6. tammikuuta 2017

Kittanoita: Runeberg-voittaja vuodelta 2008 ja Finlandia-voittaja vuodelta 2015



*Kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla

Alk. Fem knivar hade Andrej Krapl (2007)
Suom. Tarja Teva

Teos & Söderström 2008
292 s.

Hannele Mikaela Taivassalon esikoisromaani Viisi veistä Andrei Kraplilla voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2008. Päätin lukea kirjan hullaannuttuani täysin Taivassalon tuoreimpaan romaaniin In transit. Näissä teoksessa on oikeastaan yllättävänkin paljon samoja teemoja: on kyse liikkumisesta, lähtemisestä, palaamisesta, omien rajojen etsimisestä, itsenäisyydestä, läheisyydestä.

Viisi veistä Andrei Kraplilla ei kuitenkaan sykähdyttänyt minua samalla tavalla kuin In transit. Kyseessä on eräänlainen vaellustarina: 16-vuotias tyttö (nimeltään Alisa, Helena tai ehkä Jelisaveta) lähtee pois kotikylästään; ensin toisiin kaupunkeihin, sitten myös toisiin maihin. Hänellä on mukanaan virsikirja ja veitsi, jotka hän on varastanut rakastajaltaan, Andrei Kraplilta. 

Tapahtuu paljon, tyttö kohtaa mitä eriskummallisempia ihmisiä, joutuu vaaraan, ihastuu, kaipaa. Ihan kaikki ei tunnu uskottavalta, ja moni asia jää selitystä vaille. Kuka esimerkiksi on tuo mies, joka kulkee liehuvassa takissaan? 

Kielessäkin jokin tökki, aivan kuin kerronta olisi ollut liian tarkkaa, vailla ilmaa. Juomapeliä olisi voinut pelata adjektiivilla kostea, niin usein se kirjassa esiintyi. Kiinnostavia olivat lyhyet Jumala-nimiset luvut, joissa päähenkilöä kommentoitiin ylhäältä päin, jopa vähän ohjaillen. 

Yksi ajatus jäi mieleeni kirkkaasti, ja luulen että se oli myös kirjan pääsanoma: Koskaan ei voi mennä takaisin, sillä vaikka kääntyy ja ottaa askeleen taaksepäin, on silloin jo uudella tiellä.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa


Laura Lindstedt: Oneiron

Teos 2015
440 s.

Tästä vuoden 2015 Finlandia-voittajasta on varmasti ehditty sanoa jo kaikki mahdollinen. Minä luin kirjan vasta nyt, joululomallani, ja lukukokemus oli kummallisella tavalla sekä hengästyttävä että unelias. 

Välitila, johon seitsemän eri puolilta maailmaa kotoisin olevaa naista pöllähtää, on valkeudessaan ja kimmoisuudessaan jonkinlainen unitila, paikka jossa silmät alkavat lumpsua. Mutta kun naiset kerivät auki omia tarinoitaan oranssina hohtavan peruukkinuotion ympärillä, alkaa sydän takoa, hengitys tihentyä, aivan kuin happea ei olisi kylliksi meille kaikille!

Naisen ruumis. Se on nyt jotenkin oleellista. Jo siksi, että jokaisen välitilassa olevan naisen ruumis on pettänyt, sanonut sopimuksensa irti. Mutta myös siksi, että moni heistä on tässä tilassa juuri siksi, että heidän ruumiinsa on naisen. Pahoinpitelyjä, raiskauksia, anoreksiaa, aviorikoksia. 

Lindstedtin tyyli on taidokas. Kerronnassa ja sen rytmissä on jotain huvittavaa ivallisuutta. Erilaiset tekstimuodot leikkaavat toisensa ja muodostavat kokonaisuuden, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt. Oneiron ei vetänyt minua varsinaiseen lukusukkulaan, välillä lukeminen tuntui raskaalta, mutta noh: niinhän sen joskus pitääkin. Työ, jonka Lindstedt on kirjaansa varten tehnyt, pistää kumartamaan syvään ja niiaamaan vielä päälle. 

Ja vielä yksityiskohtana: minua viehätti suuresti Polinan epätoivoinen rakkaustarina. Se, miten hän lukee Emanuel Swedenborgia kissansa ja konjakkinsa kanssa, koska eräs komea professori suositteli hänelle moista. Jospa he vielä joskus tapaisivat, ja silloin Polina voisi osoittaa, miten paljon hän on lukenut!


2 kommenttia:

  1. Oho, oletpas kauan pystynyt olemaan lukematta Oneironia. Tuosta Taivassalon Veitsi-kirjasta samaa mieltä. En nyt enää ihan muista, mikä siinä tökki, mutta jotain puoleensavetämätöntä siinä oli. Lukemista on jo useampi vuosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en tiedä miten tuon Oneironin kanssa venyikin tuolla tavalla. Mulla oli se kyllä reilun vuoden mittaan muutamankin kerran lainassa, mutta en vain tullut lukeneeksi.

      Jännä, että Taivassalo voitti tuolla kirjallaan Runebergin ja ilmeisen kehuvia arvioitakin siitä kirjoitettiin aikanaan. Mutta kyllä: jokin tökki. Se hurmos, mikä In transitissa oli, ei ollut läsnä ollenkaan vielä tässä. Ehkä se oli tuo liika yksityiskohtaisuus, lukijalle ei jäänyt tilaa hengittää.

      Kiitos kommentistasi, Omppu!

      Poista