31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste, osa 4. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa



Muutama vuosi sitten kävi näin: 

Olin juuri aloittanut uudessa työssäni kirjastossa, vastuualueenani aikuisten kaunokirjallisuus. Eräänä päivänä kirjastoon tuli noin kolmekymppinen mies, joka kertoi lukeneensa J. D. Salingerin romaanin Sieppari ruispellossa ja tykänneensä siitä kovasti. 

"Osaisitko suositella jotain vastaavaa?" hän kysyi.

Siihen päivään saakka olin kuvitellut, että Sieppari ruispellossa kertoo jostain nuoresta pojasta (totta) jossain pellon ja metsän keskellä (ei totta). Luulin, että kyseessä oli jonkinlainen seikkailutarina (totta, tavallaan), jossa on paljon jännitystä ja ehkä jopa viikatteita (ei totta).

"Eli jotain jännää seikkailua?" kysyin asiakkaalta.
Hän pyöritteli silmiään.
Tajusin, että mielikuvani saattoi olla hieman ontuva. Korjasin kurssia:
"Mikäs siinä Siepparissa oli sellaista, mistä tykkäsit?"
"No sellainen maailman ja elämän pohdinta..."
"Jahaaa..."
Pyörin romaanihyllyjen välissä väkkäränä ja tyrkkäsin hänelle pari kirjaa kouraan. Kun asiakas oli lähtenyt, ryntäsin googlettamaan Siepparia. 

En enää muista, mitkä kirjat annoin asiakkaalle, mutta noin viikkoa myöhemmin hän tuli takaisin ja sanoi:
"Tykkäsin siitä toisesta kirjasta TOSI paljon."

Eli loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta tämän tapauksen jälkeen päätin, että vielä jonain päivänä luen Siepparin ruispellossa. Ja kiitos jo klassikoksi muodostuneen kirjabloggaajien klassikkohaasteen, tuo päivä on nyt. 

Neljättä klassikkohaastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.

***

Amerikkalainen J. D. Salinger (1919-2010) eli pitkän elämän, mutta hänen kirjallinen tuotantonsa jäi melko niukaksi. Sieppari ruispellossa on se kirja, josta hänet parhaiten tunnetaan.

Kirjan kertoja on todellakin nuori häiskä: 17-vuotias Holden Caulfield, mutta hän ei suinkaan heiluttele viikatetta viljapellossa vaan astelee New Yorkin katuja - jälleen kerran koulusta erotettuna.

Holdenin ääni on jutusteleva. Hän puhuttelee lukijoitaan te-muodossa ("jos te tosiaan haluatte kuulla siitä") ja saa siten aikaan illuusion kuulijaringistä: hän on kuin se bileiden suulain jätkä, joka kertoo kommelluksistaan kaikille ja kovaan ääneen. Hän on hauska ja suorapuheinen. Hän ei kaunistele eikä kainostele. Hänen suunsa edessä ei ole minkäänlaista suodatinta. 

Holden tarkkailee jatkuvasti itseään ja muita. Oikeastaan tuossa tarkkailussa on koko kirjan juju. Vaikka Holden ei pärjää koulussa, hän on eittämättä älykäs kaveri. Hän osaa lukeaa ihmisiä, hän osaa kaivaa heistä esiin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Hän tekee monia nerokkaita oivalluksia ihmisyydestä ylipäätään. 

Minulle Holden näyttäytyy varsinaisena elämän(tapa)kriitikkona, sillä hänellä on näkemys ja mielipide kaikkeen: ei pelkästään kirjoihin ("lempikirjailijani on veljeni D. B., ja toiseksi paras on Ring Lardner") ja leffoihin (ajanhukkaa), vaan jokaiseen asiaan ja ihmiseen, johon hän törmää. Ja se on hervotonta! Ihan varppina on. Ihan tosi.  

***

Sieppari ruispellossa on kirja vakavasta aiheesta. Se kertoo koulupudokkaasta; aikuisuuden kynnyksellä olevasta pojasta, joka ei jaksa nähdä vaivaa oikein minkään eteen. Joka leikkii ihmissuhteillaan ja omalla tulevaisuuudellaan. Joka suree veljensä kuolemaa ja tuntee itsensä yksinäiseksi ja välillä masentuneeksikin. 

Silti luin Siepparia hyväntuulisesti ja monessa kohdin naureskellen. Vakavan pohjakerroksen päällä lepää runsaasti toivoa, uskallusta, huumoria, heittäytymistä. Kirja on täynnä nuoruuden kapinaa ja tässä hetkessä elämistä. Minulle jäi vahva tunne siitä, että lopulta Holdenille käy hyvin.

"Monet ihmiset, varsinkin yksi täkäläinen psykoanalyytikko, kyselee minulta vähän väliä, aionko keskittyä koulutyöhön, kun menen takaisin kouluun ensi syyskuussa. Minusta se on tosi tyhmä kysymys. Siis miten ihminen muka voi tietää mitä se tekee, ennen kuin se sen tekee? Vastaus on: ei mitenkään." (s. 288)

***

Luin kirjan Arto Schroderuksen uutena suomennoksena (aiemman suomennoksen on tehnyt Pentti Saarikoski v. 1961). Valtaosin nautin tekstistä, kieli soljui vaivattomasti eteenpäin ja Holdenin äänestä tuli hyvin tunnistettava. Kaunista tämä ei ole, mutta pirun vetävää kylläkin. Epäilemättä erinomaista kamaa etenkin poikien lukuhalujen herättämiseen!

Jossain vaiheessa kirjan tyylikeinot, kuten jatkuva liioittelu, voimasanat ja tiettyjen fraasien toistelu, alkoivat hieman tympiä, mutta toisaalta mahtava ihmiskuvaus kannatteli kirjaa loppuun asti. Vaikka näin:

"Jane oli jännä tyttö. En kuvailisi sitä varsinaisesti kauniiksi. Mutta minusta se oli hauska. Se oli jotenkin isosuinen. Siis kun se puhui ja innostui jostain, sen suu lepatti miten sattui, huulet ja kaikki." (s. 108)

Ja kalojen talvehtimista koskeva keskustelu, jonka Holden käy Horwitz-nimisen taksikuskin kanssa (s. 114-115) on niin hulvaton ja huutonaurua aiheuttava, että jo sen vuoksi tämä kannatti lukea. Ja vielä siksikin, että lupasin joulukuussa, että tutustun paremmin Patti Smithin suosikkikirjailijoihin, ja Salinger on yksi niistä.


***

Ps. Aiemmat klassikkopostaukseni:

__________________________
J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Alk. The Catcher in the Rye (1951)
Suom. Arto Schroderus
Tammi 2004
289 s.

27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2016 - minun ehdokkaani


Logot: Marja-Leena Liipo


Suuri, jännittävä päivä! Tänään 27.1. äänestetään Blogistanian kirjallisuuspalkintojen voittajista! 

Kaikki kirjabloggaajat, jotka haluavat osallistua äänestykseen, julkaisevat omat ehdokkaansa omissa blogeissaan klo 10. Äänet lasketaan yhteen, ja voittajat julkistetaan emäntäblogeissa huomenna 28.1. klo 10. Tänä vuonna emäntäblogeina toimivat Lukutoukan kulttuuriblogi (Finlandia), Yöpöydän kirjat (Globalia), Notko, se lukeva peikko (Kuopus) ja Kirjakaapin kummitus (Tieto). 

Minä äänestän kahdessa kategoriassa eli Finlandiassa (kotimainen kaunokirjallisuus) ja Globaliassa (käännetty kaunokirjallisuus). Ehdokkaani ovat:

BLOGISTANIAN FINLANDIA 2016


3 pistettä Hannele Mikaela Taivassalo: In transit

2 pistettä Pajtim Statovci: Tiranan sydän

1 piste Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi


BLOGISTANIAN GLOBALIA 2016


3 pistettä Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

2 pistettä Deborah Levy: Uiden kotiin

1 piste Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



26. tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi: Rosa Liksomin Hytti nro 6 (v. 2011)


Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen liittyy 101 kirjaa -lista, johon on noukittu yksi merkittävä kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjablogit ovat hankkeessa mukana bloggaamalla listan kirjoista. 

Vuoden 2011 kirja on Rosa Liksomin Hytti nro 6, joka voitti ilmestymisvuonnaan myös Finlandia-palkinnon.




Vuonna 2011 kaikki kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat olivat naisten kirjoittamia. Hytti nro 6:n lisäksi kuusikkoon nousivat Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina ja Jenni Linturin Isänmaan tähden.

Rannalle jäivät ruikuttamaan muun muassa Jari Tervon Layla, Asko Sahlbergin HäväistytMiika Nousiaisen Metsäjätti, Kari Hotakaisen Jumalan sana - sekä Katja Ketun Kätilö

Vuonna 2011 ilmestyi myös kaksi esikoisromaania, jotka kolahtivat minuun erityisen lujaa: Iida Rauman Katoamisten kirja ja Satu Taskisen Täydellinen paisti.


***

Mutta nyt, lähtekäämme matkalle. Istukaamme kapean sängyn reunalle hieman tunkkaiseen junahyttiin, katsokaamme ulos huuruun vetävästä ikkunasta (vielä hetken aikaa Moskova, Kremlin tornit ja Punainen tori), vetäkäämme syvään henkeä ja haistakaamme lievä vodkan ja suolakurkkujen lemahdus ja sitten: tuntekaamme, miten kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.




Asema: Kirov

Suomalainen tyttö, jolla ei ole nimeä ja venäläinen mies, jolla on kaalimaiset korvat, jakavat hytin junassa, joka ryskyttää Siperian radalla, kohti Ulan Batoria, läpi Neuvostoliiton, läpi hajoavan suurvallan. Tyttö ei puhu mitään, mies ei juuri muuta teekään - paitsi juo teetä ja votkaa. Tyttö kaipaa hiljaisuutta ja omaa rauhaa - ja samaan aikaan hän ikävöi sitä, mitä on lähtenyt karkuun: Moskovaa, ihmisiä, rakkautta. Mies on rujo ja raaka, hän tarttuu tyttöä ranteesta ja pakottaa kuuntelemaan likaisia juttujaan. Hetken aikaa: pelko tytön puolesta.

Ulkona sataa lunta. Veturi viheltää. Vaunuemäntien hytissä, pienessä transistoriradiossa laulaa Georg Ots.


Asema: Balezino (ohi ajaen)

Muistot ja nykyhetki risteilevät. Tyttö palaa ajatuksissaan Moskovaan, opiskelukaupunkiinsa, ja kerii hiljalleen omaa menneisyyttään auki. Ja mies, hän kertoo kaiken kovaan ääneen, tarinoita joissa naiset saavat turpaansa, koulupoika ampuu opettajansa ja Venäjän eri kansat kuulevat kunniansa. Tytöltä hän tiedustelee: Mutta kertokaahan mulle, miksi teikäläinen on tässä junassa? Vittuako myymässä? Tyttö on vihainen, hän vihaa miestä, hän haluaa hytistä pois. Ja kuitenkin: he juovat teetä yhdessä, pelaavat tammea, mies levittää aamupalaa hytin pienelle pöydälle, sanoo tytölle: ota.

Kuuluu tömähdys. Juna on törmännyt hirveen. 


Asema: Perm

Hetken kaikki on kaunista: luonto nukkuu, yö on sametinmusta, kaupunki peittyy varjoihin. Ja sitten rumuus: lumikinoksissa koirien kusta, junan vessassa tahmaiset ovenkahvat ja limaiset saippuanpalat. Ajatus: Ihminen ei voi elää ellei petä itseään. Vakava muuttuu ironiaksi, parodiaksi. Huumorista tulee mustaa. Ja silti ehdottomasti: kaiken yllä aito melankolia, venäläinen mielenmaisema. Minä istun hytissä ja ihmettelen, missä asennossa minun tulisi olla, mitä tuntea? Mies sanoo: Älä tyttöseni usko kaikkea, mitä sulle syötän. Luulen, että se puhuu minulle.

Vaunuemännän nimi on Arisa. Mies läimäyttää Arisaa persuksiin.


Asema: Omsk

Tämä matka koostuu ristiriidoista: votkasta ja etunojapunnerruksista, vihasta ja ystävyydestä, villistä luonnosta ja öljynporaustorneista, historiasta ja nykyhetkestä, lemmestä ja väkivallasta, kaipuusta ja unelmista.

Ja vaikka monilla on nälkä ja kauppojen hyllyt kitisevät tyhjyyttään, tämä matka koostuu myös ruuasta: hapankaalista, tattaripuurosta, Tšaikovski-suklaalevyistä, borssista, smetanasta, suolakurkuista, sipulikeitosta. Ja vielä: karvahatuista, huopikkaista, samovaareista, paukkupakkasista, maatuskoista, balalaikoista. Kaikki itänaapurimme tunnusmerkit ovat läsnä, neuvostoarki puskee päälle lupaa kysymättä, rajuna ja ankarana.

Tyttö makaa sängyllä ja kuuntelee musiikkia korvalappustereoista. Mies käärii likaiset alusvaatteensa Literaturnaja Gazetaan.




Asema: Novosibirsk (annetaan veturin levätä hetki)

Adjektiiveja, jotka tunkevat suustani ulos, kun katson maisemaa, johon mies ja tyttö katoavat: repsottava, kulahtanut, repaleinen, luhistunut. Rumankaunis, se myös. Adjektiivit ovat tärkeitä, oleellisia. Pellavalyhteet, sinkkiämpärit tai tuohivirsut eivät ole millään tavalla kiinnostavia sellaisenaan, mutta entä nyt: mätääntyneitä pellavalyhteitä, puhkiruostuneita sinkkiämpäreitä, repeytyneitä tuohivirsuja?

Mies ja tyttö ajavat Pobedalla Tomskiin. Hotellia pitävä mummo kiillottaa lusikat sylkäisemällä niihin.


Asema: Krasnojarsk (suljettu kaupunki)

Olemme noin puolivälissä tarinaa. Matka-aikaa tai -kilometrejä en välitä laskea. Olemme perillä sitten kun olemme. Mutta tarina, se on tärkeä. Ja se saa yhä absurdimpia sävyjä. Ravintoloiden ovissa lukee "suljettu" ja ravintolat ovat täynnä ruokailijoita, puheensorinaa, tattaripuuron ja savukkeiden tuoksua. Junan ikkunaan piirtyy alaston lihava nainen, kulkukoira kusee tytön kengälle ja nappaa tämän setelit suuhunsa. Mies sanoo tytölle: Mua ei kiinnosta sun mielipiteet. Mulle sä olet pelkkää paskavettä, ja vain hetkeä myöhemmin yllättävä hellyys: mies puhdistaa tytön ruhjetta, puhaltaa tämän hiuksiin.

Pariskunta istuu ravintolavaunussa. Miehellä oli huolitellut neliöviikset, naisen viikset rehottivat vapaina.


Asema: Irkutsk

Tyttö on jättänyt Moskovaan kaksi rakkautta. Mies on jättänyt Moskovaan kauniin naisen, jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Tytön piti alunperin tehdä tämä matka kaksin - niin oli suunniteltu - mutta ehkä näin on parempi. Hän saa ajatella rauhassa, muistella, kaivata. Mieskin haluaa olla hetken yksin. Kun juna liikkuu, kaikki on pysähtynyttä.

Tyttö ottaa hotellihuoneen. Vastaanottovirkailijattarella on päässään piisamihattu, huulet ovat suurpiirteisesti punatut.




Asema: Ulan Ude

Tämä matka ei olisi sellainen kuin se on ilman tarinassa esiintyviä tehokeinoja: listoja, toistoa. 1980-luvun lopun Neuvostoliitto piirtyy eteemme sanoina, jotka vyöryvät, valuvat, kierivät ylitsemme. Pilkkua pilkun perään, listoja ja luetteloita esineistä, maisemista, tunteista. Toisto tuo matkaan pysyvyyttä, pysähtyneisyyttä: jokainen asemalta lähtö on samanlainen, jokainen junassa vietetty päivä toisensa kaltainen. Ja samaan aikaan: kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.

Juna lipuu Baikaljärven ohi. Mies kaataa votkaa kahteen lasiin.


Asema: Habarovsk (unta?)

Miten olemme yhtäkkiä täällä? Habarovskissa, Siperian Pariisissa, joka ei sijaitse Trans-Mongolian radan varrella, ei siellä päinkään. Mutta täällä olemme, ja tyttö on jo juossut junasta pois, hän on hotellihuoneessa, sängyssä joka on leveä ja puhdas. Olen kuullut, että tätä tarinaa on kutsuttu kasvutarinaksi ja juuri Habarovskissa ymmärrän näin olevan. Tässä kaupungissa tyttö on vain itsensä kanssa, hän on sujut, hän on onnellinen - olen siitä yhtäkkiä aivan varma. Ja vaikka tämä olisi unta, niin on silti.

Ravintolasalissa istuu nainen savuke sormiensa välissä. Hän sanoo: En ole avioliitossa, koska viihdyn ihmisten kanssa. Ajattelen niin kuin Tšehov. Jos rakastat yksinäisyyttä, mene naimisiin.


Nauški (raja-asema)

Läpi matkan mietin kulttuurieroja. Mietin sitä, kuinka paljon tyttö edustaa Suomea ja kuinka paljon mies Venäjää. Onko tytön hiljaisuus ja mietiskelevyys suomalaista, onko miehen häpeilemättömyys ja rempseys venäläistä? Onko niin, että Suomi kuuntelee hiljaa kun Venäjä puhuu? Nieleskelee vihansa, lähtee ulos hetkeksi, palaa taas sopua hieroen? 

Mietin paljon myös sukupuolta: sitä, miten hytin dynamiikka muuttuisi, jos siellä matkustaisikin keski-ikäinen venäläisnainen ja nuori suomalainen mies? Tai vielä kieputtaen: keski-ikäinen suomalaisnainen ja nuori venäläinen mies? Kuka silloin kinuaisi ja mitä?

Tytön piirustuslehtiö katoaa tullimiesten taskuihin. Haukka katselee matona luikertelevaa junaa.


Asema: Ulan Bator (päätepysäkki - ja kaiken alku)

Matka päättyy, ja toivo ja tulevaisuudenusko kiipeävät sydämelle. Viimein myös tyttö puhuu! Kun matkalaukut on jo pakattu paluumatkaa varten, saamme vielä kuulla kiitoslistan: matka ei olisi ollut tämännäköinen ilman isoa liutaa venäläisiä kirjailijoita. Tämä on ollut leikkiä kirjallisuuden kentällä - leikkiä, josta itse ymmärsin vain vienon henkäyksen. Sitten kun turgenjevit, goncharovit ja tšehovit ovat tulleet tutummiksi, hyppään junaan taas uudelleen!

Ikivanha vuoristo peittyy lumeen ja pimeyteen. Tyttö on valmis palaamaan elämäänsä.




Katso myös:
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Kirjojen Suomi: Hytti nro 6

____________________________
Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011
187 s.

17. tammikuuta 2017

Kevään 2017 uutuudet: 5 kirjaa, jotka on pakko lukea


Kuva: Pixabay

Kustantamojen kevätkatalogit ovat jälleen kerran täynnä aarteita. Muun  muassa Joel Haahtelalta, Satu Taskiselta, Ian McEwanilta ja Marisha Rasi-Koskiselta ilmestyy uusi romaani. Nyt Knausgårdeista puhuttaakin enemmän Linda Boström-Knausgård, jonka teos Tervetuloa Amerikkaan saadaan suomeksi helmikuussa. Miki Liukkonen pamauttaa kauppojen hyllyille kahdeksansataasivuisen järkäleen ja runoilijana tunnetulta Harry Salmenniemeltä ilmestyy ensimmäinen novellikokoelma. Kiinnostavia käännöskirjoja ovat mm. Petina Gappahin Muistojen kirja, Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa ja Miranda Julyn Uimakoulu.

Itse aion lukea kevään uutuuksia kuitenkin hyvin tiukalla seulalla, sillä kuten #hyllynlämmittäjä-postauksessani kerroin, tavoitteenani on nyt lukea kirjoja, jotka ovat maanneet pitkään lukemattomina omassa hyllyssäni. 

Mutta tässä viisi kevään uutuuskirjaa, jotka on aivan pakko lukea:


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY)

Kohkattu Napoli-sarja saa jatkoa! Viime keväänä luin sarjan ensimmäisen osan Loistava ystäväni, ja vaikka se ei vielä ihan täysin minua vakuuttanutkaan, kiinnostus on vahva. Tätä kakkososaa on myös monessa yhteydessä kehuttu koko sarjan parhaaksi. 


Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala)

Kirjan nimi kertonee jo paljon. Norjalaisen Geir Gulliksenin romaani on 20-vuotisen avioliiton ruumiinavaus. Miksi ihanneliitto päättyy eroon? Kustantamon mukaan Gulliksen kertoo tarinan analyyttisesti ja runollisesti.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (Otava)

Ghanalaista kirjallisuutta suomeksi, yes please! Yaa Gyasin (s. 1989) esikoisromaania on ylistetty maailmalla ja kustantamon esittelytekstissä Gyasin kerrontaa verrataan Chimamanda Ngozi Adichieen ja Toni Morrisoniin. Todellakin: pakko lukea.

Zadie Smith: Swing Time (WSOY)

Smithin uutukaisesta on kohistu jo niin paljon, että se nousee lukulistani ykköseksi heti painolämpimänä. Yhdistän kirjan näin etukäteen vahvasti Elena Ferranteen, sillä myös Swing Timen keskiössä on kahden tytön ystävyys.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (Otava)

Minä yksinkertaisesti rrrrrrakastin Teirin aiempaa romaania Talvisota: avioliittoromaani (2013), ja olen siitä asti odottanut kuumeisesti, milloin Teir julkaisee jotain uutta. Tänä keväänä odotus viimein palkitaan: kustantamon mukaan Tällä tavalla maailma loppuu on kesähuviladraama "kirjopesulla ja linkouksella".




15. tammikuuta 2017

Tsundoku (eli #hyllynlämmittäjä-haaste)


Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen käynnistivät pari päivää sitten eetteriin tulleessa uudessa jaksossa #hyllynlämmittäjä-haasteen, joka haastaa lukemaan (vähintään) kaksitoista kirjaa omasta hyllystä. 

He viittaavat japanilaiseen termiin tsundoku, joka tarkoittaa sitä, että ihminen ostaa paljon kirjoja, mutta ei sitten luekaan niitä vaan jättää kirjat lojumaan ja pölyyntymään; odottamaan parempaa ja rauhallisempaa hetkeä - jota ei tietenkään koskaan tule.

Tunnistan tsundokun myös itsessäni, vaikka ostankin kirjoja melko maltillisesti. Hyllyyn on yhtä kaikki kerääntynyt lukematon määrä lukemattomia kirjoja. Monet noista kirjoista on vieläpä sellaisia, jotka oikeasti HALUAN lukea. Sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut pitkään. Sellaisia, joista tiedän pitäväni tai vaikuttuvani. 

Siksi päätin lähteä mukaan #hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Koin myös jonkinlaista johdatusta, sillä olin jo jouluna nostanut hyllystäni esiin Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan ja päättänyt lukea sen viimein. Sama kirja löytyi yllättäen myös Johanna Laitisen haastelistalta - ja kuten hän, myös minä etsin kirjaa vuosia sitten kuumeisesti antikvariaateista ja kun sen viimein löysin, en lukenut sitä vaan jätin hyllyyn pölyttymään. 

Täysin hullua ja päätöntä - ja silti varmaan jokaiselle kirjafriikille kovin tuttua!

Mutta tässä siis vielä ne kaksitoista kirjaa, jotka yritän lukea tänä vuonna omasta hyllystäni:

  • Paul Auster: New York -trilogia
  • Rachel Cusk: Outline
  • Lydia Davis: The End of the Story
  • Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
  • Maria Jotuni: Huojuva talo
  • Han Kang: The Vegetarian
  • Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
  • Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
  • Doris Lessing: Kultainen muistikirja
  • Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki
  • Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
  • Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä


10. tammikuuta 2017

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri



"kosto tuottaa syvää tyydytystä, onhan jokaiselle kostettavaa kertynyt, mutta uhri usein puuttuu, ja kun löytyy yhteinen käytetään se Jumalan tai kirkon tai naisen kunnian nimeen tai siksi että ei maalaiskylässä paljon huvituksia ole." (s. 72)


Kristina Carlsonin pienoisromaani Herra Darwinin puutarhuri on kirja, joka ei aukene yhdellä lukukerralla. Kun olin saanut kirjan luettua, aloitin alusta saman tien. 

Osittain kyse oli siitä, että olin vähän pihalla ja osittain siitä, että olin hurmaantunut kirjan monisäikeisyydestä. 

Tässä teoksessa on lukemattomia kulmia, joista käsin sitä voi lukea. Yhdellä lukukerralla voi tarkastella teemoja (esim. yksilön ja yhteisön suhde, tieteen ja uskonnon suhde, kosto, juorut, naisen ja miehen roolit, pienen kylän mentaliteetti, uuden ja vieraan pelko...), toisella lukukerralla kerrontaa (joka on kirjassa täysin omanlaisensa), kolmannella lukukerralla yksittäisiä henkilöhahmoja (joita on kirjan kokoon nähden varsin runsaasti), neljännellä lukukerralla vaikkapa kirjan sanomaa ja myötätunnon sijoittumista.

Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu 1870-luvun englantilaiseen pikkukylään. Kylän erikoisuus on se, että itse Charles Darwin on asettautunut sinne asumaan. Kylä, jonka keskiössä on aina ollut kirkko, on nyt hitusen hämillään: mitä tuosta miehestä pitäisi ajatella? Mitä niistä hänen kirjoituksistaan? 

Yhtäältä kyläläiset pitävät kirjaviisautta paheksuttavana ja toisaalta he kuitenkin jollain tavalla kunnioittavat oppinutta miestä, jonka luona käy vieraita Lontoosta ja muualta maailmasta.

Niinpä silmätikuksi onkin helpompi ottaa Darwinin puutarhuri Thomas Davies, joka on "vain" puutarhuri, mutta silti myös lukeva mies, joka on kiinnostunut enemmän tieteestä ja sen mahdollisuuksista kuin uskonnosta.

"kyläläisten silmissä minä olen mieletön, en semmoinen hullu kuin Edwin joka kuolaa ja muljauttelee silmiään, vaan pahempi koska olen itse valinnut hulluuteni. Kirjaviisaus on heidän mielestään hulluutta, koska sitä ei ole tarkoitettu tavallisille ihmisille." (s. 47)

Vaikka Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu menneeseen, näen tarinassa rutkasti yhtymäkohtia nykyhetkeen: ihminen on yhä samanlainen. Ihminen on yhä itsekäs, pikkusieluinen, kostonhaluinen, kateellinen. Ihminen ihmettelee yhä itseään viisaampia ja kauhistelee sitä, miten nopeasti maailma muuttuu. Herra Darwinin puutarhurissa kyläläiset pelkäävät, että tulevaisuuden ihmiset pitävät heitä ihan tyhminä - luulen, että samoin käy meille 2010-luvunkin ihmisille.

Carlsonin kirjan teemat hykerryttävät mieltä, mutta silti kaikkein kiinnostavimmaksi asiaksi nousee mielestäni kirjan kerronta.

Carlson leikittelee persoonamuodoilla: muuttaa lennossa yksikön kolmannen persoonan minämuotoon. Joskus kertoja on koko yhteisö: esimerkiksi kirkossa tapahtuva kohtaus kerrotaan me-muodossa. Onko lopulta oleellista kuka on kuka? Onko koko kylä yksi kollektiivinen päähenkilö? Haluaisin lukea kirjan vielä uudelleen, saada selvyyden tästä.

Luin pari kuukautta sitten Carlsonin viimeisimmän romaanin William N. päiväkirja, joka oli varsin helposti lähestyttävä, helposti luettava.

Herra Darwinin puutarhuri on selvästi haastavampi, sen kieli on itse asiassa varsin lähellä proosarunoa. Pilkut "unohtuvat", silloin tällöin myös isot alkukirjaimet virkkeiden alusta. Teksti vyöryy tajunnanvirran tapaan. Hereillä täytyy olla, mutta keskittynyt lukija palkitaan paitsi hienoilla ajatuksilla ("hengenahdistus johtuu elämästä jossa on velvollisuuksia ilman kunnianhimoa") myös upeilla kielikuvilla ("suden rukous on ulvonta", "syksy ratsastaa yhdeksällä hevosella").


Helmet-lukuhaaste: kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

_________________________________
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
WSOY 2009
176 s.

6. tammikuuta 2017

Kittanoita: Runeberg-voittaja vuodelta 2008 ja Finlandia-voittaja vuodelta 2015



*Kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla

Alk. Fem knivar hade Andrej Krapl (2007)
Suom. Tarja Teva

Teos & Söderström 2008
292 s.

Hannele Mikaela Taivassalon esikoisromaani Viisi veistä Andrei Kraplilla voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2008. Päätin lukea kirjan hullaannuttuani täysin Taivassalon tuoreimpaan romaaniin In transit. Näissä teoksessa on oikeastaan yllättävänkin paljon samoja teemoja: on kyse liikkumisesta, lähtemisestä, palaamisesta, omien rajojen etsimisestä, itsenäisyydestä, läheisyydestä.

Viisi veistä Andrei Kraplilla ei kuitenkaan sykähdyttänyt minua samalla tavalla kuin In transit. Kyseessä on eräänlainen vaellustarina: 16-vuotias tyttö (nimeltään Alisa, Helena tai ehkä Jelisaveta) lähtee pois kotikylästään; ensin toisiin kaupunkeihin, sitten myös toisiin maihin. Hänellä on mukanaan virsikirja ja veitsi, jotka hän on varastanut rakastajaltaan, Andrei Kraplilta. 

Tapahtuu paljon, tyttö kohtaa mitä eriskummallisempia ihmisiä, joutuu vaaraan, ihastuu, kaipaa. Ihan kaikki ei tunnu uskottavalta, ja moni asia jää selitystä vaille. Kuka esimerkiksi on tuo mies, joka kulkee liehuvassa takissaan? 

Kielessäkin jokin tökki, aivan kuin kerronta olisi ollut liian tarkkaa, vailla ilmaa. Juomapeliä olisi voinut pelata adjektiivilla kostea, niin usein se kirjassa esiintyi. Kiinnostavia olivat lyhyet Jumala-nimiset luvut, joissa päähenkilöä kommentoitiin ylhäältä päin, jopa vähän ohjaillen. 

Yksi ajatus jäi mieleeni kirkkaasti, ja luulen että se oli myös kirjan pääsanoma: Koskaan ei voi mennä takaisin, sillä vaikka kääntyy ja ottaa askeleen taaksepäin, on silloin jo uudella tiellä.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa


Laura Lindstedt: Oneiron

Teos 2015
440 s.

Tästä vuoden 2015 Finlandia-voittajasta on varmasti ehditty sanoa jo kaikki mahdollinen. Minä luin kirjan vasta nyt, joululomallani, ja lukukokemus oli kummallisella tavalla sekä hengästyttävä että unelias. 

Välitila, johon seitsemän eri puolilta maailmaa kotoisin olevaa naista pöllähtää, on valkeudessaan ja kimmoisuudessaan jonkinlainen unitila, paikka jossa silmät alkavat lumpsua. Mutta kun naiset kerivät auki omia tarinoitaan oranssina hohtavan peruukkinuotion ympärillä, alkaa sydän takoa, hengitys tihentyä, aivan kuin happea ei olisi kylliksi meille kaikille!

Naisen ruumis. Se on nyt jotenkin oleellista. Jo siksi, että jokaisen välitilassa olevan naisen ruumis on pettänyt, sanonut sopimuksensa irti. Mutta myös siksi, että moni heistä on tässä tilassa juuri siksi, että heidän ruumiinsa on naisen. Pahoinpitelyjä, raiskauksia, anoreksiaa, aviorikoksia. 

Lindstedtin tyyli on taidokas. Kerronnassa ja sen rytmissä on jotain huvittavaa ivallisuutta. Erilaiset tekstimuodot leikkaavat toisensa ja muodostavat kokonaisuuden, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt. Oneiron ei vetänyt minua varsinaiseen lukusukkulaan, välillä lukeminen tuntui raskaalta, mutta noh: niinhän sen joskus pitääkin. Työ, jonka Lindstedt on kirjaansa varten tehnyt, pistää kumartamaan syvään ja niiaamaan vielä päälle. 

Ja vielä yksityiskohtana: minua viehätti suuresti Polinan epätoivoinen rakkaustarina. Se, miten hän lukee Emanuel Swedenborgia kissansa ja konjakkinsa kanssa, koska eräs komea professori suositteli hänelle moista. Jospa he vielä joskus tapaisivat, ja silloin Polina voisi osoittaa, miten paljon hän on lukenut!


3. tammikuuta 2017

Kirjablogit mukana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa





Tänään 3.1.2017 Ylen sivuilla on auennut upea Kirjojen Suomi -sivusto, joka juhlii kirjojen kautta satavuotista Suomea. Sivustolta löytyy mm. 101 kirjan lista; yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta (vuoden 2017 kirja on tietysti vielä iso kysymysmerkki). 

Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin koostama lista ei ole tympeä toisinto ns. kirjallisuuden kaanonista, vaan listalla on paljon yllättäviäkin valintoja. Pääpointtina on ollut, että jokainen kirja kertoo jotain oleellista tai kiinnostavaa ilmestymisvuotensa Suomesta. Erityisen iloinen olen siitä, että naiskirjailijat ovat listalla melko hyvin edustettuina (36 naista), ja ylipäätään naisten aseman ja sukupuoliroolien pohdintaa on valituissa kirjoissa paljon.

Kirjabloggaajat osallistuvat Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen bloggaamalla listan kirjoista. Blogitekstit julkaistaan kahden kappaleen viikkovauhdilla samassa tahdissa Ylen Sadan vuoden kirjat -radiosarjan ja 101 kirjaa -tv-ohjelman kanssa.

Mukana on 81 blogia, myös minun blogini. Työstän ensimmäistä tekstiäni jo täydellä suhinalla: käsittelyssäni on vuosi 2011 ja Rosa Liksomin Hytti nro 6. Loppuvuodesta kirjoitan vielä Eino Leinon Vapauden kirjasta (1918). On hienoa olla tässä projektissa mukana!


Poimin Ylen sadan kirjan listalta kymmenen sellaista teosta, jotka kiinnostavat itseäni aivan erityisen paljon, ja jotka toivon lukevani tämän juhlavuoden aikana. Tässä ne ovat:


1. Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva (1924)
Maria Jotunia pitäisi ylipäätään lukea enemmän. Tämä farssin aineksia hyödyntävä komedia on kuvaus avioliitosta, ihmisten ahneudesta ja sukupuolten välisestä valtataistelusta. Ensi-iltanaan vuonna 1924 Tohvelisankarin rouva aiheutti skandaalin ja laajan siveettömyyskeskustelun.

2. Sally Salminen: Katriina (1936)
Nyljetyt ajatukset -teoksessaan Juha Hurme hehkuttaa Sally Salmisen lähes unohduksiin painunutta esikoisromaania Katriina, joka on muuten kansainvälisesti yksi menestyneimmistä suomalaisista kaunokirjoista! Hurme toteaa näin: "Ahvenanmaalle 1800-1900-lukujen taitteeseen sijoittuva Katrina on tuikea raportti köyhien kalastajatorpparien kurjasta asemasta." (s. 412)

3. Martti Laine: Kuilu (1937)
Martti Laineen (Larni vuodesta 1942) romaani Kuilu oli sekin oman aikansa sensaatio. Kirja käsittelee avoimesti homoseksuaalisuutta Suomen sisällissodassa. 

4. Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus (1942)
Eila Pennasen tuotanto on laaja, mutta minä en ole lukenut häneltä mitään. Pennasen esikoisteos Ennen sotaa oli nuoruus kertoo 1930-luvun nuorista, jotka joutuvat katsomaan tulevaisuuteensa pelolla ja epävarmuudella. Yhteiskunnalliset ristiriidat ja uhkaava sota jättävät jälkensä.

5. Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia (1960)
Tähän kirjaan haluaisin tarttua nyt heti! Helsinkiläistynyt kotirouva Rouva Pyy tuntee olonsa liian ahtaaksi ja pieneksi kodin seinien sisällä. Hän haluaisi jotain muuta, jotain enemmän, mutta naisen roolit ovat 50-luvun Suomessa vielä hyvin kapeat.

6. Tytti Parras: Jojo (1968)
Ostin Tytti Parraksen Jojon jostain antikvariaatista ehkä noin vuosikymmen sitten, mutta en enää muista, luinko kirjaa silloin loppuun asti saati että mitä siitä ajattelin. Siksi kertaus on paikallaan. Parraksen esikoisromaani käsittelee aborttia ja naisen itsemääräysoikeutta omaan kehoonsa. Tärkeä kirja ilmestyessään ja yhä!

7. Pirkko Saisio: Kainin tytär (1984)
Saisiotakin pitäisi lukea enemmän! Kohua herättänyt Kainin tytär kuvaa naisten välistä rakkautta heteronormatiivisuuden ja perhekeskeisyyden puristuksessa. Romaanin kehys on raamatullinen, mikä kuulostaa vähän pelottavalta (lue: tympeältä), mutta uskon silti vaikuttuvani tästä.

8. Eeva Kilpi: Animalia (1987)
Sainpas mukaan yhden runokokoelmankin! Eeva Kilven Animalia ei ehkä ole aiheeltaan mikään ihmejuttu enää tänä päivänä, mutta ilmestyessään se oli tapaus: kokoelma ottaa voimakkaasti kantaa mm. eläinkokeita ja lihansyöntiä vastaan. Kilvelle eläin on ihmisestä riippumaton subjekti; tärkeä omana itsenään.

9. Matti Paloheimo: Valkoinen Mandela (1994)
Matti Paloheimo on minulle täysin tuntematon nimi, mutta hänen romaaninsa Valkoinen Mandela kiinnostaa yhä polttavan ajankohtaisen aiheensa takia. Kirja kertoo kirkosta eronneesta papista, joka ryhtyy pakolaiskeskuksen johtajaksi pienellä paikkakunnalla. Miten auttaa sotaa paenneita ihmisiä muukalaisvihan keskellä? 

10. Veronica Pimenoff: Maa ilman vettä (1999)
Veronica Pimenoffin tuotanto kiinnostaa kovasti! Maa ilman vettä on hänen kehuttu seitsemäs romaaninsa, joka kuvaa rikkaiden länsimaiden ja Afrikan välistä jyrkkää elintasokuilua. Keskiössä on kaksi naista: suomalainen Kristiina ja mosambikilainen Sofia Elena.

***

Upeaa juhlavuotta suomalaisen kirjallisuuden ja kirjablogien parissa!


1. tammikuuta 2017

Parhaat palat (eli kirjat) vuodelta 2016





Vuoden ensimmäinen päivä! Eli paras mahdollinen hetki tehdä pieni katsaus menneeseen vuoteen ja luettuihin kirjoihin. 

Vuoden 2016 aikana luin listaukseni mukaan tasan 80 kirjaa eli keskimäärin hieman yli 6,5 kirjaa kuukaudessa. Sivuja kertyi yhteensä 23 188. Tällainen lukutahti tuntuu olevan minulle aika vakio ja passeli, sillä vuonna 2015 luin 76 kirjaa ja 22 756 sivua (klik). 

Usein saan itseni kiinni ajatuksesta, että olisipa mahtavaa, jos ehtisin lukea vielä enemmän, vielä nopeammin. Maailma kun on täynnä niin järkyttävän hienoja ja kiinnostavia kirjoja! 

Ja sitten toisaalta muistan: ei lukeminen ole mikään kilpajuoksu eikä pikamatka. Joskus (ehkä lähes aina...) voi olla paljon palkitsevampaa lukea yksi kirja hitaasti, ajatuksella, muistiinpanoja tehden kuin kaahata talla pohjassa uusien kansien väliin. Aivan luksusta on tarttua johonkin jo kerran luettuun uudelleen ja löytää siitä yhä uusia puolia ja näkökulmia.

Mutta nyt: tässä muutamia nostoja ja parhaita paloja kirjavuoteni 2016 varrelta (vuoden 2015 nostot löytyvät täältä). Kirjojen järjestys on täysin sattumanvarainen.


Vuoden vyörytys

Ryan Gattis: Vihan kadut
Vihan kadut räjäytti potin heti alkuvuonna raivokkaalla ja moniäänisellä kerronnallaan. En lähtökohtaisesti ole kovin väkivaltaisen kirjallisuuden ystävä, mutta Gattisin vyörytystä luin henkeäni haukkoen ja lisää janoten, vaikka välillä kirjan väkivalta tuntui jopa fyysisesti pahalta. Rajun kuoren alta löytyi myös surua, unelmia, myötätuntoa.


Vuoden yllättäjä

Laura Restrepo: Intohimon saari (pitemmästi täällä)
Tartuin tähän Fabriikki Kustannuksen ensimmäiseen käännökseen hieman epäröiden ja vailla mitään odotuksia, mutta yhtäkkiä olinkin jännittävän ja taitavasti rakennetun tarinan syövereissä. Kirja perustuu tositapahtumiin, ja näin jälkeenpäin muistan nauttineeni etenkin teoksen dokumentaarisista pätkistä ja siitä, että Restrepo kirjoittaa itsensä ja tutkimuksensa mukaan kirjaan. Lue tämä, jos pidit Lost-sarjasta!


Vuoden nostalgiapläjäys

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Kevään 2016 odotetuin kirja oli tämä. Kävin ostamassa sen heti ja luin sitä niin intensiivisesti, että jäin juna-asemallekin vain lukemaan, annoin useiden junien mennä ohi. En enää muista kirjaa kovin tarkasti, mutta muistan yhä sen nostalgisen tunnelman, minkä koin lukiessani. Millaista oli kymmenen vuotta sitten, jolloin luin Anna minun rakastaa enemmän -kirjaa? Millainen olin itse, millaisia nämä romaanihenkilöt? Olemmeko muuttuneet - ja jos olemme, miten?


Vuoden opettavin

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
En tiedä, olisinko "uskaltanut" tarttua tähän Juha Hurmeen jättiläiseen, jos ei olisi töiden takia ollut pakko. Näin jälkikäteen olen kuitenkin hurjan iloinen, että tartuin - ja oikeastaan taisin jo lukiessanikin olla aika iloinen. Hurme kuljetti minut suomalaisen kirjallisuuden ytimeen, opetti katsomaan tekstejä ja kulttuuria vähän vinosta kulmasta, lämmöllä ja huumorilla. Luin Nyljettyjä ajatuksia myös opaskirjana hyvään elämään. Se sanoo: nauti luonnosta, lue kirjoja, liiku, vietä aikaa ystäviesi kanssa, syö yksinkertaisesti, rauhoitu.


Vuoden kerronta: kertojaäänet

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Wow! Tämä Ruotsin August-palkittu teos veti jalat alta ja vaikutti minuun ääretttömän vahvasti. Vaikutuksen teki ennen kaikkea hyvin omaperäinen tapa käyttää eri kertojaääniä: useat eri henkilöt saavat kirjassa äänen, mutta nuo äänet risteävät, limittyvät ja kulkevat rinnan erittäin nopeatempoisesti. Myös kirjan isot teemat - muistaminen, identiteetin rakentaminen - olivat kiinnostavia.


Vuoden kerronta: aikatasot

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tässä yksi vuoden kiinnostavimmista käännöskirjoista. Wyldin romaanissa on mieletön, mystinen tunnelma ja hetki hetkeltä jännittävämmäksi muuttuva tarina. Tunnelma ja jännitys syntyy ennenkaikkea todella nokkelasta kerronnasta, jossa kaksi aikatasoa vuorottelevat ja jossa menneisyyteen sijoittuva tarina kerrotaankin takaperin. En muista törmänneeni vastaavaan missään muussa kirjassa, mutta haluan ehdottomasti tietää, jos jostain kirjasta löytyy samanlainen ratkaisu!


Vuoden vibat

Deborah Levy: Uiden kotiin
Mystisyydestä puheenollen... Tämä brittiläisen Deborah Levyn pienoisromaani vavahdutti minua rajusti toukokuussa. Levy luo mystistä ja salamyhkäistä tunnelmaa osittain samoilla keinoilla kuin Monika Fagerholm. Ikuisiksi ajoiksi mieleeni on jäävä kirjassa esiintyvä uima-allas ja ne punaiset hiukset, jotka veteen leviävät. Miksi uima-allas on muuten usein jotenkin jännittävä elementti kirjallisuudessa? Ja samoin hyppytornit!


Vuoden Fagerholm

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
No kun nyt tulin Fagerholmin maininneeksi, niin nostan tässä vain esiin tämän upean romaanin, jonka luin häneltä (vasta) tänä vuonna. Olen blogauksessani kuvannut teosta adjektiiveilla villi, hurja, älykäs, mieletön, häpeilemätön, rohkea, raju. Ei lisättävää.




Vuoden sielunsisar

Patti Smith: M Train
Keväällä matkustin M Trainin kanssa saaristoon. Olimme kahden, juttelimme kaikessa rauhassa. Elämästä, kirjoista, hiljaisuudesta. Matkustamisesta, listoista, kahvista. Muista ihmisistä ja yksinolosta. Se oli hieno reissu, vain me kaksi.


Vuoden murskaavin

Hanya Yanagihara: A Little Life
Tämän otsikon alle en olisi voinut valita mitään muuta kirjaa. A Little Life oli täysmurskaus, se hajotti sydämen, toi tilalle toivottomuuden, raskauden. Silti sanon yhä samoin kuin sanoin elokuussa blogissani: En kadu hetkeäkään, että luin tämän kirjan. En kadu sitä kolmea viikkoa, joka tämän tiiliskiven lukemiseen kului. Kirja on hieno, ja hienoa on myös se, että Pieni elämä ilmestyy suomeksi Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa keväällä 2017!


Vuoden hengästyttävin

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Olin jotenkin ihan henkilökohtaisella tasolla loukkaantunut siitä, että Tiranan sydän ei ollut mukana Finlandia-kuusikossa. Statovcin toinen romaani on nimittäin järisyttävän taitava teos, se haastaa, se todellakin hengästyttää. Kirjan vaellustarina on koukuttava ja mieltä myllertävä, ja teemat tärkeitä ja rohkeita. Kirja oli syksyn Epos e-lukupiirin aloituskirja ja sanonpahan vain: aivan täydellinen lukupiirikirja! Keskustelu olisi voinut jatkua yöhön asti.


Vuoden väripilkku

Hanna Weselius: Alma!
Tämä esikoisromaani riemastutti minua hurjasti kuluneena syksynä. Alma! ei ehkä ole kaikkein hiotuin eikä viimeistellyin teos, mutta ehkä juuri siksi se olikin niin virkistävää luettavaa. Weseliuksen kieli hurmaa ja koko tekstistä on aistittavissa kirjoittamisen ilo ja riemu. Olin - ja olen! - hurjan iloinen siitä, että Alma! voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon.


Vuoden pohdituttavin

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Luettuani Kristallipalatsin, halusin huutaa kaikille ja kaikkialla: Lukekaa tämä! Ja toisaalta: halusin pitää kirjan maailman vain itselläni. Pyöritellä sitä, kummastella, ihastella. Hakkaraisen rakentama maailma - vai sanoisinko rakennelma - on taidokas, älykäs. Pinnallisuudesta tulee syvällisyyttä; kaikessa on nähtävissä toinen taso. Kristallipalatsi sai minut lukemaan myös Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan, kiitos siitä.


Vuoden löytö

Malin Kivelä: Muualla
Kesälomallani luin - vähän kuin puolivahingossa - tämän Malin Kivelän ensimmäisen suomennetun romaanin. Ja sitten, ihan yllättäen, siitä tulikin lomani paras kirja! Muualla upotti, kiskoi maailmaansa, piti hereillä. Rakennetta kehun tässäkin: sen pirstaleisuus viehätti, ja samoin henkilöhahmot, jotka olivat niin ikään pirtaleisia, vähän hukassa ja hajalla. Ja levottomia, ennen kaikkea sitä.


Vuoden pommi ja hurmos

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Loppuvuoteen se meni, että pääsin täyteen hurmokseen. Marraskuussa lukemani In transit oli melko varmasti lukuvuoteni kohokohta: se kirja, joka ei jättänyt rauhaan, jonka kieltä tahdoin hengittää yhä lisää ja jonka matkassa halusin kulkea - in transit, in transit. Kirjan lukemisesta on nyt noin kuukausi ja päällimmäinen ajatukseni on: joko voisin lukea sen uudelleen?


***

Ps. Blogini on nyt 2-vuotias! Hurraaaa! Taapero tallustaa eteenpäin yhä intoa puhkuen ja posket punoittaen. Kiitos kaikille lukijoilleni ja kommentteja jättäneille - ja järisyttävän hienoa uutta vuotta!