8. maaliskuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja


"Kun kuva lapsesta on poissa, muistot alkavat murtua, ne lohkeilevat kuin hampaat. Martina ei ole enää aivan varma siitä, mikä oli totta ja miten kaikki tapahtui. Sillä asiat lakkaavat olemasta jos jäljellä ei ole ketään joka ajattelee niitä. Lapsi on muisto, joka riippuu hänestä, muisto joka lakkaa olemasta hänen mukanaan. On pelottavaa olla ainoa joka tietää." (s. 115)


Marisha Rasi-Koskisen edellinen romaani Valheet (ilm. 2013) on jättänyt syvän muistijäljen. Jokin siinä hankasi, kalvoi, hiersi. Sen henkilöhahmot olivat kiinnostavalla tavalla outoja, ja episodimaisen kirjan tunnelma oli kauttaaltaan painostava, salamyhkäinen; mihinkään tai kehenkään ei voinut luottaa.

Uusi romaani Eksymisen ja unohtamisen kirja (upea nimi muuten - minä jostain syystä rakastan kirjoja, jotka tituleeraavat nimessään itseään kirjaksi) on tunnistettavaa Rasi-Koskista. Varsinkin kirjan alkupuolella tunnelataus on voimakas: aavistus pahasta - siitä, että jotain ikävää tulee tapahtumaan - leijailee sieraimista sankkana sisään.

Luin Eksymisen ja unohtamisen kirjan flunssan kourissa, hyvin intensiivisesti, yhden päivän aikana. En tiedä, johtuiko lukutavastani, mutta näin kirjan hyvin elokuvallisena: vahvoina kerrontalinjoina, värikkäinä kuvina, tarkkoina yksityiskohtina. Matkanteon painostavuudessa ja luonnon armoilla olemisessa oli myös jotain samaa kuin Cormac McCarthyn post-apokalyptisessa Tie-romaanissa.

Jo Valheissa Rasi-Koskinen kuvasi tapahtumia hyytävästi lapsen näkökulmasta, ja samoin hän tekee Eksymisen ja unohtamisen kirjassa. Seitsemänvuotias Julia tarkkailee vanhempiaan auton takapenkiltä, tekee tulkintoja, ymmärtää paljon vaikka yrittää ymmärtää vain vähän. Julialla on myös kyky nähdä tulevaan: hän tietää enemmän kuin vanhempansa. Hän tietää, että suunta, jonka he ovat ottaneet, on väärä.

Pakomatka. Sillä Julia vanhempineen on, vaikka reissu naamioidaankin huviretkeksi. Pakomatka jatkuu läpi kirjan, mutta se, mitä paetaan jää hieman hämyisäksi. Ainakin velkojia, ehkä rikoskumppaneita, varmasti menneisyyttä.

Julian lisäksi kirjassa kerrotaan Jan-nimisestä pojasta sekä naisesta nimeltä Martina. Näiden kolmen henkilön yhteyttä toisiinsa solmitaan salamyhkäisesti, pikku hiljaa.

Lopulta, kun kaikki yhteydet paljastuvat, olen hämilläni: ymmärrän kyllä, että Rasi-Koskinen on punonut upean ja yllättävän juonikuvion, mutta samaan aikaan mietin, oliko tämä punonta lainkaan tarpeellista. Itselleni kirjan vahvuus on ennen kaikkea kielessä, tunnelmassa ja siinä, miten Rasi-Koskinen rakentaa jokaisen henkilöhahmonsa, luo heille omat tarinansa.

Erityisesti nautin romaanin paikattomuudesta; siitä, ettei se sijoitu mihinkään. Ainoatakaan paikannimeä, kylää, kaupunkia tai maata ei mainita. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu kaikkialla ja ei missään.


Helmet-lukuhaaste: kirjassa liikutaan luonnossa

________________________________________
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
WSOY 2017
253 s.

4 kommenttia:

  1. Minulla oli ongelmia hahmottaa kirjaa, ja en tainnut ymmärtää ihan kaikkea. Nyt kun lukemisesta on jo jonkin aikaa, huomaan ettei tapahtumat ole unohtuneet ja käyn edelleen kirjaa läpi. Se vieläkin jotenkin kasvaa mielessä mikä on aika mahtavaa.
    Tuo mitä sanoit McCarthyn kirjasta on muuten totta, fiilis oli paljon samanlainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, tunnistan tuon hahmottamisen vaikeuden. Mulla on olo, että tässä kirjassa oli kyllä varmasti paljon kaikkea, mitä en vaan tajunnut. Myönnän, etten flunssassa edes jaksanut ruveta pohdiskelemaan niitä aikaulottuvuusjuttuja ja muuta :D Mutta totta, tämä on mieleenjäävä kirja!

      Poista
  2. Kiinnostava tuo vertaus McCarthyn Tiehen. Mietin Eksymisen yhteydessä paljon ajallisia ulottuvuuksia ja ehkä siitä johtuen en oikein osaa ajatella tätä romaania suhteessa Tiehen, jossa on selkeän lineearinen aika ja jotain on päättynyt lopullisesti. Tunnelman puolesta sitten taas voin yhteyksiä nähdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnelmissa nimenomaan yhteys, kylmyydessä ja lohduttomuudessa. Tosin tämäkin on vain tällainen fiilis - siitä on kauan kun olen Tien lukenut. Kiitos Omppu!

      Poista