20. huhtikuuta 2017

Juha Itkonen: Minun Amerikkani


"Lähdin kirjoittamaan kirjaa Amerikasta, kiinnostuksestani tai oikeastaan rakkaudestani siihen. Ja jumalauta, tähän se päättyy: näin Amerikka minua kohtelee." (s. 339)

Luin Yaa Gyasin Matkalla kotiin -romaanin heti Juha Itkosen Minun Amerikkani -kirjan perään, ja yllättäen - ja ilahduttavasti! - nämä kaksi täysin erilaista teosta keskustelivat keskenään. 

Gyasin romaanin toinen tarinalanka sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo karua tarinaa maan historiasta: orjuudesta, pakkotyöstä, rotuerottelusta. Amerikan historiaa pohtii myös Itkonen. Hän matkustaa muun muassa etelävaltioihin ja miettii kansalaisoikeustaistelua, miettii sitä että vain 50 vuotta sitten bussimatkustajat eroteltiin ihonvärin mukaan, miettii orjuutta vaikka ei sitä pystykään käsittämään. Itkonen tankkaa kauhuissaan tietoa orjuuden historiasta ja tulee maininneeksi monia yksityiskohtia, jotka heräävät karulla tavalla eloon Gyasin romaanissa.

Itkosen Minun Amerikkani on niin henkinen kuin fyysinenkin matkakirja Yhdysvaltoihin. Pidin kirjasta paljon, ja ehkä erityisesti siksi, että Itkonen kirjoittaa politiikasta, yhteiskunnasta ja historiasta äärimmäisen ymmärrettävästi. Vaikka hän selvästi tietää kohdemaastaan mielettömän määrän faktaa, hän myöntää olevansa itsekin välillä aivan pihalla ja ihmeissään. Minun Amerikkani on kirja, joka kutsuu pohtimaan ja kummastelemaan yhdessä. 

Se on myös hyvin henkilökohtainen, jopa intiimi kirja. Vaikka se on teos Amerikasta, se on myös teos Itkosesta itsestään. 

Itkonen on matkustanut Yhdysvalloissa lukemattomia kertoja niin vapaa-ajallaan kuin työn puitteissa. Hän on kirjoittanut Amerikan tavalla tai toisella lähes kaikkiin kirjoihinsa. Jo aivan nuorena hän ihannoi tuota suurta kaukaista maata, jonka kulttuuri tuntui kummallisesti samaan aikaan vieraalta ja tutulta. 

Silti yhä hän on täynnä kysymyksiä. Jotain todella tunnistettavaa ja lohduttavaakin on siinä, miten Itkonen kuvaa omaa pelkoaan ja epävarmuuttaan ollessaan matkalla. Varsinkin ollessaan matkalla yksin. Pelko iskee jo lentokentällä: mitä jos he eivät hyväksykään minua maahansa?

Minun Amerikkani on ennen kaikkea kirja matkalla olosta. Se on kirja menneistä matkoista ja muistoista; se on kirja nykyhetkestä ja kuluneesta vuodesta, jolloin Itkonen vietti erityisen paljon aikaa Amerikassa ja seurasi Donald Trumpin likaista, käsittämätöntä voittokulkua maan presidentiksi. 

Itkonen kulkee läpi hiljentyneiden tehdaskaupunkien, jututtaa Trumpin kannattajia, seuraa Trumpin kampanjashow`ta ja sitä, miten vaihtoehtoiset totuudet villitsevät ihmisten mielet. On hetkiä, jolloin Itkonen kysyy itseltään, miksi hän ihannoi tätä valtiota. Eikö tämä ole ihan naurettavaa? Ja surullista? 

Ja toisaalta: on hetkiä, jolloin hän uskoo Amerikkaan yhä, näkee toivon, näkee ne lukemattomat ihmiset, jotka ovat yhä hyvän puolella. Tunneskaala on tätä kirjaa lukiessa laaja.

Jos jostain vähän nipotan niin siitä, että eräässä kirjailijaresidenssissä käymässään keskustelussa Itkonen arvelee, että kirjailija Taiye Selasi on ehkä saavuttanut osan kansainvälisestä menestyksestään "suotuisan" ulkonäkönsä ansiosta. Jotenkin hirveästi tympäisi tämä kommentti. Onkohan Itkonen lukenut Selasin romaania Ghana ikuisesti, joka on sanalla sanottuna UPEA?

______________________________
Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

16. huhtikuuta 2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin


Ghanalais-amerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin oli minulle yksi tämän kevään a must read -kirjoista. Vaikka kirjan tylsä nimi ei jää mieleen ja menee sitä paitsi heti sekaisin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajien ja Sadie Jonesin Kotiinpaluun kanssa, kirjan tarina kaivautuu syvälle ja seisoo ehdottomasti omillaan.

Matkalla kotiin on vavahduttava teos mustien historiasta. Tai ei, aloitin heti väärin. Matkalla kotiin on vavahduttava teos ihmisten historiasta: siitä, miten väärin olemme toimineet. Siitä, miten sokeita olemme olleet. Siitä, miten vähän olemme oppineet. 

Matkalla kotiin luikertelee vuosisatojen läpi aina nykyhetkeen saakka. Se kertoo orjakaupasta, kolonialismista, heimosodista, rotuerottelusta, pakkotyöstä, rasismista, eriarvoisuudesta, väkivallasta, huumeriippuvuudesta. Se kertoo ihastumisista, ruumiin ikävästä, suvun kunnioittamisesta ja oman tien etsimisestä. Se kertoo sukupolvista, vuosien kulumisesta. Ja kyllä, ehdottomasti: rakkaudesta.

Aluksi luin Gyasin romaania hieman ihmeissäni. Jokainen luku kertoi uudesta ihmisestä ja jokainen luku tuntui jäävän jotenkin kesken. Palasin yhä uudelleen ja uudelleen kirjan alussa olevaan sukupuuhun ja yritin ymmärtää. Ja sitten kun viimein ymmärsin, huokaisin syvään ja sanoin: okei Yaa Gyasi, anna mennä, kerro tarinasi. Kerro kaikkien näiden ihmisten tarinat.

Ymmärsin, ettei olekaan pelkästään minun, sinun ja hänen tarinoita. On myös tarina, joka koostuu kaikkien meidän tarinoista. Minun tarinastani tulee kokonainen vasta sinun tarinasi myötä. Kirjassa sukupolvet vaihtuvat, vuosikymmenet ja -sadat vierivät, mutta jokainen uusi ihminen kantaa mukanaan menneitä.

Lyhyesti: kirjan rakenne hämmensi aluksi, mutta alkoi sitten ihastuttaakin vietävästi.

Gyasilla on kerronnan lahja. Hän piirtää jokaisen henkilönsä eläväksi, tarttuu heistä jokaiseen koko voimallaan ja ravistaa niin, että jalat irtoavat maasta. Kukaan ei nouse toista tärkeämmäksi, mutta jokainen on oman pienen hetkensä ajan se kaikkein tärkein. 

Matkalla kotiin opetti minulle paljon. En ehkä jaksaisi lukea tällaisia historiallisia romaaneja kovin monta peräkkäin, sillä on äärimmäisen raskasta lukea, miten väärin ja kamalasti asiat ovat menneet ja miten haavat - tässä tapauksessa orjakaupan haavat - ovat yhä arpeutumatta, tikit repeilevät, orjuuden haamut tanssivat yhä uusien sukupolvien yllä. Ja silti - tai oikeastaan juuri siksi - pidin romaanista paljon. Ja toivon, että ihan jokainen ihminen lukisi sen. Viimeistään aivan lopussa, kun kaikki kietoutuu yhteen, tulevat kyyneleet.

Helmet-lukuhaaste: Sukutarina

_________________________
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Alk. Homegoing (2016)
Suom. Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.

9. huhtikuuta 2017

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Hei vaan blogini. Tulin käymään nopeasti, laittamaan ylös muutaman asian kirjasta, jonka luin noin viikko sitten. Kyseessä on norjalaisen Geir Gulliksenin ensimmäinen suomennettu romaani Kertomus eräästä avioliitosta.

Enemmän kuin avioliitosta kirja kertoo kuitenkin siitä, miten tuo avioliitto hajoaa. Jon (mies) ja Timmy (nainen) ovat olleet naimisissa 20 vuotta, heidän avioliittonsa on ollut kaikilla mittapuilla "täydellinen", mutta silti käy niin, että Timmy jää kiinni toisen miehen katseeseen. Jää kiinni siihen, miten tuo toinen mies katsoo häntä. 

Ja se katse on lähtölaukaus avioliiton hitaalle hajoamiselle.

Tai näin on ainakin, jos uskomme Jonia. Ja häntä meidän on pakko uskoa, jos johonkin tässä kirjassa haluamme uskoa. Sillä:

Koko tarina kerrotaan Jonin näkökulmasta. Timmy ei saa ääntä lainkaan. Timmy ei saa sanoa omaa mielipidettään Jonista, heidän avioliitostaan, uudesta ihastuksestaan. Tässä kirjassa Jon kertoo, miten kaikki kävi, ja silloinhan tietysti on niin, että Timmy on syypää kaikkeen. Timmy on pesänrikkoja ja pettäjä, Jon on uhri ja uhrautuja.

Ehkä näin onkin. Mistäs sitä tietää. Mutta silti koin epäreiluna ja ärsyttävänä sen, että Timmy on kirjassa vain kohde, jota tarkkaillaan. Jon kuvittelee, mitä Timmy tuntee ja mitä Timmy ajattelee ja kertoo sitten totena nämä kuvitellut tunteet ja ajatukset. Ihastumisen vääjäämättömyys on kuvattu kyllä taitavasti, mutta silti pohdin: kokiko Timmy sen noin? Menivätkö asiat Haraldin kanssa todella tuolla tavalla?  

Pidän Gulliksenin kielestä. Siitä, miten hän vyöryttää virkkeitään, viljelee pilkkujaan. Tunnelma on intensiivinen ja upottava. Jonin ahdistus tuntuu aidolta, epätoivo siitä että oma kumppani liukenee pois on kuvattu viiltävästi. 

Jonin ja Timmyn avioliitto on äärimmäisen - jopa häiritsevän - avoin: he ovat tottuneet kertomaan toisilleen kaiken ja myös Timmy kertoo tapaamastaan miehestä heti Jonille. Valheet ja vähättely tulevat vasta paljon myöhemmin. Jonille ja Timmylle tärkeintä on vapaus; he eivät missään nimessä halua sitoa tai rajoittaa toisiaan. He kauhistelevat tavallista latteaa perhe-elämää, sellaista jota naapurit elävät, sellaista jossa päivät toistuvat samanlaisina, ennalta-arvattavina. 

He yrittävät kiivaasti olla erilaisia kuin muut, mutta lopulta: vapaus on harhaa, halu omistaa totta. Mustasukkaisuus luikertelee ovesta sisään ja kuristaa henkihieveriin.

Jos jotain, Kertomus eräästä avioliitosta on hieno tutkielma ihmisten välisistä suhteista. Vallasta, halusta, vetovoimasta, kaipuusta. Voisin nostaa esiin useitakin älykkäitä sitaatteja, mutta otan tähän nyt vain tämän:

"Rakkaudessa on kyse vallasta, eikä valtasuhde pysy koskaan samana, ei edes kahden yhdessä elävän välillä." (s. 164)

Helmet-lukuhaaste: Kirja, jossa kukaan ei kuole

____________________________________
Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
Alk. Historie om et ektenskap (2015)
Suom. Hanna Tarkka
Siltala 2017
200 s.