuvaa, omaa. 

Olin lainannut In transitin kirjastosta, mutta luettuani sitä noin viisikymmentä sivua marssin kirjakauppaan ja ostin teoksen omakseni. Halusin päästä sitä vieläkin lähemmäksi, halusin piirtää sen sivuihin ja marginaaleihin: huutomerkkejä, alleviivauksia, sydämiä - kokonaisia ja särkyneitä. 

In transit on kiihkoa, halua, epävarmuutta, etsimistä, yksinäisyyttä, vaeltamista, muistamista, muistojen pakenemista, valitsemista. 

On Galadriel, jonka koti on koko maailma ja samaan aikaan vain ja ainoastaan hän itse. Galadrielissa asuu levottomuus, uhma, tyytymättömyys. Häilyvyys. Tarve olla yksin ja hiljaa, tarve tulla huomatuksi ja liki. Ja unelma: unelma pohjoisnavasta, jäämerestä, ahtojäästä, arktisesta valosta.

On Vera, jolle kaupunki on ollut kaikki. Ja sitten: ei mitään, tai oikeastaan vain pelkkää kipeää. Vera palaa pieneen kotikyläänsä, keltaiseen taloon, villiintyneeseen puutarhaan. Hän on jo vanha, kädet rypyillä, mutta silti koko sydän vielä auki. Auki muukalaisille, muistoille, tanssille (Täytyy tehdä työtä ja tanssia), kirjeille jotka olisi pitänyt polttaa jo aikoja sitten. 

On Sem, joka tyytyi. Joka koki hetken onnen ja huuman Tukholman kaduilla, sen miten kaunis vaalea mies katsoi häntä ja kosketti. Vain hetken, muutaman yön. Ja sitten paluu: paluu kotitilalle, ehkä velvollisuudesta, ehkä rohkeuden puutteesta, ehkä vain koska niin kuului tehdä. Vaimo, lapsia. Ja ikuinen, uniin tunkeva muisto kauniista vaaleasta miehestä.

Ja on vielä muitakin hahmoja, näkökulmia joille annetaan hetkeksi ääni. Mutta tärkeimpiä ovat Galadriel, Vera ja Sem - nuo kolme, jotka lähtivät ja palasivat, kukin omista syistään. 

Taivassalon kieli on vahvaa ja rohkeaa. Se on toisteista (kuin mantraa!), leikkisää, häpeilemätöntä. En voi olla ajattelematta Monika Fagerholmia, en Malin Kivelää, en Taiye Selasia (!). Jossain kohdin - ehkä niissä, joissa nuori lastenhoitaja Vera rakastuu työnantajaperheensä isään - kuulen kaikuja myös Riikka Pulkkisen Totasta. Ja silti tämä on jotain erityistä, täysin omaäänistä ja omintakeista.

Haluaisin sanoa vielä jotain kirjan rakenteesta, joka on rakeista mutta hallittua. Jonka upeasti otsikoidut luvut valuvat mahlana lukijan sisään ja sydämeen, valuvat sinne rytmikkäästi ja rajusti. Osa luvuista on vain pieniä hetkiä, välähdyksiä, ajatuksia. Runoa, sitä ne ovat myös. Vaikka tämä:

VERA
Kaikki nämä vuodet. Miten monta kertaa olenkaan muuttunut. 
    Niin minä olen tehnyt kerran toisensa jälkeen. Muuttunut. (s. 25)

In transit on kirja elämän suurista käänteistä. Niistä hetkistä, jolloin kaikki muuttuu, vaihtaa suuntaa. Se on kirja rakkaudesta, rakkauksista. Siitä vaikeudesta, mitä muiden ihmisten läsnäolo aiheuttaa. Ja valinnoista, ehkä aivan ennen kaikkea niistä. 


*

Olen lukenut Taivassalolta aiemmin lasten kuvakirjan Hämäräkirja sekä vampyyriromaanin Nälkä. Luulen, että joululukemistoni on jo aika hyvin selvillä, sillä tahdon ehdottomasti lukea myös Taivassalon romaanit Oi, tule katsomaan (2010) ja Viisi veistä Andrei Kraplilla (2008).


In transit on ihastuttanut muissakin blogeissa:


_____________________________
Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Alk. In transit (2016)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2016
460 s.