22. heinäkuuta 2017

Virginia Woolf: Majakka

Kerran kävi niin, että jätin Virginia Woolfin Majakan kesken. Siitä on vuosia aikaa, ehkä viitisentoistakin vuotta. En muista muita kertoja, mutta on hyvin mahdollista, että niitäkin on ollut. Kertoja, jolloin olen alkanut lukea ("Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi") ja sitten, hiljalleen uupunut, hukkunut tiheisiin kappaleisiin, pitkiin virkkeisiin, virtaan jota myöten ajatukset hajanaisina kulkevat. 

Nytkin väsyin, mutta olin päättänyt jatkaa. Olin päättänyt päästä majakalle asti. 

Koska minähän en voi vastustaa majakoita.

Ne seisovat jylhinä keskellä merta. Ne ovat yksin, mutta silti ne pitävät kaikki muut pystyssä, elossa. Ne valvovat pimeydessä, huolehtivat, että toiset pääsevät turvallisesti perille. Ne miettivät, tässäkö on kaikki, ja huokaisevat sitten hiljaa itsekseen: "Mikään maailmassa ei vedä vertoja tälle onnelle."

Majakat ovat kuin rouva Ramsay.

Niiden mielestä on mukavaa sekaantua toisten asioihin, kun oma elämä tuntuu pieneltä. Niiden mielestä on mukavaa antaa ohjeita ja neuvoja. Niiden mielestä on mukavaa, kun joku tulee kylään ja katselee ihaillen ympärilleen. Erityisen mukavaa on, jos ihmiset tulevat joukkoina, sillä silloin heitä on helpompi tarkastella; heidän heikkoutensa asettuvat nätimmin tarjottimelle.

***

Woolf suomustaa henkilönsä tyylikkäästi. Jokainen on ulkokuorensa alla rikki, epävarma, huomionhakuinen, pelokas, tympääntynyt. Päivällispöydässä pikkumaisuudet pullahtavat esiin. 

Ja miten hauskaa on Woolfin tapa käsitellä sukupuolirooleja; sitä mikä kenellekin on (muka) sopivaa! Ironisesti Woolf läpsyttelee sovinisteja poskipäille, haistattelee pitkät niille, joiden mielestä nainen ei osaa ajatella, ei osaa olla luova, ei voi olla taiteilija tai kirjailija. Rakastuin Lily Briscoen hahmoon, joka oli minusta lopulta kirjan varsinainen päähenkilö. 

"Hän [Lily] oli katsellut pöytäliinaa, ja hänen mieleensä oli välähtänyt että hän siirtäisi puun keskelle eikä hänen tarvitsisi koskaan mennä naimisiin kenenkään kanssa, ja hänet valtasi suunnaton riemu." (s. 217)

***

Yhtäkkiä tajuan: tämä kirja tulee olemaan minun aarrearkkuni. Se on täynnä sitä, mistä haluan itsekin kirjoittaa. Se kertoo hiljaisuudesta, siitä kun "koko maailma näytti olevan tyhjä puheenaiheista". Se kertoo ajan kulumisesta ja siitä, mitä meistä jää jäljelle. Se kertoo halusta olla yksin ja halusta saada huomiota ja rakkautta. Se kertoo unelmista ja toisten tahtoon taipumisesta. 

Eikä kyse ole vain siitä, mistä Majakka kertoo. Kyse on myös siitä, miten se kertoo. Vaikka teksti ei ole kevyttä, se on järisyttävän rytmikästä. Se miten, Woolf hyödyntää lyhyitä lukuja pitkien raskaiden lukujen välissä! Se, miten hän piilottaa asioita sulkeisiin niin, että usein niissä sijaitseekin se kaikkein tärkein! Ja se, miten ensin aika matelee (kaikki tapahtuu yhden päivän sisällä) ja sitten se juoksee niin, että olen kompastua (vuosien pöly laskeutuu huonekalujen päälle yhdessä silmänräpäyksessä, ihmiset vanhenevat sormia näpsäyttämällä, joku heistä on jo kuollutkin - tuosta vaan, yhtäkkiä, noin ikään)!

Jos joku haluaa myydä tai lahjoittaa minulle Majakan, olisin hyvin onnellinen. Palautan kirjastokappaleeni pitkin hampain takaisin.

__________________________
Virginia Woolf: Majakka
Alk. To the Lighthouse (1927)
Suom. Kai Kaila
Tammi 2003 (1. suomennos vuonna 1977)
258 s.

2 kommenttia:

  1. Oi, minulle kävi tämän kanssa samoin - ja ehkä samoin juuri noin 15 vuotta sitten. Majakka on hyllyssäni olevista Woolfin kirjoista ainoa, jota en ole vielä lukenut loppuun. Saisinkohan sinulta pontta aloittaa se uudelleen... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, Majakka-samiksia :) Kannattaa vielä yrittää, minä ainakin ihastuin kirjaan lopulta täysin. Puolenvälin paikkeilla kerronta ehkä hieman kevenee. Mulla on vielä useampikin Woolf lukematta, ihanaa! :D

      Poista