26. lokakuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania


Olen poiminut muistilappuuni useita sitaatteja ja kirjoittanut niiden perään isoilla kirjaimilla ja huutomerkillä TÄRKEÄÄ! 

Runoilijana ja kääntäjänä tunnetun Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on täynnä paitsi kauniita lauseita, myös isoja, oleellisia, tärkeitä ajatuksia. 

Tai ainakin minulle, tällä hetkellä, juuri nyt, ne tuntuvat tärkeiltä.

Ja siksi Tristania onkin yksi vuoden hienoimmista kirjoista. Minulle. Ainakin minulle.

Luin kirjan nopeasti, intensiivisesti, yhden viikonlopun aikana. Siitä on nyt noin puolitoista viikkoa aikaa, mutta muistan yhä tarkasti, miltä lukeminen tuntui, millainen maailmani oli.

"Martha kuulee Bertin ja miettii mitä tämä tekee, ylipäänsä maailmassa, kun ei tahdo päivien liikettä lävitseen tai ympärilleen Marthan käsiä, jotka ovat vahvat." (s.93)

Kurton lauseissa sykkii runo, mutta Tristania on silti jopa yllättävän proosallinen, kertova romaani. Kurtto kurottaa kauas niin ajassa kuin paikassa. Hän kertoo meille 60-luvusta ja pikkiriikkisestä Tristan da Cunhan tulivuorisaaresta, joka makaa keskellä Atlanttia, Etelä-Amerikan ja Afrikan välissä.

Hän kertoo meille ihmisistä, joille tuo saari on koti. Näitä ihmisiä on yhteensä 264. Kurtto poimii heistä muutaman kämmenelleen ja tarkastelee lähemmin: Tristania on näkökulmaromaani, jossa tarina kulkee pääosin neljän henkilön kautta.

Kun tulivuori purkautuu lokakuussa 1961, asukkaiden on lähdettävä. Heidän on lähdettävä, vaikka he eivät tiedä maailmasta mitään muuta kuin meren, mustan hiekan, tähystyskukkulan, vuoren joka on rotkojen halkoma ja jonka sydän hehkuu.

Tristaniaa lukiessa mietin muun muassa näitä:
mikä on koti? miten se määrittää meitä?
ihminen muuttuu; hän on eri eri aikoina
jotkut meistä kaipaavat aina jonnekin muualle, jotakin muuta
ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella
maailma on yhtä totta kaikkialla; aurinko on sama kaikkialla

Ja vielä mietin tätä:
Lars - mies joka lähtee pois, jättää vaimonsa ja poikansa, löytää uuden "rakkauden" (laitoin sanan sulkumerkkeihin, koska en ole varma, oliko se rakkautta) Lontoosta - näyttää aivan Mad Men -sarjan Don Draperilta. Hän on tumma, komea ja hänkään ei tiedä, mitä tahtoo.

Lars on kirjan kiinnostavin henkilö - mutta ei pelkästään Don Draper -vibojen takia. Hän on monisyinen, hankala, hänestä on vaikea saada selkoa. Näkökulmatekniikka mahdollistaa sen, että Larsin henkilökuva rakentuu lukijalle usean henkilön kertoman kautta ja juuri siksi siitä tulee säröinen. Luvuissa, joissa Lars on itse kertojana, hänestä muodostuu lempeä ja melko syvällinenkin kuva, mutta muiden kerronnat rikkovat tätä kuvaa. Mikä on totta? Saanko pitää Larsista vai onko häntä syytä inhota?

Tämä on yksi niistä jännitteistä, joita Kurtto romaaniinsa punoo. Ja jännitteet kestävät, loppumetreille saakka. Ja ihan viimeisillä sivuilla solmut solmitaan - ja ehkä myös itketään pienet itkut.

______________________
Marianna Kurtto: Tristania
WSOY 2017
331 s.

16. lokakuuta 2017

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2017


Helsingin Kirjamessut tulevat taas! Messut järjestetään 26.-29.10. Messukeskuksessa. Itse aion osallistua messuille näillä näkymin vain perjantaina, joten keskityn tärpeissänikin perjantain ohjelmaan. Jutun lopussa kuitenkin yksi supertärppi muillekin päiville!


Perjantai 27.10.

Klo 11.00-11.30 Kirjailijana 80-luvulta nykypäivään (Aleksis Kivi -lava)
Rosa Liksom ja Kjell Westö pohtivat, miten kirjailijan työ (ja maailma siinä mukana) on muuttunut heidän 80-luvulla alkaneen kirjailijanuransa aikana. Odotan Rosan naurua! Odotan kun he nauravat yhdessä! 

Klo 11.30-12.00 Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet (Minna Canth -lava)
Marjo Heiskanen kertoo uudesta romaanistaan. Se oli huippuhyvä, lue täältä

Klo 12.30-13.00 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Mika Waltari -lava)
Selja Ahava kertoo uudesta romaanistaan. Sekin oli huippuhyvä - en vain ole ehtinyt blogata! Ahavaa haastattalee Sivumennen-podcastistakin tuttu ihana Jonna Tapanainen.

Klo 13.00-13.30 Virginia Woolf: Päiväkirjat 1-5 (Mika Waltari -lava)
Ville-Juhani Sutinen on kääntänyt Virginia Woolfin päiväkirjat, yhteensä lähes 2000 sivua. Kiitän ja kumarran! Sutinen kertoo, miltä tuntui upota Woolfin sielunmaisemaan viideksi vuodeksi.

Klo 14.00-14.30 Marianna Kurtto: Tristania (Mika Waltari -lava)
Luin ihan just Marianna Kurton esikoisromaanin Tristania, ja sanonpahan vaan, että olipas hieno. Yksi tämän vuoden hienoimpia. Haluan ehdottomasti mennä kuuntelemaan, kun Kurtto kertoo kirjansa synnystä.

Klo 14.30-15.00 Miten rakentaa omannäköinen elämä? (Katri Vala -lava)
Päivä on hyvä päättää siihen, että pohdiskelee itseään ja sitä, millaista elämää tässä nyt sitten haluaisikaan elellä. Pohdintoja vauhdittavat Hidasta elämää -sivuston kirjailijat Noora Lintukangas, Susanna Erätuli ja Katri Syvärinen.


Jos menisin messuille torstaina,  tsekkaisin ainakin tämän:


Klo 14.00-14.30 Iltasatuja kapinallisille tytöille (Magia-lava)
Elena Favillin ja Francesca Cavallon hittiteos Good Night Stories for Rebel Girls on saatu nyt myös suomeksi! Kiitos Kustantamo S&S! Koko Hubara, Mirjam Ilvas ja Ilmi Villacis keskustelevat kirjasta, satujen roolimalleista ja siitä, millainen vastuu kirja-alalla on sukupuoliroolien esittämisestä lastenkirjoissa. Superkiinnostavaa!


Jos menisin messuille lauantaina, tsekkaisin ainakin tämän:


Klo 12.30-13.00 Yhdessä virkkeessä koko elämä (Aino-lava)
Johan Bargum ja Pertti Lassila pohtivat, miten tiivistää yhteen virkkeeseen kokonainen elämä. Voi ah! Onko olemassa tärkeämpää kysymystä kuin tämä?


Jos menisin messuille sunnuntaina, tsekkaisin ainakin tämän: 


Klo 15.00-16.00 HS esikoiset lavalla (Aleksis Kivi -lava)
Klassikko! HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit nousevat lavalle toimittajien tentattavaksi. Tämä on ollut joka vuosi sympaattinen, hieno tilaisuus. 

Vuoden 2016 HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit messulavalla. Palkinnon voitti lopulta Hanna Weseliuksen (toinen oikealta) Alma!

28. syyskuuta 2017

Kun keski-ikäiset miehet muistelevat nuoruuttaan...



Luin nämä kaksi romaania peräjälkeen: ensin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan ja heti perään Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat kirjat ovat tämän syksyn uutuuksia. Westö on meille kaikille tuttu pitkän linjan tekijä, Kallandin teos on esikoisromaani. 

Ja kävi näin: kirjat punoutuivat päässäni yhteen. Aivan kuin Westön kertoja olisi ponnahtanut Kallandin kirjan sivuille, keksinyt itselleen uuden henkilöllisyyden ja vain jatkanut kertomista. Ääni on hyvin samanlainen: keski-ikäinen mies katsoo menneisyyteensä, poimii muistoja nuoruudestaan, piirtää tärkeät henkilöt tarkasti ja koko sydämellään. On draamaa, on tragediaa, on salaisuuksia. On suhteita, seksiä, epätoivoinen rakkaus, jonka muisto kantaa läpi elämän. 

Westö on tarinankerronnan mestari. Kerta toisensa jälkeen olen uponnut hänen luomiinsa maailmoihin ja möyrinyt siellä tyytyväisenä - usein niin syvällä, että olen elänyt enemmän kirjan maailmassa kuin omassa arjessani. Näin kävi myös Rikinkeltaisen taivaan kanssa: luin kirjaa hitaasti, kuljin henkilöiden rinnalla, kaipasin kovasti heidän luokseen silloin, kun en voinut olla lukemassa. 

Kallandilla on sama kertojan kyky. Jo ensimmäisestä virkkeestä lähtien olen myyty, tarinassa sataprosenttisesti kiinni: "Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni." 

Westö kuljettaa minua 1960-luvulta tähän päivään. Helsinki sykkii tunnistettavana, huumaavana ja romanttisena ja samoin tekee meri, jonka äärellä kaikki tärkeä tapahtuu.

Kallandkin sijoittaa osan tarinastaan Helsinkiin ja Etelä-Suomen rannikolle, mutta vähintään yhtä iso tarinalinja kulkee Amerikan poikki, New Yorkista Nebraskaan ja Kalifornian kautta takaisin NY:iin. Nautin molempien kirjojen kohdalla suuresti miljöiden kuvauksesta: tuntui kuin vahva miljöö olisi paaluttanut myös henkilöhahmot, tehnyt heistä kokonaiset.

***

Luen kirjoittamaani tekstiä ja huomaan, että en ole kertonut oikeastaan mitään kummankaan kirjan juonesta. Westön kohdalla en halua moista tehdäkään, sillä minulle Rikinkeltainen taivas on ennen kaikkea välähdys elämästä ja siitä, miten elämä on mennyt. Se on kirja ystävyydestä, rakkaudesta, halusta, työstä, haahuilusta, perheestä, vanhenemisesta. Kirjan alkuun ja loppuun upotettu dekkarimainen osuus tuntuu jopa turhalta, päälleliimatulta - olkoonkin, että elämää on myös se, että nuori mies tarttuu puukkoon ja iskee sen terän jonkun vatsaan.

Kallandin Vien sinut kotiin kertoo perheestä, joka hajoaa ja uskonnollisesta yhteisöstä, joka opettaa vaikenemaan ja torjumaan. Minäkertoja Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin ja yhteisö määrittää rajusti myös Markuksen elämää. Kalland ei juurikaan puhu uskonnosta sinänsä, vaan nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä ja siitä, miten julmaa ja laskelmoivaa sen toiminta voi olla. Lausahdus "likapyykki pestään kotona" jäi raapimaan suupieliäni varmaan loppuelämäksi - niin helppoa on sivuuttaa esimerkiksi perheväkivalta, raiskaus tai mielen hajoaminen. Nainen on syntipukki ja syyllinen aina:

"Nainen, jolla on provokatiivinen pukeutumistyyli, osoittaa olevansa nainen, jolla on löyhä moraali. Toinen selvä syy raiskausten lisääntymiselle ovat miesten äidit, heidän tehtävänsä on kasvattaa pojissaan kunnioitusta naisia kohtaan. Aivan liian monet äidit ovat epäonnistuneet tässä suhteessa." (s. 218-219)

Sekä Westö että Kalland kirjoittavat lauseita, joita on pakko poimia ylös. On myös tilannekuvia, jotka syöpyvät jonnekin syvälle, verkkokalvoille ja sydämen kauimmaiseen sopukkaan. Westön päähenkilöt rannalla, nuorina, malttamattomina, paljaina, kauniina; kosketus, joka määrittää koko loppuelämää. Ja Kallandilla nuori tyttö, joka vetäytyy kylpyhuoneeseen, kietoo käsivartensa itsensä ympärille ja painaa huulensa peilikuvaa vasten.

Voih, ajattelin että kirjoitan näistä kirjoista vain lyhyesti, mutta nyt huomaan, ettei se riitä lainkaan. Kaksi hienoa kirjaa, täynnä tunnetta, täynnä kertomisen paloa. Täynnä asioita, jotka ovat niitä kaikkein oleellisimpia. On ehkä laiskaa lopettaa teksti sitaatteihin, mutta teen silti niin:

"Ajattelin miten sileä ja kaunis äidin iho oli, kuin hän olisi säästänyt itseään koko elämänsä ajan jotakin varten, mitä ei koskaan tapahtunut, ja ajattelin miten paljon varmaankin oli ihmisiä jotka elivät siten, säästivät ja säästivät itseään ja odottivat ja kaipasivat, ja sitten, yhtäkkiä, kaikki oli ohi." (Rikinkeltainen taivas, s. 366)

"Tiesin, että aina olisi olemassa joku, joka rakasti minua, mutta arvelin, että voisi olla vaikea löytää ketään, joka haluaisi maata kanssani. Se oli nuoruuden optimismia. Totuus paljastui päinvastaiseksi." (Vien sinut kotiin, s. 156)


___________________________________
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Alk. Den svavelgula himlen (2017)
Suom. Laura Beck
Otava 2017
459 s.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena Kustannus 2017
284 s.

11. syyskuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Johan Bargum on ihastuttanut minua tiiviillä ilmaisullaan ja merkityksistä täysillä lauseillaan romaaneissa Syyspurjehdus ja Syyskesä. Niinpä sormenpäissäni kihisi odotus tarttuessani tähän Bargumin uutukaiseen: kirjaan, joka kertoo jo nimellään sisältönsä.

Lyhykäisiä on kokoelma pienen pieniä tekstejä. Lyhin teksti (runo?) on vain kolme riviä, pisimmätkin ainoastaan viitisen sivua. 

Luen kirjan nopeasti, yhden päivän työmatkoilla. Puolet aamujunassa, sormet hieman kohmeessa, kahvin lämpö poskipäissä, vatsalaukussa. Ja toiset puolet ruuhkaisemmassa iltapäiväjunassa, hikihelmet otsalla, varpaissa illan odotus.

Bargum saa minut hymyilemään. Bargum saa minut kaipaamaan. Bargum saa minut kaivamaan kynän esiin, laittamaan ylös ajatuksen, toisen, kolmannenkin. Hän kirjoittaa pienistä hetkistä, luo muutamalla lauseella tunnelman, miljöön, ehkä jopa kokonaisen tarinan.

Tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta. Tämä on kirjallisuutta, joka on elämässä lohdullisesti kiinni - vielä hetken se on siinä kiinni.

Sillä Bargum kirjoittaa vanhenemisesta. Siitä, miten elämä kuluu, aika valuu ohitse. Hän ottaa luontevasti niin lapsen, vanhuksen kuin kissankin näkökulman - ja välillä hän on vain ihan oma itsensä: kirjailija Bargum, joka saa esiintymiskutsun Huopalahden kirjastoon (tämä novelli huvitti tietysti minua kirjastoböönana huomattavasti).

Ilahduin myös siitä, että Lyhykäisissäkin on meri vahvasti läsnä. Useassa tekstissä ollaan purjeiden alla, veden vietävänä, aaltojen armoilla. Ja purjehdus, sehän on koko elämän metafora:

"Jos suuntaa kohti tiettyä pistettä ja tuuli puhaltaa edestä, joutuu luovimaan. Ei siis pidä ohjata kohtisuoraan päin tuota pistettä, koska se on mahdotonta, mutta kurssi on kuitenkin pyrittävä pitämään mahdollisimman suorana, normaali poikkeama on suunnilleen neljäkymmenenviiden asteen luokkaa. Hetken kuluttua on tehtävä vastakäännös ja jatkettava toisella halssilla samansuuruisella poikkeamalla. Niin siksataan vähitellen päämäärään." (s. 85-86)

Vaikka Bargumin teksteistä nauttii, kovin tarkkoja muistijälkiä ne eivät jätä. Vahviten mieleeni jäi kolmen sivun mittainen tarina erään naisen aamusta - nautinnollisista, rauhallisista hetkistä juuri ennen puhelimen soimista. Haluaisin kuiskata tuolle naiselle: älä vastaa. Älä, ethän. Novellissa uhka ja rauha kietoutuvat taidokkaasti yhteen - upea tunnelma!

__________________________
Johan Bargum: Lyhykäisiä
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017
114 s.


3. syyskuuta 2017

Kittanoita: Miestä ei voi raiskata ja Kainin tytär




Olin jo työntämässä näitä kahta kirjaa kirjaston palautusluukusta sisään, kun huomasin niiden välissä pienet muistiinpanolappuni. Olin ajatellut, että nämä kirjat jäävät bloggaamatta, mutta nähdessäni nuo pikkuiset lappuset ja vaatimattomat töherrykseni niillä, tajusin että haluan muistaa nämä kirjat. Haluan laittaa talteen pienen palan niiden kerronnasta, tarinasta, kielestä. Lippulappuset katoavat aina, blogitekstit toivottavasti säilyvät paremmin. Niinpä. Tässä kaksi hyvin pientä kittanaa.


Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Alk. Män kan inte våldtas (1975)
Suom. Kyllikki Villa
Tammi 1977
183 s.

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata on feministisen kirjallisuuden klassikko, jonka häpeäkseni luin vasta nyt. 40-vuotias Tova Randers päättää noudattaa ohjetta "silmä silmästä" ja raiskata miehen, joka raiskasi hänet. 

"Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyyhkiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää." (s. 108)

Tikkanen koukuttaa ja saa ajattelemaan. Kostotarina tuo mieleeni Anja Kaurasen Pelon maantieteen. Vaikka olen lukenut Kaurasen kirjan lähes parikymmentä vuotta sitten, huomaan miten sen synnyttämät tunteet nousevat pintaan, miten nämä kaksi kirjaa tanssivat yhdessä, kietoutuvat toisiinsa. Miten vahvasti olen naisen puolella ja miten pahalta tuntuu, kun ympärillä kukaan ei tajua, kun seinät nousevat vastaan. 

Miestä ei voi raiskata on äärimmäisen realistisesti kirjoitettu, mutta silti sen kuvaamat tilanteet muuttuvat täysin absurdeiksi. Tikkanen on taitava: hän osoittaa lause lauseelta sen, miten pinttyneet ajatusmallit toimivat, miten sukupuoliroolit toimivat, miten hankalaa niitä vastaan on kamppailla. Ja silti: miten tärkeää tuo kamppailu on.


Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kirjayhtymä 1984
124 s.

Pirkko Saisio on yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotantoon olen päättänyt tutustua viimein kunnolla - olen lukenut häneltä aiemmin vain Punaisen erokirjan. Lisätutustumisen aloitin Kainin tytär -pienoisromaanista, joka on mukana myös Ylen 101 kirjaa -listalla. 

Luin Kainin tyttären päivässä, mutta mielikuvat siitä jäivät hatariksi. Muistan, että kertojina oli kaksi naista: Anna ja Risku. Muistan, että he olivat muusikkoja, opettaja ja oppilas, pianisti ja sellisti. Ja muistan, että heidän välillään oli myös kosketus, kaipaus, rakkaus. Ja yhteiskunnan odotukset, perheen vaatimukset, uskonnon rajat.

Olen kirjoittanut muistilapulleni: Sonja O. -vibat.

Eli jälleen viittaus Anja Kauraseen. En tiedä, mikä nuo vibat aiheutti. Ehkä aikakausi, ajankuva. Ehkä Helsingin kuvaus, tuon kaupungin kadut, baarit ja rannat. Ehkä jokin muu, etsintä, kieli, malttamattomuus. En tiedä.

Mutta sen tiedän, että Kainin tyttäressä nautin eniten pienistä hetkistä, tilanteista, tunnelmista. Ehkä myös aikatasoilla eksymisestä. Kokonaisuus jäi sen sijaan jotenkin hämäräksi, vaikka toki ymmärsin myös kirjan yhteiskunnallisen sanoman; sen miten vaikea kahden naisen oli olla julkisesti yhdessä. Sen sijaan kirjan uskonnollisen tematiikan annoin lipua sormieni välistä.


25. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet



Ensinnäkin tämä: rakastan romaaneja, joissa puhutaan työstä ja intohimosta työhön. Rakastan romaaneja, joiden päähenkilöt tekevät työtään täysillä, treenaavat, paneutuvat, syventyvät; pyrkivät koko ajan paremmiksi. Ei ole väliä, ovatko he eläintentäyttäjiä, kokkeja vai näyttelijöitä - intohimoinen tekeminen on se, mikä minua kiehtoo. Ja se on yksi syy miksi nautin suuresti myös Marjo Heiskasen tuoreesta Mustat koskettimet -romaanista.

Mustat koskettimet sijoittuu klassisen musiikin maailmaan. On pianisti Sere ja on ex-pianisti Sari. On muutamia muitakin henkilöitä - viulisteja, sellistejä, laulajia, vaimoja, entisiä poikaystäviä - mutta tärkeimmiksi nousevat Sere ja Sari (eli assari). Tarina punoo heidät tiukasti yhteen ja punosten välistä purskahtelee limaisina rihmoina kateutta, ihailua, vihaa, pelkoa, kostonhalua. 

Heiskasen kieli ja kerronta häikäisevät minut. Teksti on haastavaa ja tavoitteellista, jokainen lause ja ajatus on viimeisen päälle hiottu, mutta ei silti kliininen - päinvastoin: sivuilla maistuu hiki ja sylki, veri ja rauta. En ole lukenut Heiskasta aiemmin, mutta haluan pikaisesti tarttua ainakin hänen Äänes-runokokoelmaan (2010) - niin upea hänen kirjallinen äänensä on!

Yritän hakea kuumeisesti vertailukohtaa Mustille koskettimille, mutta sellaista on vaikea löytää. Tekstin älykkyydessä ja haastavuudessa on ehkä jotain samaa kuin Satu Taskisen kirjoissa (esim. Lapset), mutta Heiskasen tyyli on silti täysin omanlaisensa. Nautin esimerkiksi siitä, miten hän on paikoin yliviivannut omia sanojaan ja henkilöhahmojensa ajatuksia. 

Heiskanen yhdistää kiinnostavasti yhteiskunnallisen ja kantaaottavan taidepuheen yksilön henkilökohtaiseen kamppailuun. Hän antaa varsinkin Serelle luennoitsijan roolin, joka pohtii läpi kirjan taiteen merkitystä ja tarpeellisuutta. Ja samaan hengenvetoon Sere sukeltaa omaan itseensä, omiin heikkouksiinsa. Pelkoon, ettei harjoittelemallakaan tule koskaan kyllin hyväksi pianistiksi, ja vielä: pelkoon, ettei musiikki riittäisikään. Pelkoon, että hän on uhrannut musiikille kaiken, turhaan.

Mustat koskettimet on ennen kaikkea kirja ihmismielestä. Siitä, miten me itse asetamme itsellemme esteitä:

"Onko ovelampaa vastustajaa kuin ihmisen turvallisuushakuisuus. Halu kuulla sitä minkä jo tietää, lukea siitä, minkä jo tuntee, saada ajankuvaa vuosista, jotka on jo elänyt. Ja soittaa sitä minkä osaa ja tuntee, istua kuppilassa samojen sielujen kanssa kuin ennenkin." (s. 290)


Mustat koskettimet ei ole kepeä teos pianon pimputtelusta. Se on rankka, karu ja julma. Kirjan mustat kannet kuvastavat tunnelmaa erinomaisesti.

______________________________________
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Siltala 2017
352 s.

20. elokuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles


"Tässäpä kupliva ja poreileva pienoisromaani!" Näin ajattelin aluksi ranskalaisen Olivier Bourdreaut´n esikoisteoksesta Tule takaisin, Mr. Bojangles

Ensivaikutelmaltaan kirja onkin pelkkää tanssia, savukkeita, martineita, musiikkia, iloittelua, juhlia, Espanjan rannikoita. Mutta hiljalleen kepeyden kulmaan takertuu myös paino, suru, kauhu, menetys. Ei niin, että lukukokemuksesta tulisi raskas, mutta niin että tiedän saaneeni jotain muutakin kuin kasan huolettomuutta. 

Mietin Françoise Sagania, mietin Truman Capoten Aamiaista Tiffanyllä. Mietin kaikkia niitä kirjallisuuden salaperäisiä naisia, jotka lumoavat, särkevät sydämiä, lähtevät tai jäävät - kaipaavat joka tapauksessa aina pois, polttavat kapeita savukkeita punatuin huulin ja keinuttavat lanteitaan musiikin tahtiin. Tällainen hahmo lumoaa minut aina, ja niin kävi nytkin.

Bourdreaut´n romaani kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka keskiössä on äiti - kutsuttakoon häntä nyt vaikka Margueriteksi tai Reneéksi. Vaikka äiti on perheen moottori ja liima, hän ei saa omaa ääntä, vaan tarina kerrotaan aikuiseksi kasvaneen pojan suulla sekä kirjailijaisän tekstien kautta. Kirja on ylistyslaulu tuon naisen - olkoon hän nyt vaikka Liberty tai Nécessité - ihanuudelle, elämänjanolle, spontaaniudelle, häilyvyydelle.

Ja valitettavasti myös: mielen särkymiselle.

Bourdreaut´n ilmaisu on äärimmäisen iskevää ja säästeliästä. Elokuun alussa uuvahdin kesken Anni Kytömäen hurjan kuvailevan Kivitaskun, ja sen jälkeen oli puhdas nautinto lukea näin tiivistä ja hiottua lausetta. 

...ilta on kääntymässä yöhön... ehkä vielä voisi laittaa soimaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin, katsoa ulos ikkunasta, keinahdella hieman.

_______________________________
Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Alk. En attendant Bojangles (2016)
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017 
144 s.

13. elokuuta 2017

Vlogissa Herman Kochin Lääkäri

Kaikkea pitää kokeilla, myös naamansa työntämistä eetteriin. Elämäni ensimmäinen vlogaus tässä, kiitos ja anteeksi.




___________________________
Herman Koch: Lääkäri
Alk. Zomerhuis met zwembad (2011)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala 2013
447 s.

5. elokuuta 2017

Julian Barnes: Puhumalla paras



Ah! Julian Barnes!

Kansikuvan perusteella en taatusti olisi ikinä tarttunut tähän opukseen, mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, että haluan lukea kaiken, missä on Julian Barnesin nimi. Jopa kirjan, jossa on tuollainen ällö kansi, ja ehkä vähän tönkösti suomennettu nimikin (alk. Talking It Over).

Koska Barnes on mieletön.

Pirullinen.

Hauska.

Älykäs.

Nokkela.

Ivallinen.

Ja sanoinko jo: pirullinen.

Hän katsoo henkilöhahmojaan (ja välillä ehkä myös lukijaa) kaikkea muuta kuin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Hän paloittelee hahmonsa julmasti leikkuulaudalle, paljastaa heidät ja heidän täydellisen itsekkyytensä ja moraalittomuutensa. Hänen tavassaan kirjoittaa epäsympaattisia hahmoja on jotain samaa kuin Herman Kochilla. Barnes on kuitenkin astetta hauskempi ja myös ymmärtäväisempi hahmojaan kohtaan kuin Koch.

Nauroin vedet silmissä, kun luin reilu kuukausi sitten Barnesin esseeromaania Flaubertin papukaija. Ja vähintään yhtä hulvattomia hetkiä vietin Puhumalla paras -romaanin kanssa. Sen aiheena on kolmiodraama, mikä sinänsä ei ole yhtään omaperäistä. Sen sijaan tapa, jolla Barnes tätä triangelia käsittelee, on erityinen. Olen lähes varma, että Jonas Hassen Khemiri on lukenut Puhumalla parhaan ennen kuin alkoi kirjoittaa hittiteostaan Kaikki se mitä en muista!

Kuten Khemirin kirjassa, myös Barnesin yli 20 vuotta aiemmin ilmestyneessä Puhumalla paras -romaanissa näkökulmat vaihtelevat: henkilöt kertovat omat versionsa tapahtumista jollekin tuntemattomaksi jäävälle taholle. He puhuttelevat tätä, haastavat, kyselevät. Yrittävät onkia häneltä tietoa, utelevat mitä muut ovat hänelle kertoneet. 

Tunnelma vaihtelee jäätävästä jännittävään, hilpeydestä myötähäpeään. Yksi kolmiodraaman osallisista - Oliver - saa minut vääntelehtimään erityisen levottomasti: hänen törttöilyistään tulee vahvasti mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja sen päähenkilön Matti Virtasen myötähäpeää aiheuttaneet toopeilut. 

Voin kuvitella, että Barnesilla on ollut hauskaa kirjoittaessaan tätä. Hänen tekstinsä on kadehdittavan estotonta, häpeilemätöntä, suoraa. Hän tosiaankin piruilee henkilöhahmojensa kustannuksella, mutta samaan aikaan hän myös kysyy - hyvin vakavissaan - sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen:

Mitä on rakkaus? Ja myös: keneen voimme lopulta luottaa?

Ja ah! vielä uudelleen! Tajusin, että Barnes on kirjoittanut tälle jatko-osan! Love, etc palaa tasan kymmenen vuotta myöhemmin Stuartin, Gillianin ja Oliverin luo. Idea on siis sama, kuin Juha Itkosen Palatkaa perhosissa. Jännää! Mitä S:lle, G:lle ja O:lle on tapahtunut? Mitä heille kuuluu nyt? Kuka on kenenkin kanssa? Apua, haluan tietää heti! Ja hei, eikö tämä jatko-osakin pitäisi suomentaa häh?

_____________________________
Julian Barnes: Puhumalla paras
Alk. Talking It Over (1991)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1992
298 s.

31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 5. Maria Jotuni: Huojuva talo



Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo viidenteen osaansa! Tällä kierroksella haastetta isännöi Tekstiluola-blogin Tuomas. 

Ja minä olen lukenut Maria Jotunin Huojuvan talon.

Tuon postuumisti julkaistun romaanin, joka sylkee verta, hikeä, pelkoa, nyrkkejä, lihaa, vihaa. Jotuni kuvaa lähes 600-sivuisessa kirjassaan helvetillistä avioliittoa tuskaisen läheltä, tuskaisen tarkasti. 

Minä mietin, miksi tämä kaikki, miksi näin moneen kertaan - ja sitten ymmärrän: jotta se tuntuisi todelta. Jotta edes jokin osa Lean kivusta välittyisi aitona; jotta lukija todella tuntisi vuosien painon; sen, kun kaikki vain jatkuu ennallaan, kerta toisensa jälkeen: alistuminen, nöyrtyminen, hiipivä toivo, toivon murskaantuminen.

***

Huojuvaa taloa lukiessani mieleeni palasi alkukesästä lukemani Märta Tikkasen runoteos Vuosisadan rakkaustarina.

Vaikka Jotunin teksti on runsasta ja polveilevaa ja Tikkasen runot säästeliäitä ja hiottuja, niiden virtauksessa on jotain samaa. Ne puhuvat perheväkivallasta, ne puhuvat siitä naisen suulla. Ne luovat tilannekuvia kodista, jonne mies tulee yömyöhään, humalassa ehkä, riitaa haastavana. Ne piirtävät eteemme naisen, joka kerta toisensa jälkeen toivoo parasta, koska rakastaa, koska ei voi muutakaan. 

En tiedä, puhuttiinko 1930-luvulla, jolloin Jotuni Huojuvaa taloa kirjoitti, vielä narsisteista, mutta yhtä kaikki sellaiseksi Lean aviomies Eero piirtyy. Hän janoaa ihailua, hän antaa itsestään hurmaavan kuvan ulkomaailmaan, mutta on kotona täyspaskiainen. Hän oikeuttaa itsellensä kaiken, mutta muille ei mitään. Hän haluaa olla vapaa kaikesta ja kaikista, mutta kahlehtii vaimonsa neljän seinän sisään. Hän on tunteeton, kylmä, mikään ei häneen koske. Ja hän on kuin lapsi, helposti ärtyvä ja itsekäs, pahankurinen: "Eeron tapana oli syyttää toista siitä, mihin hän itse oli syypää".

Mietin sitä, että tämä voisi olla totta.

Mietin sitä, että tämä on totta.

Jotunin pojanpoika, historioitsija Kari Tarkiainen on sanonut, että Huojuva talo pohjautuu Jotunin omaan avioliittoon Viljo Tarkiaisen kanssa.

***

En tiedä, lukeako kirjaa fiktiona, faktana, upottavana tarinana vai avunhuutona. Valtaosan ajasta olen kiukkuinen ja ärtynyt. Silloin tällöin myös tympääntynyt, sillä kirjassa todellakin kaikki kiertää samaa rataa, yhä uudelleen ja uudelleen. Lea on jumissa, hän miettii kyllä lähtemistä, mutta ei se ole todellinen vaihtoehto: Eerolla on rahat, Eerolla on valta. Kerta toisensa jälkeen Lea uskoo (tai toivoo), että nyt asiat muuttuvat, nyt Eero muuttuu:

"Kukapaties ei mikään ollut niin vaarallista kuin Lea oli kuvitellut. Ehkä olot kääntyivät vielä parempaan päin." (s. 505)

No niinpä vissiin. Tähän kohtaan olen kirjoittanut marginaaliin voi helvetti.

Olen vihainen. En Lealle, vaan epätasa-arvolle. Yhteiskunnalle, joka ajoi avioituneet naiset koteihinsa, ilman omaa rahaa, ilman omaa tilaa ("Lapsi ja talous, ne riittävät sinulle"). Mietin, että tämä on Suomi vain muutama hassu vuosikymmen sitten. Ajatus saa minut kiemurtelemaan tuolilla levottomasti. Haluan ulos, happea.

"Katu merkitsi hänelle maailmaa ja ihmisyhteyttä ja tuntui turvalliselta, siinä ei ollut sitä raskasta yksinäisyyden painostusta, mikä seinien sisässä oli niin masentavaa." (s. 519)


Maria Jotuni 1880-1943 (Wikimedia Commons)

En tiedä, millainen editointi Huojuvalle talolle on aikoinaan tehty, mutta nykylukijalle teksti on kyllä paikoin melkoista puuroa. Välillä teki mieli ottaa punakynä käteen ja vedellä lauseita ja kokonaisia kappaleitakin yli.

Varsinkin kirjan alkupuolella dialogi tuntuu epäuskottavalta ja Lean pitkät päänsisäiset pohdinnat ja selittelyt puuduttavat. Monin kohdin tulee mieleen myös, että Jotuni on unohtanut yhden kirjoittamisen perussäännöistä: "Näytä, älä kerro".

Vanhahtava kieli kuitenkin tässä ihastutti, samoin ihmismielen äärimmäisen tarkkanäköinen havainnointi. Jos haluat lukea psykologisen romaanin, lue Huojuva talo. Ja myös: jos haluat lukea feministisen romaanin, lue Huojuva talo. Silllä kyllä: tämä romaani on palopuhe, joka vaatii naiselle oikeuden omaan rahaan, omiin valintoihin, omiin turvaverkkoihin, omiin itsevalittuihin mahdollisuuksiin.

Ja yksi asia vielä: onneksi kirjassa on myös Lean sisko Toini. Hänessä on toivo, uskallus, elämänjano. Haluan päättää tämän tekstini lauseisiin, jotka Toini kirjoitti maailmalta siskolleen:

"Jos sinulta jää maailmassa taulupuolikin näkemättä, et tiedä ollenkaan, miten kaunis jo valmiiksi luotu maailma on. Jos sinulta jää kuulematta musiikki, joka sinun sielusi vasta herättää eloon, et tiedä eläneesikään." (s. 318)


***

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

_________________________________
Maria Jotuni: Huojuva talo
Valmistunut v. 1935, mutta julkaistu vasta v. 1963
Otava
577 s.

22. heinäkuuta 2017

Virginia Woolf: Majakka

Kerran kävi niin, että jätin Virginia Woolfin Majakan kesken. Siitä on vuosia aikaa, ehkä viitisentoistakin vuotta. En muista muita kertoja, mutta on hyvin mahdollista, että niitäkin on ollut. Kertoja, jolloin olen alkanut lukea ("Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi") ja sitten, hiljalleen uupunut, hukkunut tiheisiin kappaleisiin, pitkiin virkkeisiin, virtaan jota myöten ajatukset hajanaisina kulkevat. 

Nytkin väsyin, mutta olin päättänyt jatkaa. Olin päättänyt päästä majakalle asti. 

Koska minähän en voi vastustaa majakoita.

Ne seisovat jylhinä keskellä merta. Ne ovat yksin, mutta silti ne pitävät kaikki muut pystyssä, elossa. Ne valvovat pimeydessä, huolehtivat, että toiset pääsevät turvallisesti perille. Ne miettivät, tässäkö on kaikki, ja huokaisevat sitten hiljaa itsekseen: "Mikään maailmassa ei vedä vertoja tälle onnelle."

Majakat ovat kuin rouva Ramsay.

Niiden mielestä on mukavaa sekaantua toisten asioihin, kun oma elämä tuntuu pieneltä. Niiden mielestä on mukavaa antaa ohjeita ja neuvoja. Niiden mielestä on mukavaa, kun joku tulee kylään ja katselee ihaillen ympärilleen. Erityisen mukavaa on, jos ihmiset tulevat joukkoina, sillä silloin heitä on helpompi tarkastella; heidän heikkoutensa asettuvat nätimmin tarjottimelle.

***

Woolf suomustaa henkilönsä tyylikkäästi. Jokainen on ulkokuorensa alla rikki, epävarma, huomionhakuinen, pelokas, tympääntynyt. Päivällispöydässä pikkumaisuudet pullahtavat esiin. 

Ja miten hauskaa on Woolfin tapa käsitellä sukupuolirooleja; sitä mikä kenellekin on (muka) sopivaa! Ironisesti Woolf läpsyttelee sovinisteja poskipäille, haistattelee pitkät niille, joiden mielestä nainen ei osaa ajatella, ei osaa olla luova, ei voi olla taiteilija tai kirjailija. Rakastuin Lily Briscoen hahmoon, joka oli minusta lopulta kirjan varsinainen päähenkilö. 

"Hän [Lily] oli katsellut pöytäliinaa, ja hänen mieleensä oli välähtänyt että hän siirtäisi puun keskelle eikä hänen tarvitsisi koskaan mennä naimisiin kenenkään kanssa, ja hänet valtasi suunnaton riemu." (s. 217)

***

Yhtäkkiä tajuan: tämä kirja tulee olemaan minun aarrearkkuni. Se on täynnä sitä, mistä haluan itsekin kirjoittaa. Se kertoo hiljaisuudesta, siitä kun "koko maailma näytti olevan tyhjä puheenaiheista". Se kertoo ajan kulumisesta ja siitä, mitä meistä jää jäljelle. Se kertoo halusta olla yksin ja halusta saada huomiota ja rakkautta. Se kertoo unelmista ja toisten tahtoon taipumisesta. 

Eikä kyse ole vain siitä, mistä Majakka kertoo. Kyse on myös siitä, miten se kertoo. Vaikka teksti ei ole kevyttä, se on järisyttävän rytmikästä. Se miten, Woolf hyödyntää lyhyitä lukuja pitkien raskaiden lukujen välissä! Se, miten hän piilottaa asioita sulkeisiin niin, että usein niissä sijaitseekin se kaikkein tärkein! Ja se, miten ensin aika matelee (kaikki tapahtuu yhden päivän sisällä) ja sitten se juoksee niin, että olen kompastua (vuosien pöly laskeutuu huonekalujen päälle yhdessä silmänräpäyksessä, ihmiset vanhenevat sormia näpsäyttämällä, joku heistä on jo kuollutkin - tuosta vaan, yhtäkkiä, noin ikään)!

Jos joku haluaa myydä tai lahjoittaa minulle Majakan, olisin hyvin onnellinen. Palautan kirjastokappaleeni pitkin hampain takaisin.

__________________________
Virginia Woolf: Majakka
Alk. To the Lighthouse (1927)
Suom. Kai Kaila
Tammi 2003 (1. suomennos vuonna 1977)
258 s.

16. heinäkuuta 2017

Virpi Pöyhönen: Doe


Miksi? Kiinnitin Virpi Pöyhösen Doe-romaaniin huomiota heti silloin, kun kirja ilmestyi vuonna 2015. Tiesin haluavani lukea sen, sillä takakannen sanat pikkukaupunki, mystinen, vapaudenkaipuu ja epämääräinen uhka vetosivat. Olen aina rakastanut tarinoita, jotka sijoittuvat pieniin kyliin, pieniin yhteisöihin, paikkoihin joissa kaikki tuntevat toisensa - ja silti: jokaisella on salaisuus.

Mitä? Doe kertoo Patty Jonesin (jotenkin hurmaava nimi muuten!) ja hänen tyttärensä Maryn tarinan. Ja vielä: amerikkalaisen Doe-nimisen kaupungin tarinan. On köyhyyttä, on väkivaltaa, on huono-osaisuutta, on vihaa, on epätasa-arvoisuutta. On juuret, jotka pitävät paikoillaan ja on oksat, jotka haluavat kurkotella kauemmas. 

Päällimmäinen ajatus? Lukiessa en tuntenut suurtakaan koukuttumista ja välillä koko touhu tuntui pakkopullalta. Silti huomaan, että jälkeenpäin olen palannut kirjaan mielessäni usein: jokin sen tunnelmassa kuitenkin vetosi, jätti jäljen. Pidin kirjan karuudesta. Ja siitä, miten rajusti sekä Patty että Mary pyrkivät vapautta kohti, omaa itseään kohti. Äidin ja tyttären riippuvuussuhde on kuvattu hienosti.

Mihin vertaisin? Kolme muuta kirjaa pyöri mielessäni tuon tuosta lukiessani tätä: Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla. Yhteisiä teemoja ovat mm. pakeneminen, vaeltaminen, pieni yhteisö, uhka tai ainakin uhan tunne, nuori kertoja/päähenkilö, vanhempien ja lapsen suhde. 

Sitaatti? "Opin, että ennen kuin voi puhua, täytyy tuntea." (s. 62)

Muuta? Kirjassa on virke, joka on eittämättä Rosa Liksomin Hytti nro 6:n innoittama: "Kaikki oli jatkuvassa liikkeessä, maa, puut, ilma, pilvet, tuuli, talot, kaupungit." (s. 164). Liksomin versio menee näin: "Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset" (mm. s. 117)

_________________________
Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY 2015
276 s.

9. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Kuva: Tomi Reunanen

 Makasin ruohikolla, vaalean viltin päällä, ihoni kuumeni auringossa, pieni hikinoro valui otsaltani alaspäin, kohti leuan kaarta. Luin, leijailin yläilmoissa, annoin hiusteni mennä takkuun tuulen mukana, huusin - ääneen tai mielessäni - "vapaus!" Ja myös: "Pariisi!" Katsoin miestä vieressäni, en tuntenut häntä juuri lainkaan, mutta tiesin hänen vievän minut perille. Alhaalla, jossain tuolla kaukana, näin ihmisiä, he olivat kuin nuppineuloja, pieniä, tylsiä. Ja he katsoivat ylös, minua kohti. Nauroin niin, että sylki roiskui.

 Sitten havahduin: leppäkerttu kulki kirjan sivun poikki, käveli tarinani yli, oikaisi röyhkeästi lauseideni päältä.  

Viimein oli kesä. Loma.

Ja lomakirjani oli Katja Kallion Yön kantaja.

Kallion kuudes romaani on saanut innoituksensa Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) elämästä. Se kertoo naisesta, joka ei osannut eikä halunnut sopeutua niihin muotteihin, joihin nuori nainen yritettiin väkisin tunkea. Amanda halusi olla villi ja vapaa, elää hetkessä, kokea kaiken mahdollisen. Hän nousi kuumailmapalloon, hän lensi Euroopan yllä, hän oli totta - ja hän oli liikaa yhteiskunnalle, vallitseville moraalisäännöille. Hän päätyi Seilin saarelle, "hullujen" naisten saarelle, mielisairaalaan, josta "ei kukaan ole koskaan pois päässyt".

Kallio kirjoittaa osuvin, terävin, tuorein kielikuvin. Hän kuljettaa lukijan syvälle Seilin maisemiin, ja vähintään yhtä syvälle Amandan pään sisään. Vapaus - se, että saan tehdä elämälläni juuri sitä mitä itse haluan - tuntuu nyt tärisyttävän tärkeältä, kaikkein oleellisimmalta. 

Ja vaikka kirjan aihe on raaka ja Amandan kohtalo nostaa vihan liekit, Yön kantaja on hyvin kaunis kirja. Se viipyy hetkissä, näkee niiden onnen ja hyvyyden. Yllätyin, miten lohdullinen olo lukiessa tuli. Lopulta kaiken keskiössä on se sama, mikä aina: rakkaus. Sen kaipuu, sen tarve - ja sen vaikeus.

"Tämän vuoksi vanhaa ihmistä kolottaa joka paikasta. Ympäri ruumista särkevät kaikki ne ihmiset jotka ovat elämän mittaan päässeet tunkeutumaan luihin." (s. 366)


_____________________________________
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
380 s.

1. heinäkuuta 2017

Hajanaisia muistiinpanoja Flaubertista ja onnellisuudesta, muuton keskeltä


Tämä paikka on jo järjestyksessä uudessa asunnossa. Kirjoja yöpöydälläni.


Blogini on ollut taas lähes kuukauden hiljaa, vaikka vielä keväällä lupasin, että pian helpottaa. Noh, päätoimittamani Sylvin kirjallisuusnumero putkahti kyllä ulos, mutta sitten tapahtui kaikkea muuta yllättävää: uusi duuni, irtisanoutuminen, muutto. Puolessatoista kuukaudessa olen laittanut lähes kaikki elämäni palikat uuteen asentoon, joten niin: blogi on pysynyt hiljaa. Syksy tuo vielä tullessaan lisää uutta, sillä aloitan opinnot Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa

Aika on siis kortilla, mutta olen silti päättänyt pitää bloginikin hengissä. Tapani blogata tulee kuitenkin muuttumaan. Hion vielä yksityiskohtia, mutta varmaa on, että blogaukset lyhenevät, en enää välttämättä blogaa kaikista lukemistani kirjoista ja ehkä joskus tekstin korvaakin video. Haluan pitää blogini tilana, jossa voin intoilla kirjoista, tehdä lukusuunnitelmia, kasata kirjalistoja. Luetut-välisivuja aion päivittää myös jatkossa (2015, 2016, 2017).

***

Kesäkuussa ehdin lukea melko vähän, mutta myös melko hyvää. Tässä pari erityisesti sykähdyttänyttä kirjaa, jotka kietoutuivat vielä jännästi yhteenkin. Miltä tällainen bloggaustapa muuten tuntuisi?


Tommi Melender: Onnellisuudesta

WSOY 2016
183 s.

Mikä? Esseekokoelma, joka pohtii onnellisuutta laajalla skaalalla ja maanläheisesti. Ei mitään tympeää positiivisuushömppää, vaan älykästä ja usein kirjallisuuteen tukeutuvaa tekstiä. 
Mitä pidin? Pidin, ja paljon. Lukemisesta on jo kuukausi aikaa, joten en muista yksityiskohtia kovin hyvin, mutta ihailin Melenderin tapaa tuoda itsensä tekstiinsä mukaan. Hän on rohkea ja avoin, auki ja haavoittuvainen. Niinhän parhaat esseet tuppaavat syntymäänkin.
Tunnetilani? Innostunut. Luin monia kohtia ääneen. Ajattelin, että tämän jälkeen mikä tahansa tusinaelämäntapaopas tuntuu entistäkin pliisummalta ja hyvin todennäköisesti myös ärsyttävältä.
Päällimmäinen ajatus? Haluan lukea kaikki nämä kirjat, joihin Melender esseissään viittaa! Flaubertin kirjeet, Camus`n Putoaminen ja (uudelleen) Sivullinen, Pessoan Anarkistipankkiiri, Zadie Smithin Changing My Mind -esseekokoelma, Tua Forsströmin runot...
Sitaatti? "Minulle päiväkirjat, fragmentit ja muistiinpanot ovat ylipäänsäkin mieluista proosaa, koska niistä puuttuu lukemista ohjaava teoksellinen hahmo. Ei ole ennalta määrättyä kompositiota, ei ole juonta tai henkilöhahmoja, on vain tekstikatkelmia, joissa ajatukset ja äänensävyt sulautuvat erottamattomasti toisiinsa." (s. 76)
Mitä jäin miettimään? Melender on paitsi esseisti, myös runoilija ja romaanikirjailija. Hän kirjoittaa kokoelmassa myös omasta kirjailijuudestaan ja toteaa eräässä kohdassa näin: "Mikään ei ole nöyryyttävämpää kuin räävitön ylistäminen. Jos haluat loukata kirjailijaa, esitä perusteeton kehu." (s. 109)


Julian Barnes: Flaubertin papukaija

Alk. Flaubert`s Parrot (1984)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1987
278 s.

Miksi? Englantilainen Julian Barnes ihastutti minua muutama vuosi sitten romaanillaan Kuin jokin päättyisi. Kun huomasin, että hänen romaaninsa Flaubertin papukaija löytyi David Bowien suosikkikirjojen joukosta, otin sen lukulistalleni.
Mikä? Barnesin kolmas romaani vuodelta 1984. Kertoo eläkkeellä olevasta brittilääkäristä, joka on lähes pakkomielteisen kiinnostunut kirjailija Gustave Flaubertista. Tuo lääkäri - nimeltään Geoffrey Braithwaite - matkustelee Ranskassa Flaubertin jalan jäljillä ja yrittää selvittää muun muassa erään täytetyn papukaijan salaisuutta.
Kuulostaako tylsältä? Niin minäkin aluksi ajattelin. Kirja on kauttaaltaan melko esseemäinen, mutta erityisen tietopainotteinen se on nimenomaan alussa. Kannattaa vain puskea eteenpäin, sillä ihan kohta naurat niin, että vedet kuplivat alaluomillasi. Barnes on nimittäin järjettömän hauska ja ivallinen kirjailija, joka huvittelee niin lukijansa kuin henkilöhahmojensakin kustannuksella.
Sitaatti? Tämä kirja on täynnä sitaattikamaa! On mahdotonta valita vain yhtä! Valitsen kuitenkin: "Mitä hyötyä oli teknisestä kehityksestä vailla moraalista kehitystä? Rautatie vain mahdollistaisi sen että entistä useammat ihmiset pääsisivät liikkumaan paikasta toiseen ja olemaan joukolla tyhmiä." (s. 155)
Se hetki, kun samaistuin Flaubertiin? Olen aina ajatellut, että elämässä on paljon asioita, jotka tuntuvat teoriassa ja ajatuksen tasolla paljon upeammilta kuin mitä ovat ikinä käytännössä. Miettikääpä vaikka töiden tekoa laiturin nokassa: ihana ajatus, mutta käytännössä aivan katastrofi, sillä auringonvalossa tietokoneen näytöltä ei näe mitään ja istuminen siinä tikkuisella laiturilla vetää selänkin nopeasti jumiin. On kuuma ja hyttyset kiusaavat. Tässä on jotain samaa kuin ns. flaubertiaanisessa temperamentissa: "Onni on mielikuvituksessa, ei teoissa. Mielihyvää saa ensin odotuksista ja sitten muistoista." (s. 247) Tai vielä tämä: "Hän [Flaubert] piti matkustamisen ideasta ja matkojen muistoista, mutta ei itse matkustamisesta." (s. 208)
Mitä mietin? Sitä hassua sattumaa, että luin lähes peräkkäin Melenderin kirjan ja tämän, sillä myös Melender kirjoittaa paljon Flaubertista ja hänen (pessimistisestä) elämänkatsomuksestaan. Olen lukenut Flaubertilta vain Rouva Bovaryn, mutta minusta tuntuu kuin tuntisin hänet jo lähemmin!
Mistä erityisesti pidin? Flaubertin papukaija on äärimmäisen kirjallinen teos. Barnes hauskuttaa lukijaa muun muassa listalla kirjoista, jollaisia ei pitäisi enää saada kirjoittaa. Erilaiset tekstityypit sanakirjoista tenttikysymyksiin tanssahtelevat tyylikkäästi kirjan narisevilla sivuilla.
Muuta? Onko tässä paras vuonna 2017 lukemani kirja? Ehkäpä. Ainakin niin hyvä, että hain kirjastosta lisää Barnesia: romaani Puhumalla paras vaikuttaa takuuvarmalta kamalta sekin.

6. kesäkuuta 2017

Kittanoita: Vuosisadan rakkaustarina ja Saari



Olen viime aikoina potenut hienoista uutuuskirjaähkyä. Olen laittanut minulle tulleita kirjastovarauksia saman tien eteenpäin, koska en ole vain jaksanut lukea kevään uutuuksia - siitä huolimatta, että siellä odottaa muun muassa sellaisia hienouksia kuin Zadie Smithin Swing Time, Elena Ferranten Uuden nimen tarina, Katja Kallion Yön kantaja, Mila Teräksen Jäljet ja Ian McEwanin Pähkinänkuori

Sen sijaan olen hakeutunut vanhemman kirjallisuuden pariin: olen lukenut paitsi Märta Tikkasta ja Raija Siekkistä, myös Tšehovia ja Waltaria. Luulen, että tästä kesästä tuleekin minulle klassikkojen kesä. Syksyllä lienee aikaa palata kevään uutukaisiin, sillä syksyn 2017 uutuusluettelot eivät huimaa päätä.


Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Alk. Århundradets kärlekssaga (1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1981
173 s.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on yksi #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani. Se on maannut vuositolkulla kirjahyllyssäni, kulkenut mukana muutosta toiseen, mutta en ole saanut koskaan luetuksi sitä. Nyt otin runokokoelman mukaani junamatkalle ja luin sen lopulta ahmien. Nopeasti, upoten, henki salpautuen. 

Tikkasen teos on omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen. Sen runot ruotivat kahden kirjailijan välistä avioliittoa, jossa yksikään päivä ei ole seesteinen. Kolmeen osaan jakautuva kokoelma kuvaa miehen alkoholismia, pettämistä, valtaa, mustasukkaisuutta, alistamista, narsismia, vähättelyä. Mutta se kuvaa myös rakkauden alun ja sen valtavan voiman; halun olla yhdessä silloinkin, kun kaikki on sietämätöntä. Ja vielä tämän: työn tärkeyden naiselle - ja oman huoneen.

Varsinkin kirjan alkupuolella näen punaista. Haluaisin potkia ja lyödä. Huutaa voi jumalauta! Tunnen sääliä, surua, vihaa, ällötystä. On hetkiä, jolloin tiedän tasan tarkkaan, mistä Tikkanen puhuu, mitä hän tarkoittaa. Tiedän, ettei rakkaus ole aina yksinkertaista - ei lähteminen eikä jääminen. Tiedän, että rakastamansa ihmisen valheet haluaa uskoa. Tiedän, että oma työ ja omat sanat ovat keino pysyä kasassa.

"Niin kauan kuin minulla on työni
minulla on tie jota kulkea
oma tieni mennen tullen
Seitsemäntoista minuuttia bussissa
jolloin ennätän lukea
tai kehrätä runoa päässäni - -" (s. 111)

Vaikka Vuosisadan rakkaustarinan minä on nainen, joka jää - loppuun saakka - avioliittoon, jossa hän joutuu petetyksi, alistetuksi, haukutuksi ja hakatuksi, kirja on ehdottoman feministinen ja naisen voimaa ylistävä. Tikkanen pohtii veitsenterävästi sukupuolirooleja; hän kysyy, miksi naisen luova työ on arvottomampaa. Miksi kirjailijapariskunnan mies voi viettää päivänsä kirjoittaen, kun naisen täytyy hoitaa lapset ja koti? Ja näinkin:

"Joskus
yritän ajatella
millaista olisi 
jos sinä asuisit
yhdessä Christerin kanssa
ja teillä olisi yhteensä 
neljä lasta - -

Etkö ehkä joskus
tulisi ajatelleeksi
että Christerkin haluaa kirjoittaa
tai lukea 
tai ajatella
itsekseen
myös muina vuorokaudenaikoina 
kuin kello 23 ja 6 välillä? - -" (s. 123)

Vuosisadan rakkaustarina herätti halun lukea lisää Tikkasta ja myös Tikkasten liitosta. Laitan lukulistalleni ainakin kirjat Miestä ei voi raiskata ja Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.

Helmet-lukuhaaste: kirja on inspiroinut muuta taidetta


Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988
127 s.

Olen aina intuitiivisesti ajatellut pitäväni Raija Siekkisestä (1953-2004), vaikka en ole lukenut häneltä aiemmin mitään. Saari-pienoisromaanin nappasin mukaan Kööpenhaminan-matkalle, ja kyllä: pidin. Novellitaiturina tunnettu Siekkinen kirjoittaa tässä esikoisromaanissaan hallittua, hiottua, hidasta kieltä, joka luo kirjaan aivan erityisen, mystisen tunnelman.

Myönnän, että juonen tasolla tipahdin jossain vaiheessa kyydistä. En enää tiennyt, oliko saaressa asuvan naisen seurassa yksi vai useampi mies. En enää tajunnut, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. En ihan ymmärtänyt sitäkään, mitä tarinaan ilmestyvä kettu symboloi. Mutta silti, niin: pidin.

Tulkitsin, että tässä kirjassa ollaan monella tavalla taitekohdassa. Ihmissuhteiden, nuoruuden, työn - ehkä koko elämän taitekohdassa. Suhteet päättyvät, aikuisuus alkaa, työ valmistuu, jokin uusi odottaa. Alla oleva sitaatti kuvaa paitsi tätä ajatusta, myös koko kirjan - välillä piinaavaakin - tunnelmaa hyvin:

"Kun hän aamun jo alkaessa hämärtää nousi siitä, hän oli kuin joku toinen, jota piti varoa. Hän ajatteli, millainen on eläintarhan eläin, joka on huomannut, että häkin ovi on raollaan, ja hän halusi liikkua ja olla niin kuin sellainen eläin liikkuu ja on." (s. 100)

Erityismainintana: Siekkisen tapa pilkuttaa on hurmaava! Ja se, että kirja sijoittuu saareen, merelle, on tietysti aina erityisen ihanaa:

"Koko saari tuntuu keinuvan meren tahdissa, aamuyöllä, koko pitkän valvotun yön jälkeen se keinuu; ja jonakin aamuna, kun herää ja menee ulos, kaikkialla on hiljaista, tyyntä, märkää, meri raskas ja tasainen." (s. 11)

Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on eläin

3. kesäkuuta 2017

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä


Luin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän yhdessä kirjoittaman Anna mennä -opuksen vajaa kuukausi sitten ja olen huomannut siteeraavani kirjaa sen jälkeen jo useissa keskusteluissa. Meriläinen ja Särmä lähestyvät feminististä elämäntapaa leppoisasti, hauskasti ja paikoin hyvinkin kepeästi, mutta samaan aikaan ihan pirun tosissaan: omille toilailuilleen voi ja saa naureskella, mutta mikään ei oikeuta paskaa tai epätasa-arvoista kohtelua. 

Muistiinpanoja:
  • kehu nainen päivässä - muista myös itsesi!
  • toimi tasan päinvastoin kuin lukuisat suomalaiset sananlaskut kehottavat ("Laiska töitään luettelee", "Vaatimattomuus kaunistaa", "Rumat ne vaatteilla koreilee"...)
  • ei ole olemassa sellaista asiaa kuin häpeäbiisi: älä häpeä asioita joista tykkäät!
  • aina on syytä krymppaamiseen (asioiden juhlistamiseen leivoksella) ja skumppaamiseen (no niin)
  • täytyy lukea Rebecca Solnitin essee Men Explain Things to Me (mansplaining-termistä)
  • ei ole mitään syytä olla kunnianhimossaan kohtuullinen. Kohtuullisuus ylipäätään on tympeää: omia rajojaan kannattaa venyttää
  • "Jos tarkoitus oli juoda humalaan ja onnistui tavoitteessaan, miksi harmitella sitä, että käyttäytyi kuin humalainen?"
  • hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joilta voit oppia jotain
  • näkyväksi tulemista voi harjoitella. Tavoite: purjehtia ylväästi käytävillä
  • myös kehtaamista voi - ja kannattaa! - harjoitella
  • naiset kärsivät ns. huijarisyndroomasta selvästi useammin kuin miehet: he pelkäävät, että eivät oikeasti olekaan niin hyviä ja ammattitaitoisia kuin ihmiset luulevat ja ovat varmoja, että he "paljastuvat" hetkellä millä hyvänsä. Muun muassa tämä on asia, josta olen jauhanut kapakan pöydässä.
  • mentor voi olla myös sinua nuorempi
  • "Koirat haukkuu, karavaani kulkee!" Eli jätä muiden ihmisten mielipiteet omaan arvoonsa.
  • naiset siivoavat keskimäärin 43 minuuttia joka päivä, miehet 34 minuuttia. Mitä helvettiä? Itse siivoan noin paljon ehkä kuukaudessa. Rosan ohjeet leppoisampaan "siivoamiseen" naurattavat, koska elän jo nyt täysin niiden mukaan.
  • Tove Janssonkin on sanonut: "Valo siivilöityy kauniimmin likaisten ikkunoiden läpi."
  • valitsitko väärän asunnon, uran tai puolison? So what? Mieli saa muuttua matkan varrella ja kiinnostuksen kohteet elää; asuntoja voi vaihtaa ja työpaikoista irtisanoutua. Yleensä harhailu tekee vain hyvää!
  • terve itsekkyys on sallittua: "Kruunu painaa, heitä se pois!"
  • omaan kuplaan kannattaa päästää myös muita ihmisiä
  • ei haittaa, jos ei osaa. Tee silti.
  • älä koskaan jätä väliin ainuttakaan tilaisuutta tehdä elämästä hauskempaa!
  • Ja vielä Rosan sanoin: "Miten minua aina onkaan korvennut se, että joku kuvittelee tietävänsä haluistani ja toiveistani jotain vain sen perusteella, että olen nainen. Hitto soikoon, sisustaminen ei kiinnosta!"
____________________________________________________
Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - opas hauskempaan elämään
S & S 2016
364 s.

15. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset


Satu Taskinen on julkaissut kolme romaania: Täydellinen paisti (2011), Katedraali (2014) ja Lapset (2017). 

Kolme näitä kirjoja yhdistävää seikkaa: 
1) kaikki ovat yhdenpäivänromaaneja
2) mikään niistä ei päästä lukijaa helpolla
3) kesken jättäminen ei ole vaihtoehto

Tänä keväänä ilmestynyt Lapset on haastavuudessaan vielä aivan omaa luokkaansa. Idea lyhyesti on tämä: 

eläkeikää lähestyvä miesopettaja tekee lähtöä lastenlastensa juhliin, mutta matkan varrelle tulee yhä uusia esteitä ja hidasteita. Valtaosa hidasteista on Navidin päänsisäisiä, sillä niin: oikeastaan koko romaani on tämän sympaattisen miehen yksinpuhelua tai yksinajattelua. Ulkoisesti tapahtuu vain hyvin vähän, mutta Navidin pään sisällä kuohuu ja vaahtoaa. Yksityiset perhehuolet lyövät kättä isojen maapalloa ravistelevien ongelmien kanssa, mutta lopulta Navidin ajatukset kiertyvät yhden peruskysymyksen ympärille: Mikä on ihminen?

Luin Lapsia hyvin, hyvin hitaasti. Välillä kirjan avaaminen tuntui raskaalta, mutta hämmentävällä tavalla tunsin kuitenkin kiitollisuutta joka kerta, kun jaksoin avata kirjan ja lukea edes muutaman sivun. Suurimman osan ajasta olin ihan pihalla, mutta sitten niinä hetkinä kun tajusin jotain, tajusinkin aina jotain mielettömän hienoa. Jotain oleellista.

Taskinen käsittelee Navidin kautta oikeastaan kaiken, millä on merkitystä. Hän levittää ihmisyyden eteemme, vetää sen puukolla rajusti auki ja fileoi nätisti kohta kerrallaan. Filosofisella otteella hän pohtii lasten kasvattamista, kommunikoinnin vaikeutta, ihmisen älykkyyttä ja tyhmyyttä, pelkoa ja kateutta, itsekkyyttä ja epätasa-arvoa, luonnon kunnioittamista, kulutushysterian älyttömyyttä, elämän kiertokulkua. Taskinen vetoaa lukijaansa lukemattomin tavoin, mutta kirjastoböönana poimin sitaatiksi tietysti tämän:

"Usein on niin, että ihminen tietää asioita, joita ei haluaisi tietää, ei edes niiden mahdollisuudesta. Väittää sitten: ei aavistusta, ei tuolloin eikä nyt. Ihminen väittää: olisin sitä ja tätä, jos vain olisin tiennyt, ymmärtänyt, tajunnut. Ihminen vetoaa tietämättömyyteen, hölmöyteen, ymmärtämättömyyteen, tahattomuuteen, kun haluaa vapautua vastuusta. Mutta eihän sellainen vetele, jos on aivot päässä ja lukutaito ja kirjastokortti taskussa." (s. 39-40)

Kirjan nimi Lapset viittaa paitsi Navidin oppilaisiin ja hänen omiin lapsiinsa, myös yleisemmin kaikkiin lapsiin ja nuoriin, joissa on - kliseisesti - maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuus. 

Navid painii kasvatuksellisten kysymysten kanssa: hän yrittää opettaa oikeudenmukaisuutta, yksilön erityisyyttä, rohkeutta, lämpöä, vastuunkantoa ("Olen sanonut oppilailleni, että täytyy pitää itsestä huolta. Että se ei ole oikeus vaan velvollisuus."). Hän uskoo lapsiin ja tuleviin sukupolviin, mutta samaan aikaan hän tuntee valtavaa riittämättömyyttä ja pelkoa, ettei osaa toimia lasten kanssa oikein: "Me opimme toisiamme matkimalla. Apinoimalla. Siksi: maailman typerin ja vastuuntunnottomin neuvo: Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon.

Taskisen romaani on loputon filosofisten kysymysten aarreaitta, ja sitä voisi tarkastella lukemattomilta suunnilta. Itselläni jäi vahviten mieleen ajatukset materialismista ja hysteerisestä kuluttamisesta sekä tämä: miksi ihminen aikuistuessaan kadottaa kaikkein yksinkertaisimmat vastaukset? Kun lapsi kysyy, miksi köyhälle ei vain anneta ruokaa ja miksi aikuiset ovat julmia ja lyövät, me emme osaa enää vastata. 

_______________________________
Satu Taskinen: Lapset
Teos 2017
296 s.


2. toukokuuta 2017

Kittanoita: Tällä tavalla maailma loppuu ja Kupoli


Blogini on ollut viime aikoina vähän henkitoreissaan, mutta uskallan luvata, että pian helpottaa! Tekohengityksenä tarjoilen tässä kaksi kittanaa*: toinen oli minulle yksi kevään odotetuimmista uutuuskirjoista ja toiseen en olisi varmasti koskaan tarttunut ilman työpaikan henkilökunnan lukupiiriä. Valitettavasti molemmat lukukokemukset jäivät hailakoiksi.

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Alk. Så här upphör världen (2017)
Suom. Jaana Nikula
Otava 2017
287 s.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota: avioliittoromaani (2013) oli kirja, johon humahdin täydellisesti ja jonka olen usein maininnut myös yhdeksi suosikkikirjakseni. Teirin tapa kuvata ihmisiä ja kuljettaa tarinaa toi mieleeni Jonathan Franzenin ja jep, minun suustani tämä on valtava kehu. Siksipä odotinkin tätä uutta romaania Tällä tavalla maailma loppuu kieli pitkällä.

Lukiessa tuli kuitenkin hämmennys. En oikein saanut kirjan ideasta kiinni, en tiennyt mistä kulmasta sitä pitäisi tarkastella, mihin tyylilajiin se tulisi tunkea. Takakansi lupaa "hauskanhaikeaa", mutta minulle kirjan tunnelma oli pikemminkin mystinen, hämyisä, jollain lailla ehkä alakuloinen ja synkeä. Hauskuutta löysin korkeintaan yhdestä hahmosta, Susannesta. 

Tämä ei ole vielä sinänsä moite: minähän pidän nimenomaan synkästä ja mystisestä, enkä kovinkaan usein jaksa mitään hassunhauskaa. Teir luo jännän tunnelman, mutta ehkä se, mikä minua tässä vaivasi, oli se, etten ollut ihan varma, "tulkitsinko" tätä tunnelmaa oikein. Kaivoinko kirjasta esiin jotain, mitä siinä ei kuitenkaan ollut? 

Toinen asia, mikä minua lukiessa vaivasi, oli se, että minusta tuntui, että olen lukenut jotain todella samantyylistä aiemminkin. Mietin paljon esimerkiksi Joel Haahtelan romaania Naiset katsovat vastavaloon, jossa myös kiehtova "hippipariskunta" pistää naapuruston sekaisin. Ja mietin Karoliina Timosen romaania Kesäinen illuusio, jossa ollaan niin ikään meren rannalla ja mystiset elementit valtaavat tilaa. Ja mietin Monika Fagerholmin romaania Ihanat naiset rannalla, jossa ollaan samalla tavalla paettu kesää huvilalle ja jossa lapset aikuistuvat ja aikuiset kaipaavat vapautta.

Teirillä on kyllä tässäkin kirjassa hetkensä. Erityisen hyvin hän kuvaa nyt lapsia, lasten tunteita ja kokemuksia. Sitä, miten pieni Anton pelkää kulkea yksin metsän läpi. Pelkää astua autioon mökkiin. Ja miten hän juoksee, juoksee, juoksee. Myös teini-ikäisen Alicen mielenkuohut ovat uskottavia ja aitoja. Ehkä olisinkin toivonut, että henkilögalleria olisi rajattu pienemmäksi - ehkä vain pelkän ydinperheen tarkastelu olisi riittänyt. Miksi esimerkiksi Kati ja Anders saivat näin paljon sivutilaa, vaikka heidän tarinansa oli täysin toissijainen?

Ja vielä: Teir petaa jännitystä salaisuuden ympärille, jonka lukija tietää, mutta kaikki kirjan henkilöt eivät. Lukija odottaa, että salaisuuden paljastuessa räjähtää kunnolla, mutta noh... pliisuksi jää. 


Pekka Matilainen: Kupoli

Atena 2013
299 s.

Historiallinen dekkari. Siinäpä kaksi sanaa, jotka saavat minut helposti huokailemaan. Yhdistettynä ne tuntuvat vieläkin tympeämmiltä. Mutta niin vain otin ja luin pari viikkoa sitten historiallisen dekkarin - kiitos lukupiirin.

Pekka Matilaisen esikoisromaani Kupoli sijoittuu 1400-luvun Firenzeen. On tapahtunut murha, ja kohta murhia tulee lisää. Pian selviää, että murhien taustalla on eräs harvinainen käsikirjoitus, Alfa-koodeksi, jonka yksi jos toinenkin mahtimies tai oppinut haluaisi itselleen. 

Matilainen kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa. Kansiliepeessä kerrotaan hänen tutkineen renessanssin Firenzeä, ja se on helppo huomata: aika ja kaupunki heräävät eloon, todelliset henkilöt tipahtelevat kirjan sivuille notkeasti. Kieli on viehättävän vanhanaikaista ja simppeliä, jopa asiallista. Välillä Matilainen tuntuu unohtavan, että kirjoittaa romaani: etenkin sodista kertovat kohtaukset lipsuvat luennoinniksi. 

Dekkarina Kupoli ei ole hääppöinen, sillä jännitystä ei synny nimeksikään. Juonenkäänteet ovat välillä vaivaannuttavia. Viehättävintä kirjassa onkin sen välittämä ajatus humanismista ja kirjarakkaudesta, suurimmasta mahdollisesta sivistyksestä. Myös minäkertojana toimiva 16-vuotias Toni on lämmin, sympaattinen hahmo - kielen ja kirjoitusten rakastaja hänkin.