15. toukokuuta 2017

Satu Taskinen: Lapset


Satu Taskinen on julkaissut kolme romaania: Täydellinen paisti (2011), Katedraali (2014) ja Lapset (2017). 

Kolme näitä kirjoja yhdistävää seikkaa: 
1) kaikki ovat yhdenpäivänromaaneja
2) mikään niistä ei päästä lukijaa helpolla
3) kesken jättäminen ei ole vaihtoehto

Tänä keväänä ilmestynyt Lapset on haastavuudessaan vielä aivan omaa luokkaansa. Idea lyhyesti on tämä: 

eläkeikää lähestyvä miesopettaja tekee lähtöä lastenlastensa juhliin, mutta matkan varrelle tulee yhä uusia esteitä ja hidasteita. Valtaosa hidasteista on Navidin päänsisäisiä, sillä niin: oikeastaan koko romaani on tämän sympaattisen miehen yksinpuhelua tai yksinajattelua. Ulkoisesti tapahtuu vain hyvin vähän, mutta Navidin pään sisällä kuohuu ja vaahtoaa. Yksityiset perhehuolet lyövät kättä isojen maapalloa ravistelevien ongelmien kanssa, mutta lopulta Navidin ajatukset kiertyvät yhden peruskysymyksen ympärille: Mikä on ihminen?

Luin Lapsia hyvin, hyvin hitaasti. Välillä kirjan avaaminen tuntui raskaalta, mutta hämmentävällä tavalla tunsin kuitenkin kiitollisuutta joka kerta, kun jaksoin avata kirjan ja lukea edes muutaman sivun. Suurimman osan ajasta olin ihan pihalla, mutta sitten niinä hetkinä kun tajusin jotain, tajusinkin aina jotain mielettömän hienoa. Jotain oleellista.

Taskinen käsittelee Navidin kautta oikeastaan kaiken, millä on merkitystä. Hän levittää ihmisyyden eteemme, vetää sen puukolla rajusti auki ja fileoi nätisti kohta kerrallaan. Filosofisella otteella hän pohtii lasten kasvattamista, kommunikoinnin vaikeutta, ihmisen älykkyyttä ja tyhmyyttä, pelkoa ja kateutta, itsekkyyttä ja epätasa-arvoa, luonnon kunnioittamista, kulutushysterian älyttömyyttä, elämän kiertokulkua. Taskinen vetoaa lukijaansa lukemattomin tavoin, mutta kirjastoböönana poimin sitaatiksi tietysti tämän:

"Usein on niin, että ihminen tietää asioita, joita ei haluaisi tietää, ei edes niiden mahdollisuudesta. Väittää sitten: ei aavistusta, ei tuolloin eikä nyt. Ihminen väittää: olisin sitä ja tätä, jos vain olisin tiennyt, ymmärtänyt, tajunnut. Ihminen vetoaa tietämättömyyteen, hölmöyteen, ymmärtämättömyyteen, tahattomuuteen, kun haluaa vapautua vastuusta. Mutta eihän sellainen vetele, jos on aivot päässä ja lukutaito ja kirjastokortti taskussa." (s. 39-40)

Kirjan nimi Lapset viittaa paitsi Navidin oppilaisiin ja hänen omiin lapsiinsa, myös yleisemmin kaikkiin lapsiin ja nuoriin, joissa on - kliseisesti - maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuus. 

Navid painii kasvatuksellisten kysymysten kanssa: hän yrittää opettaa oikeudenmukaisuutta, yksilön erityisyyttä, rohkeutta, lämpöä, vastuunkantoa ("Olen sanonut oppilailleni, että täytyy pitää itsestä huolta. Että se ei ole oikeus vaan velvollisuus."). Hän uskoo lapsiin ja tuleviin sukupolviin, mutta samaan aikaan hän tuntee valtavaa riittämättömyyttä ja pelkoa, ettei osaa toimia lasten kanssa oikein: "Me opimme toisiamme matkimalla. Apinoimalla. Siksi: maailman typerin ja vastuuntunnottomin neuvo: Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon.

Taskisen romaani on loputon filosofisten kysymysten aarreaitta, ja sitä voisi tarkastella lukemattomilta suunnilta. Itselläni jäi vahviten mieleen ajatukset materialismista ja hysteerisestä kuluttamisesta sekä tämä: miksi ihminen aikuistuessaan kadottaa kaikkein yksinkertaisimmat vastaukset? Kun lapsi kysyy, miksi köyhälle ei vain anneta ruokaa ja miksi aikuiset ovat julmia ja lyövät, me emme osaa enää vastata. 

_______________________________
Satu Taskinen: Lapset
Teos 2017
296 s.


2. toukokuuta 2017

Kittanoita: Tällä tavalla maailma loppuu ja Kupoli


Blogini on ollut viime aikoina vähän henkitoreissaan, mutta uskallan luvata, että pian helpottaa! Tekohengityksenä tarjoilen tässä kaksi kittanaa*: toinen oli minulle yksi kevään odotetuimmista uutuuskirjoista ja toiseen en olisi varmasti koskaan tarttunut ilman työpaikan henkilökunnan lukupiiriä. Valitettavasti molemmat lukukokemukset jäivät hailakoiksi.

*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Alk. Så här upphör världen (2017)
Suom. Jaana Nikula
Otava 2017
287 s.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota: avioliittoromaani (2013) oli kirja, johon humahdin täydellisesti ja jonka olen usein maininnut myös yhdeksi suosikkikirjakseni. Teirin tapa kuvata ihmisiä ja kuljettaa tarinaa toi mieleeni Jonathan Franzenin ja jep, minun suustani tämä on valtava kehu. Siksipä odotinkin tätä uutta romaania Tällä tavalla maailma loppuu kieli pitkällä.

Lukiessa tuli kuitenkin hämmennys. En oikein saanut kirjan ideasta kiinni, en tiennyt mistä kulmasta sitä pitäisi tarkastella, mihin tyylilajiin se tulisi tunkea. Takakansi lupaa "hauskanhaikeaa", mutta minulle kirjan tunnelma oli pikemminkin mystinen, hämyisä, jollain lailla ehkä alakuloinen ja synkeä. Hauskuutta löysin korkeintaan yhdestä hahmosta, Susannesta. 

Tämä ei ole vielä sinänsä moite: minähän pidän nimenomaan synkästä ja mystisestä, enkä kovinkaan usein jaksa mitään hassunhauskaa. Teir luo jännän tunnelman, mutta ehkä se, mikä minua tässä vaivasi, oli se, etten ollut ihan varma, "tulkitsinko" tätä tunnelmaa oikein. Kaivoinko kirjasta esiin jotain, mitä siinä ei kuitenkaan ollut? 

Toinen asia, mikä minua lukiessa vaivasi, oli se, että minusta tuntui, että olen lukenut jotain todella samantyylistä aiemminkin. Mietin paljon esimerkiksi Joel Haahtelan romaania Naiset katsovat vastavaloon, jossa myös kiehtova "hippipariskunta" pistää naapuruston sekaisin. Ja mietin Karoliina Timosen romaania Kesäinen illuusio, jossa ollaan niin ikään meren rannalla ja mystiset elementit valtaavat tilaa. Ja mietin Monika Fagerholmin romaania Ihanat naiset rannalla, jossa ollaan samalla tavalla paettu kesää huvilalle ja jossa lapset aikuistuvat ja aikuiset kaipaavat vapautta.

Teirillä on kyllä tässäkin kirjassa hetkensä. Erityisen hyvin hän kuvaa nyt lapsia, lasten tunteita ja kokemuksia. Sitä, miten pieni Anton pelkää kulkea yksin metsän läpi. Pelkää astua autioon mökkiin. Ja miten hän juoksee, juoksee, juoksee. Myös teini-ikäisen Alicen mielenkuohut ovat uskottavia ja aitoja. Ehkä olisinkin toivonut, että henkilögalleria olisi rajattu pienemmäksi - ehkä vain pelkän ydinperheen tarkastelu olisi riittänyt. Miksi esimerkiksi Kati ja Anders saivat näin paljon sivutilaa, vaikka heidän tarinansa oli täysin toissijainen?

Ja vielä: Teir petaa jännitystä salaisuuden ympärille, jonka lukija tietää, mutta kaikki kirjan henkilöt eivät. Lukija odottaa, että salaisuuden paljastuessa räjähtää kunnolla, mutta noh... pliisuksi jää. 


Pekka Matilainen: Kupoli

Atena 2013
299 s.

Historiallinen dekkari. Siinäpä kaksi sanaa, jotka saavat minut helposti huokailemaan. Yhdistettynä ne tuntuvat vieläkin tympeämmiltä. Mutta niin vain otin ja luin pari viikkoa sitten historiallisen dekkarin - kiitos lukupiirin.

Pekka Matilaisen esikoisromaani Kupoli sijoittuu 1400-luvun Firenzeen. On tapahtunut murha, ja kohta murhia tulee lisää. Pian selviää, että murhien taustalla on eräs harvinainen käsikirjoitus, Alfa-koodeksi, jonka yksi jos toinenkin mahtimies tai oppinut haluaisi itselleen. 

Matilainen kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa. Kansiliepeessä kerrotaan hänen tutkineen renessanssin Firenzeä, ja se on helppo huomata: aika ja kaupunki heräävät eloon, todelliset henkilöt tipahtelevat kirjan sivuille notkeasti. Kieli on viehättävän vanhanaikaista ja simppeliä, jopa asiallista. Välillä Matilainen tuntuu unohtavan, että kirjoittaa romaani: etenkin sodista kertovat kohtaukset lipsuvat luennoinniksi. 

Dekkarina Kupoli ei ole hääppöinen, sillä jännitystä ei synny nimeksikään. Juonenkäänteet ovat välillä vaivaannuttavia. Viehättävintä kirjassa onkin sen välittämä ajatus humanismista ja kirjarakkaudesta, suurimmasta mahdollisesta sivistyksestä. Myös minäkertojana toimiva 16-vuotias Toni on lämmin, sympaattinen hahmo - kielen ja kirjoitusten rakastaja hänkin.