20. huhtikuuta 2017

Juha Itkonen: Minun Amerikkani


"Lähdin kirjoittamaan kirjaa Amerikasta, kiinnostuksestani tai oikeastaan rakkaudestani siihen. Ja jumalauta, tähän se päättyy: näin Amerikka minua kohtelee." (s. 339)

Luin Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin heti Juha Itkosen Minun Amerikkani -kirjan perään, ja yllättäen - ja ilahduttavasti! - nämä kaksi täysin erilaista teosta keskustelivat keskenään. 

Gyasin romaanin toinen tarinalanka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo karua tarinaa maan historiasta: orjuudesta, pakkotyöstä, rotuerottelusta. Amerikan historiaa pohtii myös Itkonen. Hän matkustaa muun muassa etelävaltioihin ja miettii kansalaisoikeustaistelua, miettii sitä että vain 50 vuotta sitten bussimatkustajat eroteltiin ihonvärin mukaan, miettii orjuutta vaikka ei sitä pystykään käsittämään. Itkonen tankkaa kauhuissaan tietoa orjuuden historiasta ja tulee maininneeksi monia yksityiskohtia, jotka heräävät karulla tavalla eloon Gyasin romaanissa.

Itkosen Minun Amerikkani on niin henkinen kuin fyysinenkin matkakirja Yhdysvaltoihin. Pidin kirjasta paljon, ja ehkä erityisesti siksi, että Itkonen kirjoittaa politiikasta, yhteiskunnasta ja historiasta äärimmäisen ymmärrettävästi. Vaikka hän selvästi tietää kohdemaastaan mielettömän määrän faktaa, hän myöntää olevansa itsekin välillä aivan pihalla ja ihmeissään. Minun Amerikkani on kirja, joka kutsuu pohtimaan ja kummastelemaan yhdessä. 

Se on myös hyvin henkilökohtainen, jopa intiimi kirja. Vaikka se on teos Amerikasta, se on myös teos Itkosesta itsestään. 

Itkonen on matkustanut Yhdysvalloissa lukemattomia kertoja niin vapaa-ajallaan kuin työn puitteissa. Hän on kirjoittanut Amerikan tavalla tai toisella lähes kaikkiin kirjoihinsa. Jo aivan nuorena hän ihannoi tuota suurta kaukaista maata, jonka kulttuuri tuntui kummallisesti samaan aikaan vieraalta ja tutulta. 

Silti yhä hän on täynnä kysymyksiä. Jotain todella tunnistettavaa ja lohduttavaakin on siinä, miten Itkonen kuvaa omaa pelkoaan ja epävarmuuttaan ollessaan matkalla. Varsinkin ollessaan matkalla yksin. Pelko iskee jo lentokentällä: mitä jos he eivät hyväksykään minua maahansa?

Minun Amerikkani on ennen kaikkea kirja matkalla olosta. Se on kirja menneistä matkoista ja muistoista; se on kirja nykyhetkestä ja kuluneesta vuodesta, jolloin Itkonen vietti erityisen paljon aikaa Amerikassa ja seurasi Donald Trumpin likaista, käsittämätöntä voittokulkua maan presidentiksi. 

Itkonen kulkee läpi hiljentyneiden tehdaskaupunkien, jututtaa Trumpin kannattajia, seuraa Trumpin kampanjashow`ta ja sitä, miten vaihtoehtoiset totuudet villitsevät ihmisten mielet. On hetkiä, jolloin Itkonen kysyy itseltään, miksi hän ihannoi tätä valtiota. Eikö tämä ole ihan naurettavaa? Ja surullista? 

Ja toisaalta: on hetkiä, jolloin hän uskoo Amerikkaan yhä, näkee toivon, näkee ne lukemattomat ihmiset, jotka ovat yhä hyvän puolella. Tunneskaala on tätä kirjaa lukiessa laaja.

Jos jostain vähän nipotan niin siitä, että eräässä kirjailijaresidenssissä käymässään keskustelussa Itkonen arvelee, että kirjailija Taiye Selasi on ehkä saavuttanut osan kansainvälisestä menestyksestään "suotuisan" ulkonäkönsä ansiosta. Jotenkin hirveästi tympäisi tämä kommentti. Onkohan Itkonen lukenut Selasin romaania Ghana ikuisesti, joka on sanalla sanottuna UPEA?

______________________________
Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

16. huhtikuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin


Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin oli minulle yksi tämän kevään a must read -kirjoista. Vaikka kirjan tylsä nimi ei jää mieleen ja menee sitä paitsi heti sekaisin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajien ja Sadie Jonesin Kotiinpaluun kanssa, kirjan tarina kaivautuu syvälle ja seisoo ehdottomasti omillaan.

Matkalla kotiin on vavahduttava teos mustien historiasta. Tai ei, aloitin heti väärin. Matkalla kotiin on vavahduttava teos ihmisten historiasta: siitä, miten väärin olemme toimineet. Siitä, miten sokeita olemme olleet. Siitä, miten vähän olemme oppineet. 

Matkalla kotiin luikertelee vuosisatojen läpi aina nykyhetkeen saakka. Se kertoo orjakaupasta, kolonialismista, heimosodista, rotuerottelusta, pakkotyöstä, rasismista, eriarvoisuudesta, väkivallasta, huumeriippuvuudesta. Se kertoo ihastumisista, ruumiin ikävästä, suvun kunnioittamisesta ja oman tien etsimisestä. Se kertoo sukupolvista, vuosien kulumisesta. Ja kyllä, ehdottomasti: rakkaudesta.

Aluksi luin Gyasin romaania hieman ihmeissäni. Jokainen luku kertoi uudesta ihmisestä ja jokainen luku tuntui jäävän jotenkin kesken. Palasin yhä uudelleen ja uudelleen kirjan alussa olevaan sukupuuhun ja yritin ymmärtää. Ja sitten kun viimein ymmärsin, huokaisin syvään ja sanoin: okei Yaa Gyasi, anna mennä, kerro tarinasi. Kerro kaikkien näiden ihmisten tarinat.

Ymmärsin, ettei olekaan pelkästään minun, sinun ja hänen tarinoita. On myös tarina, joka koostuu kaikkien meidän tarinoista. Minun tarinastani tulee kokonainen vasta sinun tarinasi myötä. Kirjassa sukupolvet vaihtuvat, vuosikymmenet ja -sadat vierivät, mutta jokainen uusi ihminen kantaa mukanaan menneitä.

Lyhyesti: kirjan rakenne hämmensi aluksi, mutta alkoi sitten ihastuttaakin vietävästi.

Gyasilla on kerronnan lahja. Hän piirtää jokaisen henkilönsä eläväksi, tarttuu heistä jokaiseen koko voimallaan ja ravistaa niin, että jalat irtoavat maasta. Kukaan ei nouse toista tärkeämmäksi, mutta jokainen on oman pienen hetkensä ajan se kaikkein tärkein. 

Matkalla kotiin opetti minulle paljon. En ehkä jaksaisi lukea tällaisia historiallisia romaaneja kovin monta peräkkäin, sillä on äärimmäisen raskasta lukea, miten väärin ja kamalasti asiat ovat menneet ja miten haavat - tässä tapauksessa orjakaupan haavat - ovat yhä arpeutumatta, tikit repeilevät, orjuuden haamut tanssivat yhä uusien sukupolvien yllä. Ja silti - tai oikeastaan juuri siksi - pidin romaanista paljon. Ja toivon, että ihan jokainen ihminen lukisi sen. Viimeistään aivan lopussa, kun kaikki kietoutuu yhteen, tulevat kyyneleet.

Helmet-lukuhaaste: Sukutarina

_________________________
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Alk. Homegoing (2016)
Suom. Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.

9. huhtikuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Hei vaan blogini. Tulin käymään nopeasti, laittamaan ylös muutaman asian kirjasta, jonka luin noin viikko sitten. Kyseessä on norjalaisen Geir Gulliksenin ensimmäinen suomennettu romaani Kertomus eräästä avioliitosta.

Enemmän kuin avioliitosta kirja kertoo kuitenkin siitä, miten tuo avioliitto hajoaa. Jon (mies) ja Timmy (nainen) ovat olleet naimisissa 20 vuotta, heidän avioliittonsa on ollut kaikilla mittapuilla "täydellinen", mutta silti käy niin, että Timmy jää kiinni toisen miehen katseeseen. Jää kiinni siihen, miten tuo toinen mies katsoo häntä. 

Ja se katse on lähtölaukaus avioliiton hitaalle hajoamiselle.

Tai näin on ainakin, jos uskomme Jonia. Ja häntä meidän on pakko uskoa, jos johonkin tässä kirjassa haluamme uskoa. Sillä:

Koko tarina kerrotaan Jonin näkökulmasta. Timmy ei saa ääntä lainkaan. Timmy ei saa sanoa omaa mielipidettään Jonista, heidän avioliitostaan, uudesta ihastuksestaan. Tässä kirjassa Jon kertoo, miten kaikki kävi, ja silloinhan tietysti on niin, että Timmy on syypää kaikkeen. Timmy on pesänrikkoja ja pettäjä, Jon on uhri ja uhrautuja.

Ehkä näin onkin. Mistäs sitä tietää. Mutta silti koin epäreiluna ja ärsyttävänä sen, että Timmy on kirjassa vain kohde, jota tarkkaillaan. Jon kuvittelee, mitä Timmy tuntee ja mitä Timmy ajattelee ja kertoo sitten totena nämä kuvitellut tunteet ja ajatukset. Ihastumisen vääjäämättömyys on kuvattu kyllä taitavasti, mutta silti pohdin: kokiko Timmy sen noin? Menivätkö asiat Haraldin kanssa todella tuolla tavalla?  

Pidän Gulliksenin kielestä. Siitä, miten hän vyöryttää virkkeitään, viljelee pilkkujaan. Tunnelma on intensiivinen ja upottava. Jonin ahdistus tuntuu aidolta, epätoivo siitä että oma kumppani liukenee pois on kuvattu viiltävästi. 

Jonin ja Timmyn avioliitto on äärimmäisen - jopa häiritsevän - avoin: he ovat tottuneet kertomaan toisilleen kaiken ja myös Timmy kertoo tapaamastaan miehestä heti Jonille. Valheet ja vähättely tulevat vasta paljon myöhemmin. Jonille ja Timmylle tärkeintä on vapaus; he eivät missään nimessä halua sitoa tai rajoittaa toisiaan. He kauhistelevat tavallista latteaa perhe-elämää, sellaista jota naapurit elävät, sellaista jossa päivät toistuvat samanlaisina, ennalta-arvattavina. 

He yrittävät kiivaasti olla erilaisia kuin muut, mutta lopulta: vapaus on harhaa, halu omistaa totta. Mustasukkaisuus luikertelee ovesta sisään ja kuristaa henkihieveriin.

Jos jotain, Kertomus eräästä avioliitosta on hieno tutkielma ihmisten välisistä suhteista. Vallasta, halusta, vetovoimasta, kaipuusta. Voisin nostaa esiin useitakin älykkäitä sitaatteja, mutta otan tähän nyt vain tämän:

"Rakkaudessa on kyse vallasta, eikä valtasuhde pysy koskaan samana, ei edes kahden yhdessä elävän välillä." (s. 164)

Helmet-lukuhaaste: Kirja, jossa kukaan ei kuole

____________________________________
Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
Alk. Historie om et ektenskap (2015)
Suom. Hanna Tarkka
Siltala 2017
200 s. 

26. maaliskuuta 2017

Riikka Heinonen: 17 tuntia


Riikka Heinosen toinen julkaistu teos 17 tuntia pakenee määrittelyjä. Takaliepeessä teosta kutsutaan runokokoelmaksi, mutta tarina alkaa kuin draama. Aivan aluksi esitellään kirjan henkilöt:

THÉO, nuori haaveilija
SEBASTIÉN, Théon ystävä
LORELEE, Théon ja Sebastiénin égérie
SERGE, lihakauppias
ENZO, lihakauppiaan oppipoika
PAULINE, Sebatiénin chérie
NAAPURIN ROUVA, lihakaupan asiakas
RENOIR, lehtikioskin myyjä

Esittelyjen jälkeen alkaa maailman luonti. 

Pienin välähdyksin Heinonen kertoo, millainen on Pariisi yhden lauantaipäivän ja -yön kuluessa, seitsemäntoista tunnin aikana. Luvut (tai runot - jos niin haluamme) ovat kuin maalauksia, ne tuoksuvat patongilta ja brie-juustolta, ne kopsuvat kuin korkokenkä mukulakivikadulla, ne lehahtavat kuin hameet pilkullisten pikkupöksyjen yllä.

Luen tätä aluksi pelkkinä tunnelmapaloina, mutta sitten ymmärrän lukea tätä myös tarinana. Sillä kyllä: Heinonen kertoo tässä myös tarinan, vieläpä kronologisesti etenevän tarinan. Runon ja draaman lisäksi olemme myös keskellä proosaa.

Ja olemme keskellä mutkikkaita ihmissuhteita. Keskellä yksinäisyyttä, halua, kaipuuta. Keskellä petosta, keskellä tympeyttä. Keskellä haaveita ja vielä: keskellä Gauloises Mentholin savua.

***

Katsoin eilen The Affair -sarjan neljännen kauden viimeistä jaksoa, jossa ollaan Pariisissa, ja huokaisin: nuo pariisilaiset naiset! Nuo kahvilat, kirjakaupat, baskerit ja murrettu englanti. 

Heinonen tavoittaa upeasti tuon hienostuneen ja samalla varsin rosoisen pariisilaistunnelman. Erityisen onnistunut on Loreleen hehkeä hahmo. Pariisin-kaipuuta tuntevalle tämä 80-sivuinen opus onkin varsinainen aarre. 

Hetken kuvittelin itsekin käveleväni Seinen vartta, pitkässä otsatukassa, punaisin huulin, savuke sormieni välissä. Ja olin varma, että pian ohitseni kulkisi mies, jolla on vaaleat hytkyvät kiharat. Ja ehkä jossain alkaisi sataa.

______________________
Riikka Heinonen: 17 tuntia
Nordbooks 2017
80 s.

17. maaliskuuta 2017

Kittanoita: Kirottu ajan katoava virta, Yhdyntä ja Jazz


Olen lukenut helmi-maaliskuussa paljon, mutta blogannut melko vähän. Syytän töitä ja pitkäksi venähtänyttä flunssaa, mutta ehkä myös sitä, että prioriteetit ovat olleet hetkellisesti jossain muualla. Loppukeväästäkin on tulossa sellainen, että blogini saattaa hieman yskähdellä. Neljä asiaa: 

1) vaihdan huhti-kesäkuuksi työpisteeni ihanan inspiroivaan ja aktiiviseen Kallion kirjastoon - paljon uutta opittavaa!
2) olen Sylvin toukokuussa ilmestyvän uuden numeron päätoimittaja. Numeron teemana on... tättädädääää: kirjallisuus
3) haluan ottaa lisää aikaa omalle kirjoittamiselle
4) juoksukausi on todenteolla alkamassa ja tavoitteet on asetettu!

Tässä kuitenkin kolme kittanaa*, olkaa hyvät! Nämä kaikki kolme kirjaa ovat sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään.  

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Alk. Jeg forbannen tidens elv (2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011
218 s.

Nyt olen lukenut kaikki suomennetut Pettersonit! Hevosvarkaat on yhä suosikkini, mutta myös tämä Kirottu ajan katoava virta miellytti minua kovin. Tyyli ja teemat ovat taattua Pettersonia; keskiössä on perhesuhteet ja etenkin (nyt jo aikuisen) pojan suhde äitiinsä. Arvid on keski-ikäinen mies, joka muistelee mennyttä: hän palaa nuoruuteensa ja aikaan, jolloin hän hurahti kommunismiin; jätti opinnot ja meni tehdastyöläiseksi. Hän kertoo, miten tapasi vaimonsa, josta on nyt tulossa ex-vaimo. 

Muistelujen rinnalla kulkee vuorokausi vuonna 1989, jolloin Arvid matkustaa äitinsä perässä Tanskaan perheen kesämökille. Äiti on sairastunut syöpään, ja Arvid tajuaa, että nyt jos koskaan hänen on tutustuttava äitiinsä, selvitettävä kaikki menneet. 

Petterson luo Arvidin ja äidin suhteesta herkullisen. Jotain piinaavan ärsyttävää ja silti hellyttävää (ja tunnistettavaa) on siinä, miten äidin mielestä 37-vuotias Arvid ei vieläkään ole aikuinen: "En kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Hän aikoo erota. En tiedä mitä teen hänen kanssaan.". Hykertelin myös sille, että äidin ensimmäinen repliikki aina kun hän näkee poikansa on "oletko rahaton?".

Petterson käyttää kaikissa kirjoissaan muistelutekniikkaa. Yleensä nautin siihen liittyvästä aikatasoilla hyppelystä, mutta Kirotussa ajan katoavassa virrassa tasot olivat välillä hankalasti hahmotettavia: saattoi kulua pitkä tovi ennen kuin tajusin, minkä ikäisestä itsestään Arvid kulloinkin kertoo. Pidin kuitenkin jutustelevasta kerrontatyylistä ja siitä, miten Arvid poukkoilee asiasta toiseen. Välillä Arvid kuulostaa ihan Holden Caulfieldiltä

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en pysty lukemaan Pettersonia vertaamatta häntä Peter Sandströmiin - ja päinvastoin. Kirotussa ajan katoavassa virrassa kiinnitin huomiota mm. siihen, että tunnelmallinen kerronta saattaa katketa rajusti johonkin väkivaltaiseen kohtaukseen. Sandströmin Valkeassa kuulaassa käy samalla tavalla. Yhtenäisistä teemoista en nyt edes aloita...

Ja vielä yksi asia, vaikka tämän tekstin pitikin olla kittana: Petterson on aivan mielettömän taitava vaivautuneen kanssakäymisen kuvaaja! Rrrrrrrakastan.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Asko Sahlberg: Yhdyntä

WSOY 2005
136 s.

Sahlbergin tuotanto on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun luin hänen upean pienoisromaaninsa Irinan kuolemat. No, nyt luin sitten tämän: Yhdyntä-nimisen pienoisromaanin, joka sijoittuu talveen 1944. Helsinki, pommitukset, yksi vuorokausi. Mies ja nainen, jotka tapaavat sattumalta ja antautuvat hetken vietäviksi - koska miksikäs ei. Kuolema on niin läsnä koko ajan, että jokaiseen hetkeen, kohtaamiseen, mahdollisuuteen on syytä tarttua.

Kirjan idea on todella kiinnostava. Mitä tekee kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä Helsingin keskustassa sijaitsevan asunnon kattohuoneistossa, kun ulkona pommikoneet laulavat? Kirjan nimi paljastaa tietysti jo jotain: yhdyntöjä tapahtuu.

Jostain syystä lähdin lukemaan Yhdyntää romanttisesta vinkkelistä: ajattelin, että kirja on vimmainen rakkaustarina, halun ja himon alttari, herkkyyden ylistys. Ajattelin sen tarjoavan jotain kaunista ruman sodan keskellä. Noh jaa, olinpa väärässä.

Sahlbergin kerronta on - Irinan kuolemien tapaan - karua. Seksikohtaukset ovat kylmiä ja analysoivia, ja niistä siirrytään takaumina kummankin henkilön menneisiin kokemuksiin ja suhteisiin. Lopulta pääosaan nousee yksinäisyys; se, miten yksin ihminen voi olla, vaikka olisi toisen kanssa.

Kirjassa on myös muutamia muita henkilöitä kuin nämä kaksi, Axel ja Valma. En ihan saanut kiinni, miksi näitä sivuhenkilöitä oli tungettu kirjaan mukaan, mutta yhdestä tyypistä pidin: välillä esiin nousee kertojan ääni, joka puhuttelee lukijaa, kysyy ja kommentoi. Tällaisista kerronnan "rikkomisista" nautin, ne hätkäyttävät hereille.

Helmet-lukuhaaste: yhdenpäivänromaani


Toni Morrison: Jazz

Alk. Jazz (1992)
Suom. Seppo Loponen
Tammi 1993
233 s.

Tunnustan: minulla on (tällainenkin) aukko sivistyksessä. En ole lukenut Toni Morrisonia. Jazz on ollut lukulistallani iäisyyden, samoin Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani.

Nyt aukon paikkaaminen on kuitenkin aloitettu! Jazz oli oikeastaan hyvin erilainen kirja kuin kuvittelin sen olevan. Luulin kirjan kertovan eritoten jazzista, siitä miten tuo uusi musiikki vyöryy New Orleansin kautta muualle Amerikkaan ja villitsee ihmisiä. Mutta jazz onkin vain kirjan taustahälyä, ääneen mainitsematonta humua.

Ja ehkä jazz on myös kielessä, sen rytmissä - siinä, miten Morrisonin polveilevat lauseen hakkaavat, vyöryvät, nakuttavat, ulisevat. Ehkä jazz on siinäkin, miten 20-luvun New York aukeaa edessämme; Harlemin kadut ja kodit, voimakas dialogi, arki, työnteko, naapureiden kyyläys.

Jazzin lukeminen on jännä kokemus: tiedän, että nyt olen laadukkaan kirjallisuuden ytimessä, haistan ja maistan sen ihan kaikesta. Siitä, miten Morrison kuljettaa tarinaa, avaa uusia näkökulmia, paljastaa hiljalleen lisää ja toisaalta muokkaa sitä, mitä on paljastanut aiemmin.

Samaan aikaan tajuan, että en tajua kirjasta läheskään kaikkea. Näennäisesti simppeli tarina (aviorikos, mustasukkaisuus, katumus) on kaikkea muuta kuin simppeli. Loistavan henkilökuvauksen kautta Morrison osoittaa, millainen oli/on mustien asema Amerikassa, millaisia ovat valkoisten ja mustien suhteet. Ja myös tämä: Jazz on sukupuolten valtapeliä, jatkuvaa kisaa, kynsimistä ja puukottamista (kirjaimellisesti...).

Se, kuka kirjan minäkertoja on, jäi minulle hämäräksi. Kerrontaratkaisu on niin jännittävä, että jo sen vuoksi tämä pitäisi lukea uudestaan. Ja siksi, että kirjassa on esimerkiksi tällainen virke:

"En minä halua olla vapaa neekeri, minä haluan olla vapaa ihminen."

Helmet-lukuhaaste: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt


8. maaliskuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


"Kun kuva lapsesta on poissa, muistot alkavat murtua, ne lohkeilevat kuin hampaat. Martina ei ole enää aivan varma siitä, mikä oli totta ja miten kaikki tapahtui. Sillä asiat lakkaavat olemasta jos jäljellä ei ole ketään joka ajattelee niitä. Lapsi on muisto, joka riippuu hänestä, muisto joka lakkaa olemasta hänen mukanaan. On pelottavaa olla ainoa joka tietää." (s. 115)


Marisha Rasi-Koskisen edellinen romaani Valheet (ilm. 2013) on jättänyt syvän muistijäljen. Jokin siinä hankasi, kalvoi, hiersi. Sen henkilöhahmot olivat kiinnostavalla tavalla outoja, ja episodimaisen kirjan tunnelma oli kauttaaltaan painostava, salamyhkäinen; mihinkään tai kehenkään ei voinut luottaa.

Uusi romaani Eksymisen ja unohtamisen kirja (upea nimi muuten - minä jostain syystä rakastan kirjoja, jotka tituleeraavat nimessään itseään kirjaksi) on tunnistettavaa Rasi-Koskista. Varsinkin kirjan alkupuolella tunnelataus on voimakas: aavistus pahasta - siitä, että jotain ikävää tulee tapahtumaan - leijailee sieraimista sankkana sisään.

Luin Eksymisen ja unohtamisen kirjan flunssan kourissa, hyvin intensiivisesti, yhden päivän aikana. En tiedä, johtuiko lukutavastani, mutta näin kirjan hyvin elokuvallisena: vahvoina kerrontalinjoina, värikkäinä kuvina, tarkkoina yksityiskohtina. Matkanteon painostavuudessa ja luonnon armoilla olemisessa oli myös jotain samaa kuin Cormac McCarthyn post-apokalyptisessa Tie-romaanissa.

Jo Valheissa Rasi-Koskinen kuvasi tapahtumia hyytävästi lapsen näkökulmasta, ja samoin hän tekee Eksymisen ja unohtamisen kirjassa. Seitsemänvuotias Julia tarkkailee vanhempiaan auton takapenkiltä, tekee tulkintoja, ymmärtää paljon vaikka yrittää ymmärtää vain vähän. Julialla on myös kyky nähdä tulevaan: hän tietää enemmän kuin vanhempansa. Hän tietää, että suunta, jonka he ovat ottaneet, on väärä.

Pakomatka. Sillä Julia vanhempineen on, vaikka reissu naamioidaankin huviretkeksi. Pakomatka jatkuu läpi kirjan, mutta se, mitä paetaan jää hieman hämyisäksi. Ainakin velkojia, ehkä rikoskumppaneita, varmasti menneisyyttä.

Julian lisäksi kirjassa kerrotaan Jan-nimisestä pojasta sekä naisesta nimeltä Martina. Näiden kolmen henkilön yhteyttä toisiinsa solmitaan salamyhkäisesti, pikku hiljaa.

Lopulta, kun kaikki yhteydet paljastuvat, olen hämilläni: ymmärrän kyllä, että Rasi-Koskinen on punonut upean ja yllättävän juonikuvion, mutta samaan aikaan mietin, oliko tämä punonta lainkaan tarpeellista. Itselleni kirjan vahvuus on ennen kaikkea kielessä, tunnelmassa ja siinä, miten Rasi-Koskinen rakentaa jokaisen henkilöhahmonsa, luo heille omat tarinansa.

Erityisesti nautin romaanin paikattomuudesta; siitä, ettei se sijoitu mihinkään. Ainoatakaan paikannimeä, kylää, kaupunkia tai maata ei mainita. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu kaikkialla ja ei missään.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa liikutaan luonnossa

________________________________________
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
WSOY 2017
253 s.

28. helmikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa



Välttelin ruotsalaisen Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -romaanin lukemista julkisilla paikoilla, sillä ajattelin, etten halua alkaa itkeä vaikkapa aamun ruuhkajunassa. 

Kirja kertoo sydäntäraastavan tositarinan: Tom ja Karin odottavat ensimmäistä lastaan, mutta raskauden loppuvaiheessa Karinin vointi heikkenee rajusti ja hänellä todetaan akuutti myelooinen leukemia. Lapsi  tytär Livia – syntyy keisarinleikkauksella, mutta sairaus vie Karinin nopeasti. 

Tom palaa lapsen kanssa yksin kotiin.

Kirjan nimi on kaunis ja se havahduttaa ajattelemaan jokaisen päivän, jokaisen hetken merkitystä. Niin tekee myös kirjan tarina, vaikka kauneuden lisäksi se on myös surua, kauhua, pelkoa, epätoivoa, riitaa, vihaa.

Malmqvist on runoilija, ja siksi odotin lyyrisyyttä myös tältä hänen esikoisromaaniltaan. Malmquistin ilmaisu on kuitenkin varsin asiallista, toteavaa, konkreettisiin tapahtumiin kiinnittyvää - kielen tasolta ei löydy hippuakaan tunteilua. Tunne löytyy itse tapahtumista, repliikeistä - siitä, että tämä on totta.

Kirjan vahvin osa on sen alku. Lukija heitetään rajusti suoraan sairaalan käytäville, tehovalvontaosastolle, leikkauspöydälle. Preesensmuotoinen kerronta imaisee mukaansa, lukija on keskellä tapahtumia, keskellä kaiken hektisyyttä, intensiivisyyttä. Kuulen jokaisen hengenvedon, jokaisen hissin oven avautumisen, jokaisen hoitajan ripeän askeleen, jokaisen lääkäritakin kahistuksen. 

Pala nousee kurkkuun, kun tiedän mitä kohti kaikki on menossa.

Kirjan seuraavat osuudet kertovat Tomin elämästä Karinin kuoleman jälkeen. Silloin tällöin palataan takaumien kautta myös menneisyyteen, Karinin ja Tomin suhteen vaiheisiin. Minä olisin toivonut lisää juuri näitä takaumia, sen avaamista, millainen oli Karin, millainen oli Tom, millaisia he olivat yhdessä. Nyt tarina hieman leviää, mukana on liikaa henkilöitä; kavereita, sisaruksia, vanhempia, appeja ja anoppeja.

Minä olisin halunnut keskittyä vain Tomiin ja Kariniin, heidän tarinaansa. Ja tietysti Liviaan, jossa Tomin ja Karinin tarina jatkuu.

Kritiikin esittäminen tuntuu kuitenkin jotenkin julmalta. Sanoa, että sinun elämäsi olisi ollut kiinnostavampi jos olisit kertonut sen näin

Niinpä sanon vain: kiitos kirjasta. Se ei lopulta saanut minua itkemään, mutta se sai ajattelemaan. Arvostamaan jokaista hetkeä, jonka olemme elossa.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

_____________________________________
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Alk. I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv (2015)
Suom. Outi Menna
S&S 2017
326 s.

25. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi


Tänä keväänä pyrin lukemaan uutuuksia hyvin valikoidusti, sillä haluan käydä läpi omaa kirjahyllyäni (ks. #hyllynlämmittäjä) ja lukea kirjoja, jotka ovat olleet must read -listallani jo aivan liian pitkään. 

Hanna Haurun uunituoreeseen teokseen Jääkansi tartuin kuitenkin hyvällä omallatunnolla, sillä tässä intensiivisessä pienoisromaanissa on vain 117 sivua. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja ladonta ilmavaa; kirjan lukemiseen kului vain tunti.

Jääkannen jättämät jäljet ovat kuitenkin minussa yhä.

En ole lukenut Haurua aiemmin, vaikka omasta hyllystäni löytyykin yksi hänen teoksensa, Utopia eli erään kylän tarina

Odotin Jääkannelta runoa, lyyrisyyttä, mystisyyttä, ehkä jopa kauneutta. Niiden sijaan sain haavoja, verta, sylkeä, nyrkiniskuja. Haurun kieli onkin runon sijasta hyvin toteavaa ja (inho)realistista. Mikään tapahtuma ei synnytä kielen tasolla tunnetta; piinaava nälkä, lapsen kaltoinkohtelu ja miehen itsemurhakin ovat vain asioita, jotka tapahtuvat, joista vain todetaan: näin kävi, näin oli.

Ja juuri siinä on lopulta tämän teoksen voima.

Lukiessani kaipasin jotain lisää. Ehkä vain jotain hyvää, vähän lämpöä. Mutta nyt ymmärrän, että Haurun kertoma tarina syöpyi syvälle minuun juuri siksi, että se oli niin ruma. Jo kuullessani kirjan synopsiksen ajattelin Asko Sahlbergin loistavaa pienoisromaania Irinan kuolemat, ja lukiessani Jääkantta nämä kirjat kietoutuivat mielessäni yhä vahvemmin yhteen.

Vaikka Sahlbergin kieli on kimurantimpaa, rujous ja kaunistelemattomuus on näille kirjoille yhteistä. Eritteet tahraavat molempien kirjojen sivut, väkivalta on totta, tyttölapsen kohtalo karu. Myös sota ja sen jättämät traumat ovat osa kumpaakin teosta.

Jääkansi on ennen kaikkea kirja naiseksi kasvamisesta ja sen aiheuttamasta häpeästä. Siitä, miltä tuntuu kun isäpuoli tuijottaa pieniä rinnanalkuja. Siitä, millaista on tunkea villasukka alushousuihin kuukautissuojaksi. Siitä, kun halu herää ja samoin pelko, että jää ikuisesti neitsyeksi. Ja sitten: sukupolvesta toiseen kulkeva häpeä siitä, kun vatsa alkaa kasvaa ja kylällä kulkevat juorut.


Helmet-lukuhaaste: vuoden 2017 uutuuskirja

____________________________
Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

13. helmikuuta 2017

Elif Shafak: Kunnia



"Häntä ei hätkähdyttänyt niinkään vasemmanpuoleinen liikenne tai autojen vastakkaisella puolella istuvat kuljettajat kuin lontoolaisten olemus ja käytös. Vanhojen rouvien jäykkyys, nuorison hävyttömyys, kotiäitien vapaus, sellainen itsevarmuus, jota hänellä ei koskaan ollut eikä hän uskonut koskaan saavansa." (s. 516-517)


Olen jo pidemmän aikaa halunnut lukea Elif Shafakia - Turkin suosituinta naiskirjailijaa, joka on ihailun lisäksi joutunut myös syytettyjen penkille kirjojensa takia. Niinpä ehdotin Shafakin ehkä tunnetuinta romaania Kunnia lukupiirimme helmikuun kirjaksi.

Shafak on taitava tarinan kuljettaja. Se on selvää heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Yli 500-sivuinen teos nappaa otteeseensa, ja sivut kääntyvät lähes huomaamatta. Varasin kirjan lukemiseen aikaa pari viikkoa, mutta lopulta luinkin sen yhdessä viikonlopussa.

Kunnia on nimensä mukaisesti kirja kunniasta. Tarkemmin: miehen kunniasta.

"Lapsi voitiin nimetä Kunniaksi, kunhan se vain oli poika. Miehillä oli kunniaa. Vanhoilla miehillä, keski-ikäisillä miehillä ja jopa niin nuorilla koulupojilla, että he tuoksuivat yhä äitinsä maidolta. Naisilla ei ollut kunniaa. Sen sijaan heillä oli häpeä." (s. 30)

Koko teos kietoutuu tämän ajatuksen ympärille. On naisen häpeä ja tuska siitä, ettei hän onnistu synnyttämään poikalasta. On nuoren tytön häpeä siitä, että hänen huhutaan tulleen raiskatuksi. On nuori mies, joka turvaa kunniansa naimalla neitsyen, vaikka rakastaakin toista. On nainen, joka häpeää ja piilottelee avioliiton ulkopuolista suhdetta; hentoa kosketustakin. Ja on poika, joka on valmis puolustamaan perheensä kunniaa vaikka tappamalla.

Kunnia on monipolvinen sukutarina, joka työntää juurensa 1940-luvun Turkista 1990-luvun Britanniaan. 

Tarinan kertoo Lontooseen muuttaneen kurdiperheen tytär Esma, mutta keskiössä ovat pikemminkin Esman vanhemmat Pembe ja Adem sekä hänen isoveljensä Iskender. Esma kertoo myös Yunus-pikkuveljestään, mutta mielestäni Yunus ei tuonut tarinaan mitään oleellista lisää. Pidin oikeastaan hieman epäuskottavana, että 7-vuotias poika olisi pyörinyt punkkareiden ja talonvaltaajien kanssa siten kuin Yunus teki.

Mutta Pembe ja Adem ovat vahvoja hahmoja. Shafak piirtää heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä hienoin vedoin, tekee heistä lihaa ja verta. Pidin siitä, että Shafak antoi äänen onnettoman avioliiton molemmille osapuolille ja katsoi heitä kumpaakin ymmärtäen. Vaikka Adem hairahtaakin nuoren stripparin matkaan ja jättää perheensä, lukija pystyy tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. On selvää, että myös Adem on kunniajärjestelmän uhri.

Mielenkiintoista on myös se, miten voimakkaan äänen teoksessa saa Iskender - kunniamurhasta vankilassa istuva nuorukainen. Iskender pitää päiväkirjaa, jossa hän paitsi kertoo arjestaan vankilassa myös muistelee lapsuuttaan ja perhettään. Päiväkirjaosioissa on myös huumoria, mikä keventää lukukokemusta. Vaikka Iskender on kirjan "pahis", Shafak ei tuomitse häntäkään. Pikemminkin Shafak kysyy: miksi jo pieni lapsi ajattelee, että nainen tahraa itsensä vain näyttäytyessäänkin vieraan miehen seurassa? Miten syvään kunnia-ajattelu on oikein kaiverrettu?

Kirjaa lukiessa tunsin vihaa ja surua. Vaikka Kunnia on fiktiota, on se myös täyttä totta. Naisen aseman lisäksi Shafak sivuaa myös rasismia ja maahanmuuttoa. Vaikka valtaosa tapahtumista sijoittuukin 70-luvun Lontooseen, kirja on äärimmäisen ajankohtainen myös juuri nyt. Kulttuurierojen käsittelijänä kosmopoliitti Shafak on todella taitava.

Kunnia oli tärkeä lukukemus, mutta enempää paljastamatta totean, että lopun "yllättävästä" ratkaisusta en pitänyt. Ylimääräinen juonikoukero oli vain ja ainoastaan ärsyttävä.


Helmet-lukuhaaste: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

__________________________
Elif Shafak: Kunnia
Alk.Honour (2012)
Suom. Maria Erämaja
Gummerus 2013
524 s.

8. helmikuuta 2017

Rachel Cusk: Outline



Kanadalaissyntyinen mutta nykyään Lontoossa vaikuttava Rachel Cusk on ollut osa tietoisuuttani muutaman vuoden ajan. Makuutin hänen vuonna 2009 ilmestynyttä The Bradshaw Variations -romaaniaan pitkään yöpöydälläni, mutta en lukenut sitä. Havahduin Cuskiin uudelleen viime kesänä, jolloin Omppu kirjoitti viekoittelevasti Cuskin Outline-teoksesta, joka ylsi myös Baileys Women`s Prize for Fiction 2015 -palkinnon lyhytlistalle. 

Ostin Outlinen omakseni viime elokuussa ja nyt - #hyllynlämmittäjä-haasteen innostamana - otin ja luin sen.

Ja.

Huh.

Täh?

Hyrisen tyytyväisyyttäni ja samalla olen kuin halolla päähän lyöty. Luin jotain todella hyvää en oikeastaan mistään.

Cusk nauraa räkäisesti sanalle "juoni". Yhtenäinen tarina - buahhahahahaa!

Outline on nimensä mukaisesti pelkkää ääriviivaa, luonnosta, hahmotelmaa. Minäkertoja on nainen, joka matkustaa helteiseen Ateenaan pitämään luovan kirjoittamisen kurssia. Vaikka hän on ainoa henkilö, joka kulkee koko kirjan läpi, hän ei silti ole kirjan päähenkilö. Tai oikeastaan: tässä kirjassa ei ole lainkaan päähenkilöitä. On vain joukko ihmisiä, jotka tulevat, puhuvat, menevät. Sillä, kuka puhuu, on lopulta aika vähän merkitystä.

Haluaisin kutsua Outlinea episodiromaaniksi, mutta en tiedä onko se oikea termi. Selitän: minäkertoja tapaa matkallaan lukuisia henkilöitä, jotka alkavat kertoa hänelle itsestään ja elämästään. Suhteistaan, perheistään, töistään. Hetkellisesti heistä tuleekin minäkertojia sen oman "episodinsa" sisällä. Nainen kuuntelee, kommentoi silloin tällöin. Haastaa ja kyseenalaistaa harkitusti, mutta osuvasti. Hän on kirjailija, hän osaa noukkia ihmisten tarinoista epäkohdat, häilyvyydet, suoranaiset valheet.

Naisessa on jotain, mikä saa ihmiset avautumaan. Se lienee hyvä ominaisuus kirjailijalle. Mietin, ovatko kaikki nämä avautumiset potentiaalista materiaalia naisen omiin teksteihin. Ja mietin myös, voisiko tämä kaikki tapahtua Suomessa. Kun opiskelijat yksi toisensa perään kertovat luokkahuoneessa ummet ja lammet omista asioistaan, tunnen oloni hieman epämukavaksi. Koko juttu tuntuu epäuskottavalta: ketkä oikeasti puhuvat noin paljon?

Ja samaan aikaan haluaisin kiivaasti olla osa tuota porukkaa. Sitä häpeilemätöntä puheen virtaa. Haluaisin repiä teipin oman suuni edestä ja avata solmun vatsani pohjalta. Antaa tulla.

Myönnän: Outlinen alussa kompuroin. Kesti aikansa, että aloin ymmärtää Cuskin ideaa. Että hyväksyin sen, että oikeasti tässä ei tule tapahtumaan mitään. Ja sitten riemu: näinkin voi tehdä! Näinkin voi kirjoittaa!

Onneksi Outline on omani, sillä piirsin sen täyteen merkintöjä. Paljon huutomerkkejä, paljon hymiöitä. Pitkää aaltoviivaa. Outline kertoo ihmisyydestä jotain oleellista, ja tekee sen siten, että suupielet kääntyvät hymyyn ja silmät kostuvat - samaan aikaan. 

Tänä vuonna Cuskilta on ilmestynyt romaani Transit, joka on eräänlainen jatko-osa Outlinelle. Menee lukulistalle.


Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

__________________________
Rachel Cusk: Outline
Vintage 2014
249 s.

6. helmikuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika



Yksi viikonloppu. Nojatuoli; pehmeä, erittäin miellyttävä. Uni, joka kärkkyy silmäluomien takana. Pää nytkähtää. Kuluu viisi minuuttia, ehkä vartti, ehkä tunti. Olen jossain, missä on hyvin pimeää. Ympärillä alastomia naisia, jotka huutavat. Pulleamahaisia lapsia, jotka itkevät juostessaan - kipu paljaissa kantapäissä. Yhtäkkiä laakso, jota halkoo junarata. Huhuilua, joka tulee maan alta, kaivosta. Ja vielä: sänky, jossa nainen sekä syntyy että kuolee. Elämä, joka ei ole johtanut minnekään.

Runoilijana tunnetun Sinikka Vuolan ensimmäinen romaani Replika on sukellus unimaailmaan, jossa on syytä olla hereillä. 

Minäkertoja on lapsi tai ehkä jo nuori. Pitkään luulin hänen olevan tyttö, mutta yli sadan sivun jälkeen häntä kutsutaankin poikaseksi. Havahdun, saan kiinni omista ennakkoluuloistani lukijana. Pitkään yritän sijoittaa tarinaa Suomeen, mutta jossain vaiheessa en ole enää varma. Ehkä olemmekin jossain, mikä ei tottele tämän maapallon rajoja. Ja entä aika? Olemmeko menneessä vai tulevassa? Leijumme molemmissa, niin luulen.

Replikassa on samaan aikaan valtavasti asioita, joihin tarttua ja asioita, jotka vain valuvat läpi ja jättävät jälkeensä pelkkää tahmaa. Tämä on kokeellista proosaa: se tutkii mitä kaikkea se voi lukijan eteen työntää. 

Minä jäin kiinni muistoihin ja ajatukseen siitä, että lapsuutta (tai mennyttä) ei voi koskaan paeta. Ja siihen, miten esineet kantavat elämäämme mukanaan, miten niihin tallentuu jokainen muisto, jokainen tapahtuma, jokainen ihminen. Ja miten ne ovat yhä täällä vielä sittenkin, kun me olemme poissa.

"Mutta lapsuus ei katoa ihosta vaikka kuinka hankaisi, lapsuus ei katoa vaikka ruumiin ja muistin täyttäisi ruoalla tai samppanjalla tai uusilla ihmisillä." (s. 51)


Kirjan nimi Replika viittaa kopioon. Minkä kopioon? Mitä tässä kopioidaan? Miksi tuollainen nimi ja sitten vain ällistys? Vai onko niin, että tämä on kopio saduista? Uusi versio jostain, minkä me kaikki tunnemme? Läpi Replikan kulkee nimittäin kaksi klassikkosatua, Pinokkio ja Ritari Siniparta. Ilman niitä Replika ei todellakaan olisi Replika. 

Vai onko niin, että nimi viittaakin elämän toisteisuuteen? Siihen, miten jokaisen laaksossa asuvan ihmisen elämä on vain kopio toisen ihmisen elämästä - vailla mitään omaa ja erityistä, pelkkää tavanomaisuutta? Pelkkää kopiota?

Mutta onko todella niin? Voiko yhden ihmisen elämää koskaan täysin toistaa? 

Yksinkertaistettuna: Replika on tarina pojasta, joka syntyy pieneen kylään. Kylään, jossa tuloerot ovat jakaneet kansan samalla tavalla kuin kylän poikki juokseva junarata. Kun pojan äiti kuolee, surussaan rypevä poika lähtee etsimään isäänsä pääkaupunkiin. 

Todellisuudessa: Replika on surrealistinen, häilyvä, pimeä ja väkivaltainen. Sen maailma on unenkaltainen, jopa absurdi. Mitä vain voi tapahtua, ja se, liittyvätkö tapahtumat toisiinsa, on täysin sattumasta kiinni. Replika ottaa voimansa mielikuvistuksesta ja toistosta, kielestä joka ei pelkää mitään. Hetken olemme jopa goottilaisen kauhun näyttämöllä.

Lukijalle jää kimppu kysymyksiä. Esimerkiksi tämä: mistä on tullut musta tahra kodin kynnykseen?


Helmet-lukuhaaste: kirjablogissa kehuttu kirja
_________________________
Sinikka Vuola: Replika
Tammi 2016
197 s.

31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 4. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa



Muutama vuosi sitten kävi näin: 

Olin juuri aloittanut uudessa työssäni kirjastossa, vastuualueenani aikuisten kaunokirjallisuus. Eräänä päivänä kirjastoon tuli noin kolmekymppinen mies, joka kertoi lukeneensa J. D. Salingerin romaanin Sieppari ruispellossa ja tykänneensä siitä kovasti. 

"Osaisitko suositella jotain vastaavaa?" hän kysyi.

Siihen päivään saakka olin kuvitellut, että Sieppari ruispellossa kertoo jostain nuoresta pojasta (totta) jossain pellon ja metsän keskellä (ei totta). Luulin, että kyseessä oli jonkinlainen seikkailutarina (totta, tavallaan), jossa on paljon jännitystä ja ehkä jopa viikatteita (ei totta).

"Eli jotain jännää seikkailua?" kysyin asiakkaalta.
Hän pyöritteli silmiään.
Tajusin, että mielikuvani saattoi olla hieman ontuva. Korjasin kurssia:
"Mikäs siinä Siepparissa oli sellaista, mistä tykkäsit?"
"No sellainen maailman ja elämän pohdinta..."
"Jahaaa..."
Pyörin romaanihyllyjen välissä väkkäränä ja tyrkkäsin hänelle pari kirjaa kouraan. Kun asiakas oli lähtenyt, ryntäsin googlettamaan Siepparia. 

En enää muista, mitkä kirjat annoin asiakkaalle, mutta noin viikkoa myöhemmin hän tuli takaisin ja sanoi:
"Tykkäsin siitä toisesta kirjasta TOSI paljon."

Eli loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta tämän tapauksen jälkeen päätin, että vielä jonain päivänä luen Siepparin ruispellossa. Ja kiitos jo klassikoksi muodostuneen kirjabloggaajien klassikkohaasteen, tuo päivä on nyt. 

Neljättä klassikkohaastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.

***

Amerikkalainen J. D. Salinger (1919-2010) eli pitkän elämän, mutta hänen kirjallinen tuotantonsa jäi melko niukaksi. Sieppari ruispellossa on se kirja, josta hänet parhaiten tunnetaan.

Kirjan kertoja on todellakin nuori häiskä: 17-vuotias Holden Caulfield, mutta hän ei suinkaan heiluttele viikatetta viljapellossa vaan astelee New Yorkin katuja - jälleen kerran koulusta erotettuna.

Holdenin ääni on jutusteleva. Hän puhuttelee lukijoitaan te-muodossa ("jos te tosiaan haluatte kuulla siitä") ja saa siten aikaan illuusion kuulijaringistä: hän on kuin se bileiden suulain jätkä, joka kertoo kommelluksistaan kaikille ja kovaan ääneen. Hän on hauska ja suorapuheinen. Hän ei kaunistele eikä kainostele. Hänen suunsa edessä ei ole minkäänlaista suodatinta. 

Holden tarkkailee jatkuvasti itseään ja muita. Oikeastaan tuossa tarkkailussa on koko kirjan juju. Vaikka Holden ei pärjää koulussa, hän on eittämättä älykäs kaveri. Hän osaa lukeaa ihmisiä, hän osaa kaivaa heistä esiin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Hän tekee monia nerokkaita oivalluksia ihmisyydestä ylipäätään. 

Minulle Holden näyttäytyy varsinaisena elämän(tapa)kriitikkona, sillä hänellä on näkemys ja mielipide kaikkeen: ei pelkästään kirjoihin ("lempikirjailijani on veljeni D. B., ja toiseksi paras on Ring Lardner") ja leffoihin (ajanhukkaa), vaan jokaiseen asiaan ja ihmiseen, johon hän törmää. Ja se on hervotonta! Ihan varppina on. Ihan tosi.  

***

Sieppari ruispellossa on kirja vakavasta aiheesta. Se kertoo koulupudokkaasta; aikuisuuden kynnyksellä olevasta pojasta, joka ei jaksa nähdä vaivaa oikein minkään eteen. Joka leikkii ihmissuhteillaan ja omalla tulevaisuuudellaan. Joka suree veljensä kuolemaa ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja välillä masentuneeksikin. 

Silti luin Siepparia hyväntuulisesti ja monessa kohdin naureskellen. Vakavan pohjakerroksen päällä lepää runsaasti toivoa, uskallusta, huumoria, heittäytymistä. Kirja on täynnä nuoruuden kapinaa ja tässä hetkessä elämistä. Minulle jäi vahva tunne siitä, että lopulta Holdenille käy hyvin.

"Monet ihmiset, varsinkin yksi täkäläinen psykoanalyytikko, kyselee minulta vähän väliä, aionko keskittyä koulutyöhön, kun menen takaisin kouluun ensi syyskuussa. Minusta se on tosi tyhmä kysymys. Siis miten ihminen muka voi tietää mitä se tekee, ennen kuin se sen tekee? Vastaus on: ei mitenkään." (s. 288)

***

Luin kirjan Arto Schroderuksen uutena suomennoksena (aiemman suomennoksen on tehnyt Pentti Saarikoski v. 1961). Valtaosin nautin tekstistä, kieli soljui vaivattomasti eteenpäin ja Holdenin äänestä tuli hyvin tunnistettava. Kaunista tämä ei ole, mutta pirun vetävää kylläkin. Epäilemättä erinomaista kamaa etenkin poikien lukuhalujen herättämiseen!

Jossain vaiheessa kirjan tyylikeinot, kuten jatkuva liioittelu, voimasanat ja tiettyjen fraasien toistelu, alkoivat hieman tympiä, mutta toisaalta mahtava ihmiskuvaus kannatteli kirjaa loppuun asti. Vaikka näin:

"Jane oli jännä tyttö. En kuvailisi sitä varsinaisesti kauniiksi. Mutta minusta se oli hauska. Se oli jotenkin isosuinen. Siis kun se puhui ja innostui jostain, sen suu lepatti miten sattui, huulet ja kaikki." (s. 108)

Ja kalojen talvehtimista koskeva keskustelu, jonka Holden käy Horwitz-nimisen taksikuskin kanssa (s. 114-115) on niin hulvaton ja huutonaurua aiheuttava, että jo sen vuoksi tämä kannatti lukea. Ja vielä siksikin, että lupasin joulukuussa, että tutustun paremmin Patti Smithin suosikkikirjailijoihin, ja Salinger on yksi niistä.


***

Ps. Aiemmat klassikkopostaukseni:

__________________________
J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Alk. The Catcher in the Rye (1951)
Suom. Arto Schroderus
Tammi 2004
289 s.

27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2016 - minun ehdokkaani


Logot: Marja-Leena Liipo


Suuri, jännittävä päivä! Tänään 27.1. äänestetään Blogistanian kirjallisuuspalkintojen voittajista! 

Kaikki kirjabloggaajat, jotka haluavat osallistua äänestykseen, julkaisevat omat ehdokkaansa omissa blogeissaan klo 10. Äänet lasketaan yhteen, ja voittajat julkistetaan emäntäblogeissa huomenna 28.1. klo 10. Tänä vuonna emäntäblogeina toimivat Lukutoukan kulttuuriblogi (Finlandia), Yöpöydän kirjat (Globalia), Notko, se lukeva peikko (Kuopus) ja Kirjakaapin kummitus (Tieto). 

Minä äänestän kahdessa kategoriassa eli Finlandiassa (kotimainen kaunokirjallisuus) ja Globaliassa (käännetty kaunokirjallisuus). Ehdokkaani ovat:

BLOGISTANIAN FINLANDIA 2016


3 pistettä Hannele Mikaela Taivassalo: In transit

2 pistettä Pajtim Statovci: Tiranan sydän

1 piste Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


BLOGISTANIAN GLOBALIA 2016


3 pistettä Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

2 pistettä Deborah Levy: Uiden kotiin

1 piste Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



26. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi: Rosa Liksomin Hytti nro 6 (v. 2011)


Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen liittyy 101 kirjaa -lista, johon on noukittu yksi merkittävä kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjablogit ovat hankkeessa mukana bloggaamalla listan kirjoista. 

Vuoden 2011 kirja on Rosa Liksomin Hytti nro 6, joka voitti ilmestymisvuonnaan myös Finlandia-palkinnon.




Vuonna 2011 kaikki kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat olivat naisten kirjoittamia. Hytti nro 6:n lisäksi kuusikkoon nousivat Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina ja Jenni Linturin Isänmaan tähden.

Rannalle jäivät ruikuttamaan muun muassa Jari Tervon Layla, Asko Sahlbergin HäväistytMiika Nousiaisen Metsäjätti, Kari Hotakaisen Jumalan sana - sekä Katja Ketun Kätilö

Vuonna 2011 ilmestyi myös kaksi esikoisromaania, jotka kolahtivat minuun erityisen lujaa: Iida Rauman Katoamisten kirja ja Satu Taskisen Täydellinen paisti.


***

Mutta nyt, lähtekäämme matkalle. Istukaamme kapean sängyn reunalle hieman tunkkaiseen junahyttiin, katsokaamme ulos huuruun vetävästä ikkunasta (vielä hetken aikaa Moskova, Kremlin tornit ja Punainen tori), vetäkäämme syvään henkeä ja haistakaamme lievä vodkan ja suolakurkkujen lemahdus ja sitten: tuntekaamme, miten kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.




Asema: Kirov

Suomalainen tyttö, jolla ei ole nimeä ja venäläinen mies, jolla on kaalimaiset korvat, jakavat hytin junassa, joka ryskyttää Siperian radalla, kohti Ulan Batoria, läpi Neuvostoliiton, läpi hajoavan suurvallan. Tyttö ei puhu mitään, mies ei juuri muuta teekään - paitsi juo teetä ja votkaa. Tyttö kaipaa hiljaisuutta ja omaa rauhaa - ja samaan aikaan hän ikävöi sitä, mitä on lähtenyt karkuun: Moskovaa, ihmisiä, rakkautta. Mies on rujo ja raaka, hän tarttuu tyttöä ranteesta ja pakottaa kuuntelemaan likaisia juttujaan. Hetken aikaa: pelko tytön puolesta.

Ulkona sataa lunta. Veturi viheltää. Vaunuemäntien hytissä, pienessä transistoriradiossa laulaa Georg Ots.


Asema: Balezino (ohi ajaen)

Muistot ja nykyhetki risteilevät. Tyttö palaa ajatuksissaan Moskovaan, opiskelukaupunkiinsa, ja kerii hiljalleen omaa menneisyyttään auki. Ja mies, hän kertoo kaiken kovaan ääneen, tarinoita joissa naiset saavat turpaansa, koulupoika ampuu opettajansa ja Venäjän eri kansat kuulevat kunniansa. Tytöltä hän tiedustelee: Mutta kertokaahan mulle, miksi teikäläinen on tässä junassa? Vittuako myymässä? Tyttö on vihainen, hän vihaa miestä, hän haluaa hytistä pois. Ja kuitenkin: he juovat teetä yhdessä, pelaavat tammea, mies levittää aamupalaa hytin pienelle pöydälle, sanoo tytölle: ota.

Kuuluu tömähdys. Juna on törmännyt hirveen. 


Asema: Perm

Hetken kaikki on kaunista: luonto nukkuu, yö on sametinmusta, kaupunki peittyy varjoihin. Ja sitten rumuus: lumikinoksissa koirien kusta, junan vessassa tahmaiset ovenkahvat ja limaiset saippuanpalat. Ajatus: Ihminen ei voi elää ellei petä itseään. Vakava muuttuu ironiaksi, parodiaksi. Huumorista tulee mustaa. Ja silti ehdottomasti: kaiken yllä aito melankolia, venäläinen mielenmaisema. Minä istun hytissä ja ihmettelen, missä asennossa minun tulisi olla, mitä tuntea? Mies sanoo: Älä tyttöseni usko kaikkea, mitä sulle syötän. Luulen, että se puhuu minulle.

Vaunuemännän nimi on Arisa. Mies läimäyttää Arisaa persuksiin.


Asema: Omsk

Tämä matka koostuu ristiriidoista: votkasta ja etunojapunnerruksista, vihasta ja ystävyydestä, villistä luonnosta ja öljynporaustorneista, historiasta ja nykyhetkestä, lemmestä ja väkivallasta, kaipuusta ja unelmista.

Ja vaikka monilla on nälkä ja kauppojen hyllyt kitisevät tyhjyyttään, tämä matka koostuu myös ruuasta: hapankaalista, tattaripuurosta, Tšaikovski-suklaalevyistä, borssista, smetanasta, suolakurkuista, sipulikeitosta. Ja vielä: karvahatuista, huopikkaista, samovaareista, paukkupakkasista, maatuskoista, balalaikoista. Kaikki itänaapurimme tunnusmerkit ovat läsnä, neuvostoarki puskee päälle lupaa kysymättä, rajuna ja ankarana.

Tyttö makaa sängyllä ja kuuntelee musiikkia korvalappustereoista. Mies käärii likaiset alusvaatteensa Literaturnaja Gazetaan.




Asema: Novosibirsk (annetaan veturin levätä hetki)

Adjektiiveja, jotka tunkevat suustani ulos, kun katson maisemaa, johon mies ja tyttö katoavat: repsottava, kulahtanut, repaleinen, luhistunut. Rumankaunis, se myös. Adjektiivit ovat tärkeitä, oleellisia. Pellavalyhteet, sinkkiämpärit tai tuohivirsut eivät ole millään tavalla kiinnostavia sellaisenaan, mutta entä nyt: mätääntyneitä pellavalyhteitä, puhkiruostuneita sinkkiämpäreitä, repeytyneitä tuohivirsuja?

Mies ja tyttö ajavat Pobedalla Tomskiin. Hotellia pitävä mummo kiillottaa lusikat sylkäisemällä niihin.


Asema: Krasnojarsk (suljettu kaupunki)

Olemme noin puolivälissä tarinaa. Matka-aikaa tai -kilometrejä en välitä laskea. Olemme perillä sitten kun olemme. Mutta tarina, se on tärkeä. Ja se saa yhä absurdimpia sävyjä. Ravintoloiden ovissa lukee "suljettu" ja ravintolat ovat täynnä ruokailijoita, puheensorinaa, tattaripuuron ja savukkeiden tuoksua. Junan ikkunaan piirtyy alaston lihava nainen, kulkukoira kusee tytön kengälle ja nappaa tämän setelit suuhunsa. Mies sanoo tytölle: Mua ei kiinnosta sun mielipiteet. Mulle sä olet pelkkää paskavettä, ja vain hetkeä myöhemmin yllättävä hellyys: mies puhdistaa tytön ruhjetta, puhaltaa tämän hiuksiin.

Pariskunta istuu ravintolavaunussa. Miehellä oli huolitellut neliöviikset, naisen viikset rehottivat vapaina.


Asema: Irkutsk

Tyttö on jättänyt Moskovaan kaksi rakkautta. Mies on jättänyt Moskovaan kauniin naisen, jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Tytön piti alunperin tehdä tämä matka kaksin - niin oli suunniteltu - mutta ehkä näin on parempi. Hän saa ajatella rauhassa, muistella, kaivata. Mieskin haluaa olla hetken yksin. Kun juna liikkuu, kaikki on pysähtynyttä.

Tyttö ottaa hotellihuoneen. Vastaanottovirkailijattarella on päässään piisamihattu, huulet ovat suurpiirteisesti punatut.




Asema: Ulan Ude

Tämä matka ei olisi sellainen kuin se on ilman tarinassa esiintyviä tehokeinoja: listoja, toistoa. 1980-luvun lopun Neuvostoliitto piirtyy eteemme sanoina, jotka vyöryvät, valuvat, kierivät ylitsemme. Pilkkua pilkun perään, listoja ja luetteloita esineistä, maisemista, tunteista. Toisto tuo matkaan pysyvyyttä, pysähtyneisyyttä: jokainen asemalta lähtö on samanlainen, jokainen junassa vietetty päivä toisensa kaltainen. Ja samaan aikaan: kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.

Juna lipuu Baikaljärven ohi. Mies kaataa votkaa kahteen lasiin.


Asema: Habarovsk (unta?)

Miten olemme yhtäkkiä täällä? Habarovskissa, Siperian Pariisissa, joka ei sijaitse Trans-Mongolian radan varrella, ei siellä päinkään. Mutta täällä olemme, ja tyttö on jo juossut junasta pois, hän on hotellihuoneessa, sängyssä joka on leveä ja puhdas. Olen kuullut, että tätä tarinaa on kutsuttu kasvutarinaksi ja juuri Habarovskissa ymmärrän näin olevan. Tässä kaupungissa tyttö on vain itsensä kanssa, hän on sujut, hän on onnellinen - olen siitä yhtäkkiä aivan varma. Ja vaikka tämä olisi unta, niin on silti.

Ravintolasalissa istuu nainen savuke sormiensa välissä. Hän sanoo: En ole avioliitossa, koska viihdyn ihmisten kanssa. Ajattelen niin kuin Tšehov. Jos rakastat yksinäisyyttä, mene naimisiin.


Nauški (raja-asema)

Läpi matkan mietin kulttuurieroja. Mietin sitä, kuinka paljon tyttö edustaa Suomea ja kuinka paljon mies Venäjää. Onko tytön hiljaisuus ja mietiskelevyys suomalaista, onko miehen häpeilemättömyys ja rempseys venäläistä? Onko niin, että Suomi kuuntelee hiljaa kun Venäjä puhuu? Nieleskelee vihansa, lähtee ulos hetkeksi, palaa taas sopua hieroen? 

Mietin paljon myös sukupuolta: sitä, miten hytin dynamiikka muuttuisi, jos siellä matkustaisikin keski-ikäinen venäläisnainen ja nuori suomalainen mies? Tai vielä kieputtaen: keski-ikäinen suomalaisnainen ja nuori venäläinen mies? Kuka silloin kinuaisi ja mitä?

Tytön piirustuslehtiö katoaa tullimiesten taskuihin. Haukka katselee matona luikertelevaa junaa.


Asema: Ulan Bator (päätepysäkki - ja kaiken alku)

Matka päättyy, ja toivo ja tulevaisuudenusko kiipeävät sydämelle. Viimein myös tyttö puhuu! Kun matkalaukut on jo pakattu paluumatkaa varten, saamme vielä kuulla kiitoslistan: matka ei olisi ollut tämännäköinen ilman isoa liutaa venäläisiä kirjailijoita. Tämä on ollut leikkiä kirjallisuuden kentällä - leikkiä, josta itse ymmärsin vain vienon henkäyksen. Sitten kun turgenjevit, goncharovit ja tšehovit ovat tulleet tutummiksi, hyppään junaan taas uudelleen!

Ikivanha vuoristo peittyy lumeen ja pimeyteen. Tyttö on valmis palaamaan elämäänsä.




Katso myös:
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Kirjojen Suomi: Hytti nro 6

____________________________
Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011
187 s.

17. tammikuuta 2017

Kevään 2017 uutuudet: 5 kirjaa, jotka on pakko lukea


Kuva: Pixabay

Kustantamojen kevätkatalogit ovat jälleen kerran täynnä aarteita. Muun  muassa Joel Haahtelalta, Satu Taskiselta, Ian McEwanilta ja Marisha Rasi-Koskiselta ilmestyy uusi romaani. Nyt Knausgårdeista puhuttaakin enemmän Linda Boström-Knausgård, jonka teos Tervetuloa Amerikkaan saadaan suomeksi helmikuussa. Miki Liukkonen pamauttaa kauppojen hyllyille kahdeksansataasivuisen järkäleen ja runoilijana tunnetulta Harry Salmenniemeltä ilmestyy ensimmäinen novellikokoelma. Kiinnostavia käännöskirjoja ovat mm. Petina Gappahin Muistojen kirja, Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa ja Miranda Julyn Uimakoulu.

Itse aion lukea kevään uutuuksia kuitenkin hyvin tiukalla seulalla, sillä kuten #hyllynlämmittäjä-postauksessani kerroin, tavoitteenani on nyt lukea kirjoja, jotka ovat maanneet pitkään lukemattomina omassa hyllyssäni. 

Mutta tässä viisi kevään uutuuskirjaa, jotka on aivan pakko lukea:


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY)

Kohkattu Napoli-sarja saa jatkoa! Viime keväänä luin sarjan ensimmäisen osan Loistava ystäväni, ja vaikka se ei vielä ihan täysin minua vakuuttanutkaan, kiinnostus on vahva. Tätä kakkososaa on myös monessa yhteydessä kehuttu koko sarjan parhaaksi. 


Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala)

Kirjan nimi kertonee jo paljon. Norjalaisen Geir Gulliksenin romaani on 20-vuotisen avioliiton ruumiinavaus. Miksi ihanneliitto päättyy eroon? Kustantamon mukaan Gulliksen kertoo tarinan analyyttisesti ja runollisesti.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (Otava)

Ghanalaista kirjallisuutta suomeksi, yes please! Yaa Gyasin (s. 1989) esikoisromaania on ylistetty maailmalla ja kustantamon esittelytekstissä Gyasin kerrontaa verrataan Chimamanda Ngozi Adichieen ja Toni Morrisoniin. Todellakin: pakko lukea.

Zadie Smith: Swing Time (WSOY)

Smithin uutukaisesta on kohistu jo niin paljon, että se nousee lukulistani ykköseksi heti painolämpimänä. Yhdistän kirjan näin etukäteen vahvasti Elena Ferranteen, sillä myös Swing Timen keskiössä on kahden tytön ystävyys.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (Otava)

Minä yksinkertaisesti rrrrrrakastin Teirin aiempaa romaania Talvisota: avioliittoromaani (2013), ja olen siitä asti odottanut kuumeisesti, milloin Teir julkaisee jotain uutta. Tänä keväänä odotus viimein palkitaan: kustantamon mukaan Tällä tavalla maailma loppuu on kesähuviladraama "kirjopesulla ja linkouksella".




15. tammikuuta 2017

Tsundoku (eli #hyllynlämmittäjä-haaste)


Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen käynnistivät pari päivää sitten eetteriin tulleessa uudessa jaksossa #hyllynlämmittäjä-haasteen, joka haastaa lukemaan (vähintään) kaksitoista kirjaa omasta hyllystä. 

He viittaavat japanilaiseen termiin tsundoku, joka tarkoittaa sitä, että ihminen ostaa paljon kirjoja, mutta ei sitten luekaan niitä vaan jättää kirjat lojumaan ja pölyyntymään; odottamaan parempaa ja rauhallisempaa hetkeä - jota ei tietenkään koskaan tule.

Tunnistan tsundokun myös itsessäni, vaikka ostankin kirjoja melko maltillisesti. Hyllyyn on yhtä kaikki kerääntynyt lukematon määrä lukemattomia kirjoja. Monet noista kirjoista on vieläpä sellaisia, jotka oikeasti HALUAN lukea. Sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut pitkään. Sellaisia, joista tiedän pitäväni tai vaikuttuvani. 

Siksi päätin lähteä mukaan #hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Koin myös jonkinlaista johdatusta, sillä olin jo jouluna nostanut hyllystäni esiin Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan ja päättänyt lukea sen viimein. Sama kirja löytyi yllättäen myös Johanna Laitisen haastelistalta - ja kuten hän, myös minä etsin kirjaa vuosia sitten kuumeisesti antikvariaateista ja kun sen viimein löysin, en lukenut sitä vaan jätin hyllyyn pölyttymään. 

Täysin hullua ja päätöntä - ja silti varmaan jokaiselle kirjafriikille kovin tuttua!

Mutta tässä siis vielä ne kaksitoista kirjaa, jotka yritän lukea tänä vuonna omasta hyllystäni:

  • Paul Auster: New York -trilogia
  • Rachel Cusk: Outline
  • Lydia Davis: The End of the Story
  • Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
  • Maria Jotuni: Huojuva talo
  • Han Kang: The Vegetarian
  • Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
  • Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
  • Doris Lessing: Kultainen muistikirja
  • Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki
  • Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
  • Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä


10. tammikuuta 2017

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri



"kosto tuottaa syvää tyydytystä, onhan jokaiselle kostettavaa kertynyt, mutta uhri usein puuttuu, ja kun löytyy yhteinen käytetään se Jumalan tai kirkon tai naisen kunnian nimeen tai siksi että ei maalaiskylässä paljon huvituksia ole." (s. 72)


Kristina Carlsonin pienoisromaani Herra Darwinin puutarhuri on kirja, joka ei aukene yhdellä lukukerralla. Kun olin saanut kirjan luettua, aloitin alusta saman tien. 

Osittain kyse oli siitä, että olin vähän pihalla ja osittain siitä, että olin hurmaantunut kirjan monisäikeisyydestä. 

Tässä teoksessa on lukemattomia kulmia, joista käsin sitä voi lukea. Yhdellä lukukerralla voi tarkastella teemoja (esim. yksilön ja yhteisön suhde, tieteen ja uskonnon suhde, kosto, juorut, naisen ja miehen roolit, pienen kylän mentaliteetti, uuden ja vieraan pelko...), toisella lukukerralla kerrontaa (joka on kirjassa täysin omanlaisensa), kolmannella lukukerralla yksittäisiä henkilöhahmoja (joita on kirjan kokoon nähden varsin runsaasti), neljännellä lukukerralla vaikkapa kirjan sanomaa ja myötätunnon sijoittumista.

Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu 1870-luvun englantilaiseen pikkukylään. Kylän erikoisuus on se, että itse Charles Darwin on asettautunut sinne asumaan. Kylä, jonka keskiössä on aina ollut kirkko, on nyt hitusen hämillään: mitä tuosta miehestä pitäisi ajatella? Mitä niistä hänen kirjoituksistaan? 

Yhtäältä kyläläiset pitävät kirjaviisautta paheksuttavana ja toisaalta he kuitenkin jollain tavalla kunnioittavat oppinutta miestä, jonka luona käy vieraita Lontoosta ja muualta maailmasta.

Niinpä silmätikuksi onkin helpompi ottaa Darwinin puutarhuri Thomas Davies, joka on "vain" puutarhuri, mutta silti myös lukeva mies, joka on kiinnostunut enemmän tieteestä ja sen mahdollisuuksista kuin uskonnosta.

"kyläläisten silmissä minä olen mieletön, en semmoinen hullu kuin Edwin joka kuolaa ja muljauttelee silmiään, vaan pahempi koska olen itse valinnut hulluuteni. Kirjaviisaus on heidän mielestään hulluutta, koska sitä ei ole tarkoitettu tavallisille ihmisille." (s. 47)

Vaikka Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu menneeseen, näen tarinassa rutkasti yhtymäkohtia nykyhetkeen: ihminen on yhä samanlainen. Ihminen on yhä itsekäs, pikkusieluinen, kostonhaluinen, kateellinen. Ihminen ihmettelee yhä itseään viisaampia ja kauhistelee sitä, miten nopeasti maailma muuttuu. Herra Darwinin puutarhurissa kyläläiset pelkäävät, että tulevaisuuden ihmiset pitävät heitä ihan tyhminä - luulen, että samoin käy meille 2010-luvunkin ihmisille.

Carlsonin kirjan teemat hykerryttävät mieltä, mutta silti kaikkein kiinnostavimmaksi asiaksi nousee mielestäni kirjan kerronta.

Carlson leikittelee persoonamuodoilla: muuttaa lennossa yksikön kolmannen persoonan minämuotoon. Joskus kertoja on koko yhteisö: esimerkiksi kirkossa tapahtuva kohtaus kerrotaan me-muodossa. Onko lopulta oleellista kuka on kuka? Onko koko kylä yksi kollektiivinen päähenkilö? Haluaisin lukea kirjan vielä uudelleen, saada selvyyden tästä.

Luin pari kuukautta sitten Carlsonin viimeisimmän romaanin William N. päiväkirja, joka oli varsin helposti lähestyttävä, helposti luettava.

Herra Darwinin puutarhuri on selvästi haastavampi, sen kieli on itse asiassa varsin lähellä proosarunoa. Pilkut "unohtuvat", silloin tällöin myös isot alkukirjaimet virkkeiden alusta. Teksti vyöryy tajunnanvirran tapaan. Hereillä täytyy olla, mutta keskittynyt lukija palkitaan paitsi hienoilla ajatuksilla ("hengenahdistus johtuu elämästä jossa on velvollisuuksia ilman kunnianhimoa") myös upeilla kielikuvilla ("suden rukous on ulvonta", "syksy ratsastaa yhdeksällä hevosella").


Helmet-lukuhaaste: kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

_________________________________
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
WSOY 2009
176 s.