26. maaliskuuta 2017

Riikka Heinonen: 17 tuntia


Riikka Heinosen toinen julkaistu teos 17 tuntia pakenee määrittelyjä. Takaliepeessä teosta kutsutaan runokokoelmaksi, mutta tarina alkaa kuin draama. Aivan aluksi esitellään kirjan henkilöt:

THÉO, nuori haaveilija
SEBASTIÉN, Théon ystävä
LORELEE, Théon ja Sebastiénin égérie
SERGE, lihakauppias
ENZO, lihakauppiaan oppipoika
PAULINE, Sebatiénin chérie
NAAPURIN ROUVA, lihakaupan asiakas
RENOIR, lehtikioskin myyjä

Esittelyjen jälkeen alkaa maailman luonti. 

Pienin välähdyksin Heinonen kertoo, millainen on Pariisi yhden lauantaipäivän ja -yön kuluessa, seitsemäntoista tunnin aikana. Luvut (tai runot - jos niin haluamme) ovat kuin maalauksia, ne tuoksuvat patongilta ja brie-juustolta, ne kopsuvat kuin korkokenkä mukulakivikadulla, ne lehahtavat kuin hameet pilkullisten pikkupöksyjen yllä.

Luen tätä aluksi pelkkinä tunnelmapaloina, mutta sitten ymmärrän lukea tätä myös tarinana. Sillä kyllä: Heinonen kertoo tässä myös tarinan, vieläpä kronologisesti etenevän tarinan. Runon ja draaman lisäksi olemme myös keskellä proosaa.

Ja olemme keskellä mutkikkaita ihmissuhteita. Keskellä yksinäisyyttä, halua, kaipuuta. Keskellä petosta, keskellä tympeyttä. Keskellä haaveita ja vielä: keskellä Gauloises Mentholin savua.

***

Katsoin eilen The Affair -sarjan neljännen kauden viimeistä jaksoa, jossa ollaan Pariisissa, ja huokaisin: nuo pariisilaiset naiset! Nuo kahvilat, kirjakaupat, baskerit ja murrettu englanti. 

Heinonen tavoittaa upeasti tuon hienostuneen ja samalla varsin rosoisen pariisilaistunnelman. Erityisen onnistunut on Loreleen hehkeä hahmo. Pariisin-kaipuuta tuntevalle tämä 80-sivuinen opus onkin varsinainen aarre. 

Hetken kuvittelin itsekin käveleväni Seinen vartta, pitkässä otsatukassa, punaisin huulin, savuke sormieni välissä. Ja olin varma, että pian ohitseni kulkisi mies, jolla on vaaleat hytkyvät kiharat. Ja ehkä jossain alkaisi sataa.

______________________
Riikka Heinonen: 17 tuntia
Nordbooks 2017
80 s.

17. maaliskuuta 2017

Kittanoita: Kirottu ajan katoava virta, Yhdyntä ja Jazz


Olen lukenut helmi-maaliskuussa paljon, mutta blogannut melko vähän. Syytän töitä ja pitkäksi venähtänyttä flunssaa, mutta ehkä myös sitä, että prioriteetit ovat olleet hetkellisesti jossain muualla. Loppukeväästäkin on tulossa sellainen, että blogini saattaa hieman yskähdellä. Neljä asiaa: 

1) vaihdan huhti-kesäkuuksi työpisteeni ihanan inspiroivaan ja aktiiviseen Kallion kirjastoon - paljon uutta opittavaa!
2) olen Sylvin toukokuussa ilmestyvän uuden numeron päätoimittaja. Numeron teemana on... tättädädääää: kirjallisuus
3) haluan ottaa lisää aikaa omalle kirjoittamiselle
4) juoksukausi on todenteolla alkamassa ja tavoitteet on asetettu!

Tässä kuitenkin kolme kittanaa*, olkaa hyvät! Nämä kaikki kolme kirjaa ovat sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään.  

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Alk. Jeg forbannen tidens elv (2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011
218 s.

Nyt olen lukenut kaikki suomennetut Pettersonit! Hevosvarkaat on yhä suosikkini, mutta myös tämä Kirottu ajan katoava virta miellytti minua kovin. Tyyli ja teemat ovat taattua Pettersonia; keskiössä on perhesuhteet ja etenkin (nyt jo aikuisen) pojan suhde äitiinsä. Arvid on keski-ikäinen mies, joka muistelee mennyttä: hän palaa nuoruuteensa ja aikaan, jolloin hän hurahti kommunismiin; jätti opinnot ja meni tehdastyöläiseksi. Hän kertoo, miten tapasi vaimonsa, josta on nyt tulossa ex-vaimo. 

Muistelujen rinnalla kulkee vuorokausi vuonna 1989, jolloin Arvid matkustaa äitinsä perässä Tanskaan perheen kesämökille. Äiti on sairastunut syöpään, ja Arvid tajuaa, että nyt jos koskaan hänen on tutustuttava äitiinsä, selvitettävä kaikki menneet. 

Petterson luo Arvidin ja äidin suhteesta herkullisen. Jotain piinaavan ärsyttävää ja silti hellyttävää (ja tunnistettavaa) on siinä, miten äidin mielestä 37-vuotias Arvid ei vieläkään ole aikuinen: "En kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Hän aikoo erota. En tiedä mitä teen hänen kanssaan.". Hykertelin myös sille, että äidin ensimmäinen repliikki aina kun hän näkee poikansa on "oletko rahaton?".

Petterson käyttää kaikissa kirjoissaan muistelutekniikkaa. Yleensä nautin siihen liittyvästä aikatasoilla hyppelystä, mutta Kirotussa ajan katoavassa virrassa tasot olivat välillä hankalasti hahmotettavia: saattoi kulua pitkä tovi ennen kuin tajusin, minkä ikäisestä itsestään Arvid kulloinkin kertoo. Pidin kuitenkin jutustelevasta kerrontatyylistä ja siitä, miten Arvid poukkoilee asiasta toiseen. Välillä Arvid kuulostaa ihan Holden Caulfieldiltä

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en pysty lukemaan Pettersonia vertaamatta häntä Peter Sandströmiin - ja päinvastoin. Kirotussa ajan katoavassa virrassa kiinnitin huomiota mm. siihen, että tunnelmallinen kerronta saattaa katketa rajusti johonkin väkivaltaiseen kohtaukseen. Sandströmin Valkeassa kuulaassa käy samalla tavalla. Yhtenäisistä teemoista en nyt edes aloita...

Ja vielä yksi asia, vaikka tämän tekstin pitikin olla kittana: Petterson on aivan mielettömän taitava vaivautuneen kanssakäymisen kuvaaja! Rrrrrrrakastan.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Asko Sahlberg: Yhdyntä

WSOY 2005
136 s.

Sahlbergin tuotanto on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun luin hänen upean pienoisromaaninsa Irinan kuolemat. No, nyt luin sitten tämän: Yhdyntä-nimisen pienoisromaanin, joka sijoittuu talveen 1944. Helsinki, pommitukset, yksi vuorokausi. Mies ja nainen, jotka tapaavat sattumalta ja antautuvat hetken vietäviksi - koska miksikäs ei. Kuolema on niin läsnä koko ajan, että jokaiseen hetkeen, kohtaamiseen, mahdollisuuteen on syytä tarttua.

Kirjan idea on todella kiinnostava. Mitä tekee kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä Helsingin keskustassa sijaitsevan asunnon kattohuoneistossa, kun ulkona pommikoneet laulavat? Kirjan nimi paljastaa tietysti jo jotain: yhdyntöjä tapahtuu.

Jostain syystä lähdin lukemaan Yhdyntää romanttisesta vinkkelistä: ajattelin, että kirja on vimmainen rakkaustarina, halun ja himon alttari, herkkyyden ylistys. Ajattelin sen tarjoavan jotain kaunista ruman sodan keskellä. Noh jaa, olinpa väärässä.

Sahlbergin kerronta on - Irinan kuolemien tapaan - karua. Seksikohtaukset ovat kylmiä ja analysoivia, ja niistä siirrytään takaumina kummankin henkilön menneisiin kokemuksiin ja suhteisiin. Lopulta pääosaan nousee yksinäisyys; se, miten yksin ihminen voi olla, vaikka olisi toisen kanssa.

Kirjassa on myös muutamia muita henkilöitä kuin nämä kaksi, Axel ja Valma. En ihan saanut kiinni, miksi näitä sivuhenkilöitä oli tungettu kirjaan mukaan, mutta yhdestä tyypistä pidin: välillä esiin nousee kertojan ääni, joka puhuttelee lukijaa, kysyy ja kommentoi. Tällaisista kerronnan "rikkomisista" nautin, ne hätkäyttävät hereille.

Helmet-lukuhaaste: yhdenpäivänromaani


Toni Morrison: Jazz

Alk. Jazz (1992)
Suom. Seppo Loponen
Tammi 1993
233 s.

Tunnustan: minulla on (tällainenkin) aukko sivistyksessä. En ole lukenut Toni Morrisonia. Jazz on ollut lukulistallani iäisyyden, samoin Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani.

Nyt aukon paikkaaminen on kuitenkin aloitettu! Jazz oli oikeastaan hyvin erilainen kirja kuin kuvittelin sen olevan. Luulin kirjan kertovan eritoten jazzista, siitä miten tuo uusi musiikki vyöryy New Orleansin kautta muualle Amerikkaan ja villitsee ihmisiä. Mutta jazz onkin vain kirjan taustahälyä, ääneen mainitsematonta humua.

Ja ehkä jazz on myös kielessä, sen rytmissä - siinä, miten Morrisonin polveilevat lauseen hakkaavat, vyöryvät, nakuttavat, ulisevat. Ehkä jazz on siinäkin, miten 20-luvun New York aukeaa edessämme; Harlemin kadut ja kodit, voimakas dialogi, arki, työnteko, naapureiden kyyläys.

Jazzin lukeminen on jännä kokemus: tiedän, että nyt olen laadukkaan kirjallisuuden ytimessä, haistan ja maistan sen ihan kaikesta. Siitä, miten Morrison kuljettaa tarinaa, avaa uusia näkökulmia, paljastaa hiljalleen lisää ja toisaalta muokkaa sitä, mitä on paljastanut aiemmin.

Samaan aikaan tajuan, että en tajua kirjasta läheskään kaikkea. Näennäisesti simppeli tarina (aviorikos, mustasukkaisuus, katumus) on kaikkea muuta kuin simppeli. Loistavan henkilökuvauksen kautta Morrison osoittaa, millainen oli/on mustien asema Amerikassa, millaisia ovat valkoisten ja mustien suhteet. Ja myös tämä: Jazz on sukupuolten valtapeliä, jatkuvaa kisaa, kynsimistä ja puukottamista (kirjaimellisesti...).

Se, kuka kirjan minäkertoja on, jäi minulle hämäräksi. Kerrontaratkaisu on niin jännittävä, että jo sen vuoksi tämä pitäisi lukea uudestaan. Ja siksi, että kirjassa on esimerkiksi tällainen virke:

"En minä halua olla vapaa neekeri, minä haluan olla vapaa ihminen."

Helmet-lukuhaaste: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt


8. maaliskuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


"Kun kuva lapsesta on poissa, muistot alkavat murtua, ne lohkeilevat kuin hampaat. Martina ei ole enää aivan varma siitä, mikä oli totta ja miten kaikki tapahtui. Sillä asiat lakkaavat olemasta jos jäljellä ei ole ketään joka ajattelee niitä. Lapsi on muisto, joka riippuu hänestä, muisto joka lakkaa olemasta hänen mukanaan. On pelottavaa olla ainoa joka tietää." (s. 115)


Marisha Rasi-Koskisen edellinen romaani Valheet (ilm. 2013) on jättänyt syvän muistijäljen. Jokin siinä hankasi, kalvoi, hiersi. Sen henkilöhahmot olivat kiinnostavalla tavalla outoja, ja episodimaisen kirjan tunnelma oli kauttaaltaan painostava, salamyhkäinen; mihinkään tai kehenkään ei voinut luottaa.

Uusi romaani Eksymisen ja unohtamisen kirja (upea nimi muuten - minä jostain syystä rakastan kirjoja, jotka tituleeraavat nimessään itseään kirjaksi) on tunnistettavaa Rasi-Koskista. Varsinkin kirjan alkupuolella tunnelataus on voimakas: aavistus pahasta - siitä, että jotain ikävää tulee tapahtumaan - leijailee sieraimista sankkana sisään.

Luin Eksymisen ja unohtamisen kirjan flunssan kourissa, hyvin intensiivisesti, yhden päivän aikana. En tiedä, johtuiko lukutavastani, mutta näin kirjan hyvin elokuvallisena: vahvoina kerrontalinjoina, värikkäinä kuvina, tarkkoina yksityiskohtina. Matkanteon painostavuudessa ja luonnon armoilla olemisessa oli myös jotain samaa kuin Cormac McCarthyn post-apokalyptisessa Tie-romaanissa.

Jo Valheissa Rasi-Koskinen kuvasi tapahtumia hyytävästi lapsen näkökulmasta, ja samoin hän tekee Eksymisen ja unohtamisen kirjassa. Seitsemänvuotias Julia tarkkailee vanhempiaan auton takapenkiltä, tekee tulkintoja, ymmärtää paljon vaikka yrittää ymmärtää vain vähän. Julialla on myös kyky nähdä tulevaan: hän tietää enemmän kuin vanhempansa. Hän tietää, että suunta, jonka he ovat ottaneet, on väärä.

Pakomatka. Sillä Julia vanhempineen on, vaikka reissu naamioidaankin huviretkeksi. Pakomatka jatkuu läpi kirjan, mutta se, mitä paetaan jää hieman hämyisäksi. Ainakin velkojia, ehkä rikoskumppaneita, varmasti menneisyyttä.

Julian lisäksi kirjassa kerrotaan Jan-nimisestä pojasta sekä naisesta nimeltä Martina. Näiden kolmen henkilön yhteyttä toisiinsa solmitaan salamyhkäisesti, pikku hiljaa.

Lopulta, kun kaikki yhteydet paljastuvat, olen hämilläni: ymmärrän kyllä, että Rasi-Koskinen on punonut upean ja yllättävän juonikuvion, mutta samaan aikaan mietin, oliko tämä punonta lainkaan tarpeellista. Itselleni kirjan vahvuus on ennen kaikkea kielessä, tunnelmassa ja siinä, miten Rasi-Koskinen rakentaa jokaisen henkilöhahmonsa, luo heille omat tarinansa.

Erityisesti nautin romaanin paikattomuudesta; siitä, ettei se sijoitu mihinkään. Ainoatakaan paikannimeä, kylää, kaupunkia tai maata ei mainita. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu kaikkialla ja ei missään.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa liikutaan luonnossa

________________________________________
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
WSOY 2017
253 s.