17. maaliskuuta 2017

Kittanoita: Kirottu ajan katoava virta, Yhdyntä ja Jazz


Olen lukenut helmi-maaliskuussa paljon, mutta blogannut melko vähän. Syytän töitä ja pitkäksi venähtänyttä flunssaa, mutta ehkä myös sitä, että prioriteetit ovat olleet hetkellisesti jossain muualla. Loppukeväästäkin on tulossa sellainen, että blogini saattaa hieman yskähdellä. Neljä asiaa: 

1) vaihdan huhti-kesäkuuksi työpisteeni ihanan inspiroivaan ja aktiiviseen Kallion kirjastoon - paljon uutta opittavaa!
2) olen Sylvin toukokuussa ilmestyvän uuden numeron päätoimittaja. Numeron teemana on... tättädädääää: kirjallisuus
3) haluan ottaa lisää aikaa omalle kirjoittamiselle
4) juoksukausi on todenteolla alkamassa ja tavoitteet on asetettu!

Tässä kuitenkin kolme kittanaa*, olkaa hyvät! Nämä kaikki kolme kirjaa ovat sellaisia, joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään.  

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Alk. Jeg forbannen tidens elv (2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011
218 s.

Nyt olen lukenut kaikki suomennetut Pettersonit! Hevosvarkaat on yhä suosikkini, mutta myös tämä Kirottu ajan katoava virta miellytti minua kovin. Tyyli ja teemat ovat taattua Pettersonia; keskiössä on perhesuhteet ja etenkin (nyt jo aikuisen) pojan suhde äitiinsä. Arvid on keski-ikäinen mies, joka muistelee mennyttä: hän palaa nuoruuteensa ja aikaan, jolloin hän hurahti kommunismiin; jätti opinnot ja meni tehdastyöläiseksi. Hän kertoo, miten tapasi vaimonsa, josta on nyt tulossa ex-vaimo. 

Muistelujen rinnalla kulkee vuorokausi vuonna 1989, jolloin Arvid matkustaa äitinsä perässä Tanskaan perheen kesämökille. Äiti on sairastunut syöpään, ja Arvid tajuaa, että nyt jos koskaan hänen on tutustuttava äitiinsä, selvitettävä kaikki menneet. 

Petterson luo Arvidin ja äidin suhteesta herkullisen. Jotain piinaavan ärsyttävää ja silti hellyttävää (ja tunnistettavaa) on siinä, miten äidin mielestä 37-vuotias Arvid ei vieläkään ole aikuinen: "En kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Hän aikoo erota. En tiedä mitä teen hänen kanssaan.". Hykertelin myös sille, että äidin ensimmäinen repliikki aina kun hän näkee poikansa on "oletko rahaton?".

Petterson käyttää kaikissa kirjoissaan muistelutekniikkaa. Yleensä nautin siihen liittyvästä aikatasoilla hyppelystä, mutta Kirotussa ajan katoavassa virrassa tasot olivat välillä hankalasti hahmotettavia: saattoi kulua pitkä tovi ennen kuin tajusin, minkä ikäisestä itsestään Arvid kulloinkin kertoo. Pidin kuitenkin jutustelevasta kerrontatyylistä ja siitä, miten Arvid poukkoilee asiasta toiseen. Välillä Arvid kuulostaa ihan Holden Caulfieldiltä

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta en pysty lukemaan Pettersonia vertaamatta häntä Peter Sandströmiin - ja päinvastoin. Kirotussa ajan katoavassa virrassa kiinnitin huomiota mm. siihen, että tunnelmallinen kerronta saattaa katketa rajusti johonkin väkivaltaiseen kohtaukseen. Sandströmin Valkeassa kuulaassa käy samalla tavalla. Yhtenäisistä teemoista en nyt edes aloita...

Ja vielä yksi asia, vaikka tämän tekstin pitikin olla kittana: Petterson on aivan mielettömän taitava vaivautuneen kanssakäymisen kuvaaja! Rrrrrrrakastan.

Helmet-lukuhaaste: kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Asko Sahlberg: Yhdyntä

WSOY 2005
136 s.

Sahlbergin tuotanto on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun luin hänen upean pienoisromaaninsa Irinan kuolemat. No, nyt luin sitten tämän: Yhdyntä-nimisen pienoisromaanin, joka sijoittuu talveen 1944. Helsinki, pommitukset, yksi vuorokausi. Mies ja nainen, jotka tapaavat sattumalta ja antautuvat hetken vietäviksi - koska miksikäs ei. Kuolema on niin läsnä koko ajan, että jokaiseen hetkeen, kohtaamiseen, mahdollisuuteen on syytä tarttua.

Kirjan idea on todella kiinnostava. Mitä tekee kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä Helsingin keskustassa sijaitsevan asunnon kattohuoneistossa, kun ulkona pommikoneet laulavat? Kirjan nimi paljastaa tietysti jo jotain: yhdyntöjä tapahtuu.

Jostain syystä lähdin lukemaan Yhdyntää romanttisesta vinkkelistä: ajattelin, että kirja on vimmainen rakkaustarina, halun ja himon alttari, herkkyyden ylistys. Ajattelin sen tarjoavan jotain kaunista ruman sodan keskellä. Noh jaa, olinpa väärässä.

Sahlbergin kerronta on - Irinan kuolemien tapaan - karua. Seksikohtaukset ovat kylmiä ja analysoivia, ja niistä siirrytään takaumina kummankin henkilön menneisiin kokemuksiin ja suhteisiin. Lopulta pääosaan nousee yksinäisyys; se, miten yksin ihminen voi olla, vaikka olisi toisen kanssa.

Kirjassa on myös muutamia muita henkilöitä kuin nämä kaksi, Axel ja Valma. En ihan saanut kiinni, miksi näitä sivuhenkilöitä oli tungettu kirjaan mukaan, mutta yhdestä tyypistä pidin: välillä esiin nousee kertojan ääni, joka puhuttelee lukijaa, kysyy ja kommentoi. Tällaisista kerronnan "rikkomisista" nautin, ne hätkäyttävät hereille.

Helmet-lukuhaaste: yhdenpäivänromaani


Toni Morrison: Jazz

Alk. Jazz (1992)
Suom. Seppo Loponen
Tammi 1993
233 s.

Tunnustan: minulla on (tällainenkin) aukko sivistyksessä. En ole lukenut Toni Morrisonia. Jazz on ollut lukulistallani iäisyyden, samoin Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani.

Nyt aukon paikkaaminen on kuitenkin aloitettu! Jazz oli oikeastaan hyvin erilainen kirja kuin kuvittelin sen olevan. Luulin kirjan kertovan eritoten jazzista, siitä miten tuo uusi musiikki vyöryy New Orleansin kautta muualle Amerikkaan ja villitsee ihmisiä. Mutta jazz onkin vain kirjan taustahälyä, ääneen mainitsematonta humua.

Ja ehkä jazz on myös kielessä, sen rytmissä - siinä, miten Morrisonin polveilevat lauseen hakkaavat, vyöryvät, nakuttavat, ulisevat. Ehkä jazz on siinäkin, miten 20-luvun New York aukeaa edessämme; Harlemin kadut ja kodit, voimakas dialogi, arki, työnteko, naapureiden kyyläys.

Jazzin lukeminen on jännä kokemus: tiedän, että nyt olen laadukkaan kirjallisuuden ytimessä, haistan ja maistan sen ihan kaikesta. Siitä, miten Morrison kuljettaa tarinaa, avaa uusia näkökulmia, paljastaa hiljalleen lisää ja toisaalta muokkaa sitä, mitä on paljastanut aiemmin.

Samaan aikaan tajuan, että en tajua kirjasta läheskään kaikkea. Näennäisesti simppeli tarina (aviorikos, mustasukkaisuus, katumus) on kaikkea muuta kuin simppeli. Loistavan henkilökuvauksen kautta Morrison osoittaa, millainen oli/on mustien asema Amerikassa, millaisia ovat valkoisten ja mustien suhteet. Ja myös tämä: Jazz on sukupuolten valtapeliä, jatkuvaa kisaa, kynsimistä ja puukottamista (kirjaimellisesti...).

Se, kuka kirjan minäkertoja on, jäi minulle hämäräksi. Kerrontaratkaisu on niin jännittävä, että jo sen vuoksi tämä pitäisi lukea uudestaan. Ja siksi, että kirjassa on esimerkiksi tällainen virke:

"En minä halua olla vapaa neekeri, minä haluan olla vapaa ihminen."

Helmet-lukuhaaste: kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt


6 kommenttia:

  1. En ole lukenut yhtäkään näistä kirjoista, mutta ne kuulostavat niin hyviltä. Iskee hirmuinen lukuhalu näistä "kittanoistasi". ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Elina, ihana kuulla että onnistuin herättämään lukuhalusi! :) Voin suositella kaikkia näistä, mutta itse taisin pitää eniten Pettersonista. Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Jotenkin hirmuisen eloisia nämä sun tekstit. Ihailen sun tapaasi kirjoittaa.

    Jazz kuuluu niihin Morrisoneihin, joita en ole lukenut, vaikka suurimman osan häneltä tosiaan lukenut olenkin. Jo Jazzin alku on tyrmäävä:

    "Ssth, I know that woman. She used to live with a flock of birds on Lenox Avenue. Know her husband, too. He fell for an eighteen-year old girl with one of those deepdown, spooky loves that made him so sad and happy he shot her just to keep the feeling going."

    Tämä on niin pysähdyttävää, että en sitten ole tuosta aloituksesta vielä pidemmälle päässytkään. Jonain päivänä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Awwwwwww, Omppu, kiitos <3

      Ja heh, totta: Jazzin alku on pysäyttävä ja siinä tulee heti esiin tuo mystinen minäkertoja. En yhtään tajunnut, kuka se oli!

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Ah, Jazz alkaa kuulostaa (myös) siltä, että se pitäisi pikimmiten lukea. Luin Morrisonilta vuosi sitten ensimmäisen kirjani häneltä, ja se sattui olemaan tuo kaikista uusin, Luoja lasta auttakoon. Sen laadukkuuden edessä jotenkin mykistyi, ja siitä asti olen haaveillut lukevani Morrisonia lisää, kiikuttanut jopa Rakkauden sekä Minun kansani, minun rakkaani kierrätyskeskukseltakin kotiin, mutta tuollapa ne edelleen lähinnä hyllyä lämmittävät. Voisi vaikkapa ottaa seuraavien kuukausien tavoitteeksi tarttua noista johonkuhun. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, kyllä Jazz kannattaa lukea! Ja sullahan on ihana tilanne, jos Morrisonia löytyy jo omastakin hyllystä - vaikka ehkä juuri oman hyllyn kirjojen lukemista tuleekin helpoiten lykättyä...

      Itsekin aion Morrisoniin vielä palata. Kiitos kommentistasi!

      Poista