28. helmikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa



Välttelin ruotsalaisen Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -romaanin lukemista julkisilla paikoilla, sillä ajattelin, etten halua alkaa itkeä vaikkapa aamun ruuhkajunassa. 

Kirja kertoo sydäntäraastavan tositarinan: Tom ja Karin odottavat ensimmäistä lastaan, mutta raskauden loppuvaiheessa Karinin vointi heikkenee rajusti ja hänellä todetaan akuutti myelooinen leukemia. Lapsi  tytär Livia – syntyy keisarinleikkauksella, mutta sairaus vie Karinin nopeasti. 

Tom palaa lapsen kanssa yksin kotiin.

Kirjan nimi on kaunis ja se havahduttaa ajattelemaan jokaisen päivän, jokaisen hetken merkitystä. Niin tekee myös kirjan tarina, vaikka kauneuden lisäksi se on myös surua, kauhua, pelkoa, epätoivoa, riitaa, vihaa.

Malmqvist on runoilija, ja siksi odotin lyyrisyyttä myös tältä hänen esikoisromaaniltaan. Malmquistin ilmaisu on kuitenkin varsin asiallista, toteavaa, konkreettisiin tapahtumiin kiinnittyvää - kielen tasolta ei löydy hippuakaan tunteilua. Tunne löytyy itse tapahtumista, repliikeistä - siitä, että tämä on totta.

Kirjan vahvin osa on sen alku. Lukija heitetään rajusti suoraan sairaalan käytäville, tehovalvontaosastolle, leikkauspöydälle. Preesensmuotoinen kerronta imaisee mukaansa, lukija on keskellä tapahtumia, keskellä kaiken hektisyyttä, intensiivisyyttä. Kuulen jokaisen hengenvedon, jokaisen hissin oven avautumisen, jokaisen hoitajan ripeän askeleen, jokaisen lääkäritakin kahistuksen. 

Pala nousee kurkkuun, kun tiedän mitä kohti kaikki on menossa.

Kirjan seuraavat osuudet kertovat Tomin elämästä Karinin kuoleman jälkeen. Silloin tällöin palataan takaumien kautta myös menneisyyteen, Karinin ja Tomin suhteen vaiheisiin. Minä olisin toivonut lisää juuri näitä takaumia, sen avaamista, millainen oli Karin, millainen oli Tom, millaisia he olivat yhdessä. Nyt tarina hieman leviää, mukana on liikaa henkilöitä; kavereita, sisaruksia, vanhempia, appeja ja anoppeja.

Minä olisin halunnut keskittyä vain Tomiin ja Kariniin, heidän tarinaansa. Ja tietysti Liviaan, jossa Tomin ja Karinin tarina jatkuu.

Kritiikin esittäminen tuntuu kuitenkin jotenkin julmalta. Sanoa, että sinun elämäsi olisi ollut kiinnostavampi jos olisit kertonut sen näin

Niinpä sanon vain: kiitos kirjasta. Se ei lopulta saanut minua itkemään, mutta se sai ajattelemaan. Arvostamaan jokaista hetkeä, jonka olemme elossa.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

_____________________________________
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Alk. I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv (2015)
Suom. Outi Menna
S&S 2017
326 s.

25. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi


Tänä keväänä pyrin lukemaan uutuuksia hyvin valikoidusti, sillä haluan käydä läpi omaa kirjahyllyäni (ks. #hyllynlämmittäjä) ja lukea kirjoja, jotka ovat olleet must read -listallani jo aivan liian pitkään. 

Hanna Haurun uunituoreeseen teokseen Jääkansi tartuin kuitenkin hyvällä omallatunnolla, sillä tässä intensiivisessä pienoisromaanissa on vain 117 sivua. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja ladonta ilmavaa; kirjan lukemiseen kului vain tunti.

Jääkannen jättämät jäljet ovat kuitenkin minussa yhä.

En ole lukenut Haurua aiemmin, vaikka omasta hyllystäni löytyykin yksi hänen teoksensa, Utopia eli erään kylän tarina

Odotin Jääkannelta runoa, lyyrisyyttä, mystisyyttä, ehkä jopa kauneutta. Niiden sijaan sain haavoja, verta, sylkeä, nyrkiniskuja. Haurun kieli onkin runon sijasta hyvin toteavaa ja (inho)realistista. Mikään tapahtuma ei synnytä kielen tasolla tunnetta; piinaava nälkä, lapsen kaltoinkohtelu ja miehen itsemurhakin ovat vain asioita, jotka tapahtuvat, joista vain todetaan: näin kävi, näin oli.

Ja juuri siinä on lopulta tämän teoksen voima.

Lukiessani kaipasin jotain lisää. Ehkä vain jotain hyvää, vähän lämpöä. Mutta nyt ymmärrän, että Haurun kertoma tarina syöpyi syvälle minuun juuri siksi, että se oli niin ruma. Jo kuullessani kirjan synopsiksen ajattelin Asko Sahlbergin loistavaa pienoisromaania Irinan kuolemat, ja lukiessani Jääkantta nämä kirjat kietoutuivat mielessäni yhä vahvemmin yhteen.

Vaikka Sahlbergin kieli on kimurantimpaa, rujous ja kaunistelemattomuus on näille kirjoille yhteistä. Eritteet tahraavat molempien kirjojen sivut, väkivalta on totta, tyttölapsen kohtalo karu. Myös sota ja sen jättämät traumat ovat osa kumpaakin teosta.

Jääkansi on ennen kaikkea kirja naiseksi kasvamisesta ja sen aiheuttamasta häpeästä. Siitä, miltä tuntuu kun isäpuoli tuijottaa pieniä rinnanalkuja. Siitä, millaista on tunkea villasukka alushousuihin kuukautissuojaksi. Siitä, kun halu herää ja samoin pelko, että jää ikuisesti neitsyeksi. Ja sitten: sukupolvesta toiseen kulkeva häpeä siitä, kun vatsa alkaa kasvaa ja kylällä kulkevat juorut.


Helmet-lukuhaaste: vuoden 2017 uutuuskirja

____________________________
Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

13. helmikuuta 2017

Elif Shafak: Kunnia



"Häntä ei hätkähdyttänyt niinkään vasemmanpuoleinen liikenne tai autojen vastakkaisella puolella istuvat kuljettajat kuin lontoolaisten olemus ja käytös. Vanhojen rouvien jäykkyys, nuorison hävyttömyys, kotiäitien vapaus, sellainen itsevarmuus, jota hänellä ei koskaan ollut eikä hän uskonut koskaan saavansa." (s. 516-517)


Olen jo pidemmän aikaa halunnut lukea Elif Shafakia - Turkin suosituinta naiskirjailijaa, joka on ihailun lisäksi joutunut myös syytettyjen penkille kirjojensa takia. Niinpä ehdotin Shafakin ehkä tunnetuinta romaania Kunnia lukupiirimme helmikuun kirjaksi.

Shafak on taitava tarinan kuljettaja. Se on selvää heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Yli 500-sivuinen teos nappaa otteeseensa, ja sivut kääntyvät lähes huomaamatta. Varasin kirjan lukemiseen aikaa pari viikkoa, mutta lopulta luinkin sen yhdessä viikonlopussa.

Kunnia on nimensä mukaisesti kirja kunniasta. Tarkemmin: miehen kunniasta.

"Lapsi voitiin nimetä Kunniaksi, kunhan se vain oli poika. Miehillä oli kunniaa. Vanhoilla miehillä, keski-ikäisillä miehillä ja jopa niin nuorilla koulupojilla, että he tuoksuivat yhä äitinsä maidolta. Naisilla ei ollut kunniaa. Sen sijaan heillä oli häpeä." (s. 30)

Koko teos kietoutuu tämän ajatuksen ympärille. On naisen häpeä ja tuska siitä, ettei hän onnistu synnyttämään poikalasta. On nuoren tytön häpeä siitä, että hänen huhutaan tulleen raiskatuksi. On nuori mies, joka turvaa kunniansa naimalla neitsyen, vaikka rakastaakin toista. On nainen, joka häpeää ja piilottelee avioliiton ulkopuolista suhdetta; hentoa kosketustakin. Ja on poika, joka on valmis puolustamaan perheensä kunniaa vaikka tappamalla.

Kunnia on monipolvinen sukutarina, joka työntää juurensa 1940-luvun Turkista 1990-luvun Britanniaan. 

Tarinan kertoo Lontooseen muuttaneen kurdiperheen tytär Esma, mutta keskiössä ovat pikemminkin Esman vanhemmat Pembe ja Adem sekä hänen isoveljensä Iskender. Esma kertoo myös Yunus-pikkuveljestään, mutta mielestäni Yunus ei tuonut tarinaan mitään oleellista lisää. Pidin oikeastaan hieman epäuskottavana, että 7-vuotias poika olisi pyörinyt punkkareiden ja talonvaltaajien kanssa siten kuin Yunus teki.

Mutta Pembe ja Adem ovat vahvoja hahmoja. Shafak piirtää heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä hienoin vedoin, tekee heistä lihaa ja verta. Pidin siitä, että Shafak antoi äänen onnettoman avioliiton molemmille osapuolille ja katsoi heitä kumpaakin ymmärtäen. Vaikka Adem hairahtaakin nuoren stripparin matkaan ja jättää perheensä, lukija pystyy tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. On selvää, että myös Adem on kunniajärjestelmän uhri.

Mielenkiintoista on myös se, miten voimakkaan äänen teoksessa saa Iskender - kunniamurhasta vankilassa istuva nuorukainen. Iskender pitää päiväkirjaa, jossa hän paitsi kertoo arjestaan vankilassa myös muistelee lapsuuttaan ja perhettään. Päiväkirjaosioissa on myös huumoria, mikä keventää lukukokemusta. Vaikka Iskender on kirjan "pahis", Shafak ei tuomitse häntäkään. Pikemminkin Shafak kysyy: miksi jo pieni lapsi ajattelee, että nainen tahraa itsensä vain näyttäytyessäänkin vieraan miehen seurassa? Miten syvään kunnia-ajattelu on oikein kaiverrettu?

Kirjaa lukiessa tunsin vihaa ja surua. Vaikka Kunnia on fiktiota, on se myös täyttä totta. Naisen aseman lisäksi Shafak sivuaa myös rasismia ja maahanmuuttoa. Vaikka valtaosa tapahtumista sijoittuukin 70-luvun Lontooseen, kirja on äärimmäisen ajankohtainen myös juuri nyt. Kulttuurierojen käsittelijänä kosmopoliitti Shafak on todella taitava.

Kunnia oli tärkeä lukukemus, mutta enempää paljastamatta totean, että lopun "yllättävästä" ratkaisusta en pitänyt. Ylimääräinen juonikoukero oli vain ja ainoastaan ärsyttävä.


Helmet-lukuhaaste: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

__________________________
Elif Shafak: Kunnia
Alk.Honour (2012)
Suom. Maria Erämaja
Gummerus 2013
524 s.

8. helmikuuta 2017

Rachel Cusk: Outline



Kanadalaissyntyinen mutta nykyään Lontoossa vaikuttava Rachel Cusk on ollut osa tietoisuuttani muutaman vuoden ajan. Makuutin hänen vuonna 2009 ilmestynyttä The Bradshaw Variations -romaaniaan pitkään yöpöydälläni, mutta en lukenut sitä. Havahduin Cuskiin uudelleen viime kesänä, jolloin Omppu kirjoitti viekoittelevasti Cuskin Outline-teoksesta, joka ylsi myös Baileys Women`s Prize for Fiction 2015 -palkinnon lyhytlistalle. 

Ostin Outlinen omakseni viime elokuussa ja nyt - #hyllynlämmittäjä-haasteen innostamana - otin ja luin sen.

Ja.

Huh.

Täh?

Hyrisen tyytyväisyyttäni ja samalla olen kuin halolla päähän lyöty. Luin jotain todella hyvää en oikeastaan mistään.

Cusk nauraa räkäisesti sanalle "juoni". Yhtenäinen tarina - buahhahahahaa!

Outline on nimensä mukaisesti pelkkää ääriviivaa, luonnosta, hahmotelmaa. Minäkertoja on nainen, joka matkustaa helteiseen Ateenaan pitämään luovan kirjoittamisen kurssia. Vaikka hän on ainoa henkilö, joka kulkee koko kirjan läpi, hän ei silti ole kirjan päähenkilö. Tai oikeastaan: tässä kirjassa ei ole lainkaan päähenkilöitä. On vain joukko ihmisiä, jotka tulevat, puhuvat, menevät. Sillä, kuka puhuu, on lopulta aika vähän merkitystä.

Haluaisin kutsua Outlinea episodiromaaniksi, mutta en tiedä onko se oikea termi. Selitän: minäkertoja tapaa matkallaan lukuisia henkilöitä, jotka alkavat kertoa hänelle itsestään ja elämästään. Suhteistaan, perheistään, töistään. Hetkellisesti heistä tuleekin minäkertojia sen oman "episodinsa" sisällä. Nainen kuuntelee, kommentoi silloin tällöin. Haastaa ja kyseenalaistaa harkitusti, mutta osuvasti. Hän on kirjailija, hän osaa noukkia ihmisten tarinoista epäkohdat, häilyvyydet, suoranaiset valheet.

Naisessa on jotain, mikä saa ihmiset avautumaan. Se lienee hyvä ominaisuus kirjailijalle. Mietin, ovatko kaikki nämä avautumiset potentiaalista materiaalia naisen omiin teksteihin. Ja mietin myös, voisiko tämä kaikki tapahtua Suomessa. Kun opiskelijat yksi toisensa perään kertovat luokkahuoneessa ummet ja lammet omista asioistaan, tunnen oloni hieman epämukavaksi. Koko juttu tuntuu epäuskottavalta: ketkä oikeasti puhuvat noin paljon?

Ja samaan aikaan haluaisin kiivaasti olla osa tuota porukkaa. Sitä häpeilemätöntä puheen virtaa. Haluaisin repiä teipin oman suuni edestä ja avata solmun vatsani pohjalta. Antaa tulla.

Myönnän: Outlinen alussa kompuroin. Kesti aikansa, että aloin ymmärtää Cuskin ideaa. Että hyväksyin sen, että oikeasti tässä ei tule tapahtumaan mitään. Ja sitten riemu: näinkin voi tehdä! Näinkin voi kirjoittaa!

Onneksi Outline on omani, sillä piirsin sen täyteen merkintöjä. Paljon huutomerkkejä, paljon hymiöitä. Pitkää aaltoviivaa. Outline kertoo ihmisyydestä jotain oleellista, ja tekee sen siten, että suupielet kääntyvät hymyyn ja silmät kostuvat - samaan aikaan. 

Tänä vuonna Cuskilta on ilmestynyt romaani Transit, joka on eräänlainen jatko-osa Outlinelle. Menee lukulistalle.


Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

__________________________
Rachel Cusk: Outline
Vintage 2014
249 s.

6. helmikuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika



Yksi viikonloppu. Nojatuoli; pehmeä, erittäin miellyttävä. Uni, joka kärkkyy silmäluomien takana. Pää nytkähtää. Kuluu viisi minuuttia, ehkä vartti, ehkä tunti. Olen jossain, missä on hyvin pimeää. Ympärillä alastomia naisia, jotka huutavat. Pulleamahaisia lapsia, jotka itkevät juostessaan - kipu paljaissa kantapäissä. Yhtäkkiä laakso, jota halkoo junarata. Huhuilua, joka tulee maan alta, kaivosta. Ja vielä: sänky, jossa nainen sekä syntyy että kuolee. Elämä, joka ei ole johtanut minnekään.

Runoilijana tunnetun Sinikka Vuolan ensimmäinen romaani Replika on sukellus unimaailmaan, jossa on syytä olla hereillä. 

Minäkertoja on lapsi tai ehkä jo nuori. Pitkään luulin hänen olevan tyttö, mutta yli sadan sivun jälkeen häntä kutsutaankin poikaseksi. Havahdun, saan kiinni omista ennakkoluuloistani lukijana. Pitkään yritän sijoittaa tarinaa Suomeen, mutta jossain vaiheessa en ole enää varma. Ehkä olemmekin jossain, mikä ei tottele tämän maapallon rajoja. Ja entä aika? Olemmeko menneessä vai tulevassa? Leijumme molemmissa, niin luulen.

Replikassa on samaan aikaan valtavasti asioita, joihin tarttua ja asioita, jotka vain valuvat läpi ja jättävät jälkeensä pelkkää tahmaa. Tämä on kokeellista proosaa: se tutkii mitä kaikkea se voi lukijan eteen työntää. 

Minä jäin kiinni muistoihin ja ajatukseen siitä, että lapsuutta (tai mennyttä) ei voi koskaan paeta. Ja siihen, miten esineet kantavat elämäämme mukanaan, miten niihin tallentuu jokainen muisto, jokainen tapahtuma, jokainen ihminen. Ja miten ne ovat yhä täällä vielä sittenkin, kun me olemme poissa.

"Mutta lapsuus ei katoa ihosta vaikka kuinka hankaisi, lapsuus ei katoa vaikka ruumiin ja muistin täyttäisi ruoalla tai samppanjalla tai uusilla ihmisillä." (s. 51)


Kirjan nimi Replika viittaa kopioon. Minkä kopioon? Mitä tässä kopioidaan? Miksi tuollainen nimi ja sitten vain ällistys? Vai onko niin, että tämä on kopio saduista? Uusi versio jostain, minkä me kaikki tunnemme? Läpi Replikan kulkee nimittäin kaksi klassikkosatua, Pinokkio ja Ritari Siniparta. Ilman niitä Replika ei todellakaan olisi Replika. 

Vai onko niin, että nimi viittaakin elämän toisteisuuteen? Siihen, miten jokaisen laaksossa asuvan ihmisen elämä on vain kopio toisen ihmisen elämästä - vailla mitään omaa ja erityistä, pelkkää tavanomaisuutta? Pelkkää kopiota?

Mutta onko todella niin? Voiko yhden ihmisen elämää koskaan täysin toistaa? 

Yksinkertaistettuna: Replika on tarina pojasta, joka syntyy pieneen kylään. Kylään, jossa tuloerot ovat jakaneet kansan samalla tavalla kuin kylän poikki juokseva junarata. Kun pojan äiti kuolee, surussaan rypevä poika lähtee etsimään isäänsä pääkaupunkiin. 

Todellisuudessa: Replika on surrealistinen, häilyvä, pimeä ja väkivaltainen. Sen maailma on unenkaltainen, jopa absurdi. Mitä vain voi tapahtua, ja se, liittyvätkö tapahtumat toisiinsa, on täysin sattumasta kiinni. Replika ottaa voimansa mielikuvistuksesta ja toistosta, kielestä joka ei pelkää mitään. Hetken olemme jopa goottilaisen kauhun näyttämöllä.

Lukijalle jää kimppu kysymyksiä. Esimerkiksi tämä: mistä on tullut musta tahra kodin kynnykseen?


Helmet-lukuhaaste: kirjablogissa kehuttu kirja
_________________________
Sinikka Vuola: Replika
Tammi 2016
197 s.