9. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Kuva: Tomi Reunanen

 Makasin ruohikolla, vaalean viltin päällä, ihoni kuumeni auringossa, pieni hikinoro valui otsaltani alaspäin, kohti leuan kaarta. Luin, leijailin yläilmoissa, annoin hiusteni mennä takkuun tuulen mukana, huusin - ääneen tai mielessäni - "vapaus!" Ja myös: "Pariisi!" Katsoin miestä vieressäni, en tuntenut häntä juuri lainkaan, mutta tiesin hänen vievän minut perille. Alhaalla, jossain tuolla kaukana, näin ihmisiä, he olivat kuin nuppineuloja, pieniä, tylsiä. Ja he katsoivat ylös, minua kohti. Nauroin niin, että sylki roiskui.

 Sitten havahduin: leppäkerttu kulki kirjan sivun poikki, käveli tarinani yli, oikaisi röyhkeästi lauseideni päältä.  

Viimein oli kesä. Loma.

Ja lomakirjani oli Katja Kallion Yön kantaja.

Kallion kuudes romaani on saanut innoituksensa Amanda Fredrika Aaltosen (1864-1918) elämästä. Se kertoo naisesta, joka ei osannut eikä halunnut sopeutua niihin muotteihin, joihin nuori nainen yritettiin väkisin tunkea. Amanda halusi olla villi ja vapaa, elää hetkessä, kokea kaiken mahdollisen. Hän nousi kuumailmapalloon, hän lensi Euroopan yllä, hän oli totta - ja hän oli liikaa yhteiskunnalle, vallitseville moraalisäännöille. Hän päätyi Seilin saarelle, "hullujen" naisten saarelle, mielisairaalaan, josta "ei kukaan ole koskaan pois päässyt".

Kallio kirjoittaa osuvin, terävin, tuorein kielikuvin. Hän kuljettaa lukijan syvälle Seilin maisemiin, ja vähintään yhtä syvälle Amandan pään sisään. Vapaus - se, että saan tehdä elämälläni juuri sitä mitä itse haluan - tuntuu nyt tärisyttävän tärkeältä, kaikkein oleellisimmalta. 

Ja vaikka kirjan aihe on raaka ja Amandan kohtalo nostaa vihan liekit, Yön kantaja on hyvin kaunis kirja. Se viipyy hetkissä, näkee niiden onnen ja hyvyyden. Yllätyin, miten lohdullinen olo lukiessa tuli. Lopulta kaiken keskiössä on se sama, mikä aina: rakkaus. Sen kaipuu, sen tarve - ja sen vaikeus.

"Tämän vuoksi vanhaa ihmistä kolottaa joka paikasta. Ympäri ruumista särkevät kaikki ne ihmiset jotka ovat elämän mittaan päässeet tunkeutumaan luihin." (s. 366)


_____________________________________
Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
380 s.

4 kommenttia:

  1. Tuo alussa oleva sun oma teksti on ihan mahtavaa. Erityisesti se sylki kohta.

    En ole vielä tätä lukenut, kun hieman pelottaa, kun yksi toisensa jälkeen tästä kirjasta hurmaantuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuuh, kiitos Omppu! Oon ollut pitkään lukossa oman tekstini kanssa, nyt on pakko yrittää saada virta taas auki. Kiva kuulla, että toimii, huh.

      Mä en ehkä täysin hurmaantunut, mutta tiedostin kyllä lukevani hienoa kirjaa. Viimeistelty, tyylikäs ja tarinana kiinnostava.

      Poista
  2. Minä tykkäsin kirjasta. Seilin saari on tuossa lähellä Turun saaristossa ja olen käynyt siellä. Saari on vain sellainen, että sen historia kiehtoo kirjailijoita ja musiikintekijöitä... varmaan muitakin taiteilijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, katselin kuvia Seilin saaresta ja kiehtovalta paikalta näyttää. Ja sitten vielä tosiaan tuo sen historiakin. Olisi mukava piipahtaa siellä joskus itsekin! Kiitos kommentistasi.

      Poista