6. kesäkuuta 2017

Kittanoita: Vuosisadan rakkaustarina ja Saari



Olen viime aikoina potenut hienoista uutuuskirjaähkyä. Olen laittanut minulle tulleita kirjastovarauksia saman tien eteenpäin, koska en ole vain jaksanut lukea kevään uutuuksia - siitä huolimatta, että siellä odottaa muun muassa sellaisia hienouksia kuin Zadie Smithin Swing Time, Elena Ferranten Uuden nimen tarina, Katja Kallion Yön kantaja, Mila Teräksen Jäljet ja Ian McEwanin Pähkinänkuori

Sen sijaan olen hakeutunut vanhemman kirjallisuuden pariin: olen lukenut paitsi Märta Tikkasta ja Raija Siekkistä, myös Tšehovia ja Waltaria. Luulen, että tästä kesästä tuleekin minulle klassikkojen kesä. Syksyllä lienee aikaa palata kevään uutukaisiin, sillä syksyn 2017 uutuusluettelot eivät huimaa päätä.


Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Alk. Århundradets kärlekssaga (1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 1981
173 s.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on yksi #hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani. Se on maannut vuositolkulla kirjahyllyssäni, kulkenut mukana muutosta toiseen, mutta en ole saanut koskaan luetuksi sitä. Nyt otin runokokoelman mukaani junamatkalle ja luin sen lopulta ahmien. Nopeasti, upoten, henki salpautuen. 

Tikkasen teos on omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen. Sen runot ruotivat kahden kirjailijan välistä avioliittoa, jossa yksikään päivä ei ole seesteinen. Kolmeen osaan jakautuva kokoelma kuvaa miehen alkoholismia, pettämistä, valtaa, mustasukkaisuutta, alistamista, narsismia, vähättelyä. Mutta se kuvaa myös rakkauden alun ja sen valtavan voiman; halun olla yhdessä silloinkin, kun kaikki on sietämätöntä. Ja vielä tämän: työn tärkeyden naiselle - ja oman huoneen.

Varsinkin kirjan alkupuolella näen punaista. Haluaisin potkia ja lyödä. Huutaa voi jumalauta! Tunnen sääliä, surua, vihaa, ällötystä. On hetkiä, jolloin tiedän tasan tarkkaan, mistä Tikkanen puhuu, mitä hän tarkoittaa. Tiedän, ettei rakkaus ole aina yksinkertaista - ei lähteminen eikä jääminen. Tiedän, että rakastamansa ihmisen valheet haluaa uskoa. Tiedän, että oma työ ja omat sanat ovat keino pysyä kasassa.

"Niin kauan kuin minulla on työni
minulla on tie jota kulkea
oma tieni mennen tullen
Seitsemäntoista minuuttia bussissa
jolloin ennätän lukea
tai kehrätä runoa päässäni - -" (s. 111)

Vaikka Vuosisadan rakkaustarinan minä on nainen, joka jää - loppuun saakka - avioliittoon, jossa hän joutuu petetyksi, alistetuksi, haukutuksi ja hakatuksi, kirja on ehdottoman feministinen ja naisen voimaa ylistävä. Tikkanen pohtii veitsenterävästi sukupuolirooleja; hän kysyy, miksi naisen luova työ on arvottomampaa. Miksi kirjailijapariskunnan mies voi viettää päivänsä kirjoittaen, kun naisen täytyy hoitaa lapset ja koti? Ja näinkin:

"Joskus
yritän ajatella
millaista olisi 
jos sinä asuisit
yhdessä Christerin kanssa
ja teillä olisi yhteensä 
neljä lasta - -

Etkö ehkä joskus
tulisi ajatelleeksi
että Christerkin haluaa kirjoittaa
tai lukea 
tai ajatella
itsekseen
myös muina vuorokaudenaikoina 
kuin kello 23 ja 6 välillä? - -" (s. 123)

Vuosisadan rakkaustarina herätti halun lukea lisää Tikkasta ja myös Tikkasten liitosta. Laitan lukulistalleni ainakin kirjat Miestä ei voi raiskata ja Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.

Helmet-lukuhaaste: kirja on inspiroinut muuta taidetta


Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988
127 s.

Olen aina intuitiivisesti ajatellut pitäväni Raija Siekkisestä (1953-2004), vaikka en ole lukenut häneltä aiemmin mitään. Saari-pienoisromaanin nappasin mukaan Kööpenhaminan-matkalle, ja kyllä: pidin. Novellitaiturina tunnettu Siekkinen kirjoittaa tässä esikoisromaanissaan hallittua, hiottua, hidasta kieltä, joka luo kirjaan aivan erityisen, mystisen tunnelman.

Myönnän, että juonen tasolla tipahdin jossain vaiheessa kyydistä. En enää tiennyt, oliko saaressa asuvan naisen seurassa yksi vai useampi mies. En enää tajunnut, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. En ihan ymmärtänyt sitäkään, mitä tarinaan ilmestyvä kettu symboloi. Mutta silti, niin: pidin.

Tulkitsin, että tässä kirjassa ollaan monella tavalla taitekohdassa. Ihmissuhteiden, nuoruuden, työn - ehkä koko elämän taitekohdassa. Suhteet päättyvät, aikuisuus alkaa, työ valmistuu, jokin uusi odottaa. Alla oleva sitaatti kuvaa paitsi tätä ajatusta, myös koko kirjan - välillä piinaavaakin - tunnelmaa hyvin:

"Kun hän aamun jo alkaessa hämärtää nousi siitä, hän oli kuin joku toinen, jota piti varoa. Hän ajatteli, millainen on eläintarhan eläin, joka on huomannut, että häkin ovi on raollaan, ja hän halusi liikkua ja olla niin kuin sellainen eläin liikkuu ja on." (s. 100)

Erityismainintana: Siekkisen tapa pilkuttaa on hurmaava! Ja se, että kirja sijoittuu saareen, merelle, on tietysti aina erityisen ihanaa:

"Koko saari tuntuu keinuvan meren tahdissa, aamuyöllä, koko pitkän valvotun yön jälkeen se keinuu; ja jonakin aamuna, kun herää ja menee ulos, kaikkialla on hiljaista, tyyntä, märkää, meri raskas ja tasainen." (s. 11)

Helmet-lukuhaaste: kirjan kannessa on eläin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti