25. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi


Tänä keväänä pyrin lukemaan uutuuksia hyvin valikoidusti, sillä haluan käydä läpi omaa kirjahyllyäni (ks. #hyllynlämmittäjä) ja lukea kirjoja, jotka ovat olleet must read -listallani jo aivan liian pitkään. 

Hanna Haurun uunituoreeseen teokseen Jääkansi tartuin kuitenkin hyvällä omallatunnolla, sillä tässä intensiivisessä pienoisromaanissa on vain 117 sivua. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja ladonta ilmavaa; kirjan lukemiseen kului vain tunti.

Jääkannen jättämät jäljet ovat kuitenkin minussa yhä.

En ole lukenut Haurua aiemmin, vaikka omasta hyllystäni löytyykin yksi hänen teoksensa, Utopia eli erään kylän tarina

Odotin Jääkannelta runoa, lyyrisyyttä, mystisyyttä, ehkä jopa kauneutta. Niiden sijaan sain haavoja, verta, sylkeä, nyrkiniskuja. Haurun kieli onkin runon sijasta hyvin toteavaa ja (inho)realistista. Mikään tapahtuma ei synnytä kielen tasolla tunnetta; piinaava nälkä, lapsen kaltoinkohtelu ja miehen itsemurhakin ovat vain asioita, jotka tapahtuvat, joista vain todetaan: näin kävi, näin oli.

Ja juuri siinä on lopulta tämän teoksen voima.

Lukiessani kaipasin jotain lisää. Ehkä vain jotain hyvää, vähän lämpöä. Mutta nyt ymmärrän, että Haurun kertoma tarina syöpyi syvälle minuun juuri siksi, että se oli niin ruma. Jo kuullessani kirjan synopsiksen ajattelin Asko Sahlbergin loistavaa pienoisromaania Irinan kuolemat, ja lukiessani Jääkantta nämä kirjat kietoutuivat mielessäni yhä vahvemmin yhteen.

Vaikka Sahlbergin kieli on kimurantimpaa, rujous ja kaunistelemattomuus on näille kirjoille yhteistä. Eritteet tahraavat molempien kirjojen sivut, väkivalta on totta, tyttölapsen kohtalo karu. Myös sota ja sen jättämät traumat ovat osa kumpaakin teosta.

Jääkansi on ennen kaikkea kirja naiseksi kasvamisesta ja sen aiheuttamasta häpeästä. Siitä, miltä tuntuu kun isäpuoli tuijottaa pieniä rinnanalkuja. Siitä, millaista on tunkea villasukka alushousuihin kuukautissuojaksi. Siitä, kun halu herää ja samoin pelko, että jää ikuisesti neitsyeksi. Ja sitten: sukupolvesta toiseen kulkeva häpeä siitä, kun vatsa alkaa kasvaa ja kylällä kulkevat juorut.


Helmet-lukuhaaste: vuoden 2017 uutuuskirja

____________________________
Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

10 kommenttia:

  1. Kiteytit viimeisessä kappaleessa hyvin! Just näin. Tämä oli ensimmäinen mitä luin Haurulta, mutten usko että viimeinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika! Luulin tosiaan Haurun tyyliä vähän erilaiseksi, mutta nyt alkoi todella kiinnostaa muutkin kirjat. Ehkäpä luen tuon Utopia eli erään kylän tarinan seuraavaksi.

      Poista
  2. Minulla on tämä lukulistalla ja vielä enemmän vakuutuin bloggauksestasi. Tämä on luettava <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, kiva juttu! Nopea luettava, joka jättää vahvan jäljen.

      Poista
  3. En ole vielä lukenut Haurua, mutta olen myös tainnut kuvitella kielensä todellisuutta runollisemmaksi. Kiinnostaa kuitenkin. Joskus suorasanainen naturalismi on rumuudessaan ihan puhdistavaa kirjallisuutta. Aina ei tee mieli lukea vain kaunista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuomas, joo. En osaa sanoa, onko Jääkannen kieli sitten vähän erilaista kuin muu Haurun tuotanto. Pitää selvittää. Mutta olet oikeassa: vaikka itse olen kauniin kielen (mitä se nyt sitten tarkoittaakin...) ystävä, pidän kyllä myös tällaisesta ravistelusta, koruttomuudesta. Kiitos kommentistasi!

      Poista
  4. Minäkään en ole Haurua lukenut, eikä minulla ole oikeastaan ollut edes mielikuvaa hänen tavastaan kirjoittaa. Tämä sinun bloggauksesi on ikkuna hänen teksteihinsä.

    Sahlbergin Irinan kuolemat järkytti ja toimi jonkinlaisena 'sielun tehopesurina'. Lukukokemus jätti jälkeensä hyvin voipuneen ja hyvin puhdistuneen olon. Kummallista.

    Kiitos tästä, oli ilo lukea arviosi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta <3 Kannattaa lukea tämä, jos/kun Irinan kuolemat teki vaikutuksen.

      Poista