16. heinäkuuta 2017

Virpi Pöyhönen: Doe


Miksi? Kiinnitin Virpi Pöyhösen Doe-romaaniin huomiota heti silloin, kun kirja ilmestyi vuonna 2015. Tiesin haluavani lukea sen, sillä takakannen sanat pikkukaupunki, mystinen, vapaudenkaipuu ja epämääräinen uhka vetosivat. Olen aina rakastanut tarinoita, jotka sijoittuvat pieniin kyliin, pieniin yhteisöihin, paikkoihin joissa kaikki tuntevat toisensa - ja silti: jokaisella on salaisuus.

Mitä? Doe kertoo Patty Jonesin (jotenkin hurmaava nimi muuten!) ja hänen tyttärensä Maryn tarinan. Ja vielä: amerikkalaisen Doe-nimisen kaupungin tarinan. On köyhyyttä, on väkivaltaa, on huono-osaisuutta, on vihaa, on epätasa-arvoisuutta. On juuret, jotka pitävät paikoillaan ja on oksat, jotka haluavat kurkotella kauemmas. 

Päällimmäinen ajatus? Lukiessa en tuntenut suurtakaan koukuttumista ja välillä koko touhu tuntui pakkopullalta. Silti huomaan, että jälkeenpäin olen palannut kirjaan mielessäni usein: jokin sen tunnelmassa kuitenkin vetosi, jätti jäljen. Pidin kirjan karuudesta. Ja siitä, miten rajusti sekä Patty että Mary pyrkivät vapautta kohti, omaa itseään kohti. Äidin ja tyttären riippuvuussuhde on kuvattu hienosti.

Mihin vertaisin? Kolme muuta kirjaa pyöri mielessäni tuon tuosta lukiessani tätä: Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla. Yhteisiä teemoja ovat mm. pakeneminen, vaeltaminen, pieni yhteisö, uhka tai ainakin uhan tunne, nuori kertoja/päähenkilö, vanhempien ja lapsen suhde. 

Sitaatti? "Opin, että ennen kuin voi puhua, täytyy tuntea." (s. 62)

Muuta? Kirjassa on virke, joka on eittämättä Rosa Liksomin Hytti nro 6:n innoittama: "Kaikki oli jatkuvassa liikkeessä, maa, puut, ilma, pilvet, tuuli, talot, kaupungit." (s. 164). Liksomin versio menee näin: "Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset" (mm. s. 117)

_________________________
Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY 2015
276 s.

2 kommenttia:

  1. Koin tämän Doen ihan samoin! Kirjan karuus on juuri se mitä tunsin. Ja se outous, että suomalainen kertoo amerikkalaisen tarinan. Se jotenkin istuu ja karuus johtuu siitäkin. Hieno, hieno kirja, jota on myös vaikea määritellä ja jos näköjään itse sanoin näin: "En haluaisi arvottaa kirjoja, sillä se ei koskaan ole koko totuus. Mutta jos asettaisin lukemiani romaaneja paremmuusjärjestykseen, uskaltaisin sanoa, että Doe on yksi parhaista lukemistani kirjoista tänä vuonna. En sano paras silkasta rakkaudesta niin monta muuta hyvää kirjaa kohtaan. Mutta kärkipäässä olet, Virpi Pöyhönen, enkä taidakaan selitellä tätä tämän enempää."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tani, kiitos kommentistasi! Tämän lukemisesta on jo hetki aikaa ja yhä kirja on vahvana mielessäni. Jokin siinä siis oli! Tuo on totta, että jotain jännää oli siinä, että suomalainen kirjailija sijoittaa kirjansa näin vahvasti nimenomaan amerikkalaiseen yhteisöön. En tiedä, miten paikalliset asian kokisivat, mutta minustakin tämä toimi hyvin.

      Poista