25. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet



Ensinnäkin tämä: rakastan romaaneja, joissa puhutaan työstä ja intohimosta työhön. Rakastan romaaneja, joiden päähenkilöt tekevät työtään täysillä, treenaavat, paneutuvat, syventyvät; pyrkivät koko ajan paremmiksi. Ei ole väliä, ovatko he eläintentäyttäjiä, kokkeja vai näyttelijöitä - intohimoinen tekeminen on se, mikä minua kiehtoo. Ja se on yksi syy miksi nautin suuresti myös Marjo Heiskasen tuoreesta Mustat koskettimet -romaanista.

Mustat koskettimet sijoittuu klassisen musiikin maailmaan. On pianisti Sere ja on ex-pianisti Sari. On muutamia muitakin henkilöitä - viulisteja, sellistejä, laulajia, vaimoja, entisiä poikaystäviä - mutta tärkeimmiksi nousevat Sere ja Sari (eli assari). Tarina punoo heidät tiukasti yhteen ja punosten välistä purskahtelee limaisina rihmoina kateutta, ihailua, vihaa, pelkoa, kostonhalua. 

Heiskasen kieli ja kerronta häikäisevät minut. Teksti on haastavaa ja tavoitteellista, jokainen lause ja ajatus on viimeisen päälle hiottu, mutta ei silti kliininen - päinvastoin: sivuilla maistuu hiki ja sylki, veri ja rauta. En ole lukenut Heiskasta aiemmin, mutta haluan pikaisesti tarttua ainakin hänen Äänes-runokokoelmaan (2010) - niin upea hänen kirjallinen äänensä on!

Yritän hakea kuumeisesti vertailukohtaa Mustille koskettimille, mutta sellaista on vaikea löytää. Tekstin älykkyydessä ja haastavuudessa on ehkä jotain samaa kuin Satu Taskisen kirjoissa (esim. Lapset), mutta Heiskasen tyyli on silti täysin omanlaisensa. Nautin esimerkiksi siitä, miten hän on paikoin yliviivannut omia sanojaan ja henkilöhahmojensa ajatuksia. 

Heiskanen yhdistää kiinnostavasti yhteiskunnallisen ja kantaaottavan taidepuheen yksilön henkilökohtaiseen kamppailuun. Hän antaa varsinkin Serelle luennoitsijan roolin, joka pohtii läpi kirjan taiteen merkitystä ja tarpeellisuutta. Ja samaan hengenvetoon Sere sukeltaa omaan itseensä, omiin heikkouksiinsa. Pelkoon, ettei harjoittelemallakaan tule koskaan kyllin hyväksi pianistiksi, ja vielä: pelkoon, ettei musiikki riittäisikään. Pelkoon, että hän on uhrannut musiikille kaiken, turhaan.

Mustat koskettimet on ennen kaikkea kirja ihmismielestä. Siitä, miten me itse asetamme itsellemme esteitä:

"Onko ovelampaa vastustajaa kuin ihmisen turvallisuushakuisuus. Halu kuulla sitä minkä jo tietää, lukea siitä, minkä jo tuntee, saada ajankuvaa vuosista, jotka on jo elänyt. Ja soittaa sitä minkä osaa ja tuntee, istua kuppilassa samojen sielujen kanssa kuin ennenkin." (s. 290)


Mustat koskettimet ei ole kepeä teos pianon pimputtelusta. Se on rankka, karu ja julma. Kirjan mustat kannet kuvastavat tunnelmaa erinomaisesti.

______________________________________
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Siltala 2017
352 s.

20. elokuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles


"Tässäpä kupliva ja poreileva pienoisromaani!" Näin ajattelin aluksi ranskalaisen Olivier Bourdreaut´n esikoisteoksesta Tule takaisin, Mr. Bojangles

Ensivaikutelmaltaan kirja onkin pelkkää tanssia, savukkeita, martineita, musiikkia, iloittelua, juhlia, Espanjan rannikoita. Mutta hiljalleen kepeyden kulmaan takertuu myös paino, suru, kauhu, menetys. Ei niin, että lukukokemuksesta tulisi raskas, mutta niin että tiedän saaneeni jotain muutakin kuin kasan huolettomuutta. 

Mietin Françoise Sagania, mietin Truman Capoten Aamiaista Tiffanyllä. Mietin kaikkia niitä kirjallisuuden salaperäisiä naisia, jotka lumoavat, särkevät sydämiä, lähtevät tai jäävät - kaipaavat joka tapauksessa aina pois, polttavat kapeita savukkeita punatuin huulin ja keinuttavat lanteitaan musiikin tahtiin. Tällainen hahmo lumoaa minut aina, ja niin kävi nytkin.

Bourdreaut´n romaani kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka keskiössä on äiti - kutsuttakoon häntä nyt vaikka Margueriteksi tai Reneéksi. Vaikka äiti on perheen moottori ja liima, hän ei saa omaa ääntä, vaan tarina kerrotaan aikuiseksi kasvaneen pojan suulla sekä kirjailijaisän tekstien kautta. Kirja on ylistyslaulu tuon naisen - olkoon hän nyt vaikka Liberty tai Nécessité - ihanuudelle, elämänjanolle, spontaaniudelle, häilyvyydelle.

Ja valitettavasti myös: mielen särkymiselle.

Bourdreaut´n ilmaisu on äärimmäisen iskevää ja säästeliästä. Elokuun alussa uuvahdin kesken Anni Kytömäen hurjan kuvailevan Kivitaskun, ja sen jälkeen oli puhdas nautinto lukea näin tiivistä ja hiottua lausetta. 

...ilta on kääntymässä yöhön... ehkä vielä voisi laittaa soimaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin, katsoa ulos ikkunasta, keinahdella hieman.

_______________________________
Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Alk. En attendant Bojangles (2016)
Suom. Ville Keynäs
Siltala 2017 
144 s.

13. elokuuta 2017

Vlogissa Herman Kochin Lääkäri

Kaikkea pitää kokeilla, myös naamansa työntämistä eetteriin. Elämäni ensimmäinen vlogaus tässä, kiitos ja anteeksi.




___________________________
Herman Koch: Lääkäri
Alk. Zomerhuis met zwembad (2011)
Suom. Sanna van Leeuwen
Siltala 2013
447 s.

5. elokuuta 2017

Julian Barnes: Puhumalla paras



Ah! Julian Barnes!

Kansikuvan perusteella en taatusti olisi ikinä tarttunut tähän opukseen, mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, että haluan lukea kaiken, missä on Julian Barnesin nimi. Jopa kirjan, jossa on tuollainen ällö kansi, ja ehkä vähän tönkösti suomennettu nimikin (alk. Talking It Over).

Koska Barnes on mieletön.

Pirullinen.

Hauska.

Älykäs.

Nokkela.

Ivallinen.

Ja sanoinko jo: pirullinen.

Hän katsoo henkilöhahmojaan (ja välillä ehkä myös lukijaa) kaikkea muuta kuin vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Hän paloittelee hahmonsa julmasti leikkuulaudalle, paljastaa heidät ja heidän täydellisen itsekkyytensä ja moraalittomuutensa. Hänen tavassaan kirjoittaa epäsympaattisia hahmoja on jotain samaa kuin Herman Kochilla. Barnes on kuitenkin astetta hauskempi ja myös ymmärtäväisempi hahmojaan kohtaan kuin Koch.

Nauroin vedet silmissä, kun luin reilu kuukausi sitten Barnesin esseeromaania Flaubertin papukaija. Ja vähintään yhtä hulvattomia hetkiä vietin Puhumalla paras -romaanin kanssa. Sen aiheena on kolmiodraama, mikä sinänsä ei ole yhtään omaperäistä. Sen sijaan tapa, jolla Barnes tätä triangelia käsittelee, on erityinen. Olen lähes varma, että Jonas Hassen Khemiri on lukenut Puhumalla parhaan ennen kuin alkoi kirjoittaa hittiteostaan Kaikki se mitä en muista!

Kuten Khemirin kirjassa, myös Barnesin yli 20 vuotta aiemmin ilmestyneessä Puhumalla paras -romaanissa näkökulmat vaihtelevat: henkilöt kertovat omat versionsa tapahtumista jollekin tuntemattomaksi jäävälle taholle. He puhuttelevat tätä, haastavat, kyselevät. Yrittävät onkia häneltä tietoa, utelevat mitä muut ovat hänelle kertoneet. 

Tunnelma vaihtelee jäätävästä jännittävään, hilpeydestä myötähäpeään. Yksi kolmiodraaman osallisista - Oliver - saa minut vääntelehtimään erityisen levottomasti: hänen törttöilyistään tulee vahvasti mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja sen päähenkilön Matti Virtasen myötähäpeää aiheuttaneet toopeilut. 

Voin kuvitella, että Barnesilla on ollut hauskaa kirjoittaessaan tätä. Hänen tekstinsä on kadehdittavan estotonta, häpeilemätöntä, suoraa. Hän tosiaankin piruilee henkilöhahmojensa kustannuksella, mutta samaan aikaan hän myös kysyy - hyvin vakavissaan - sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen:

Mitä on rakkaus? Ja myös: keneen voimme lopulta luottaa?

Ja ah! vielä uudelleen! Tajusin, että Barnes on kirjoittanut tälle jatko-osan! Love, etc palaa tasan kymmenen vuotta myöhemmin Stuartin, Gillianin ja Oliverin luo. Idea on siis sama, kuin Juha Itkosen Palatkaa perhosissa. Jännää! Mitä S:lle, G:lle ja O:lle on tapahtunut? Mitä heille kuuluu nyt? Kuka on kenenkin kanssa? Apua, haluan tietää heti! Ja hei, eikö tämä jatko-osakin pitäisi suomentaa häh?

_____________________________
Julian Barnes: Puhumalla paras
Alk. Talking It Over (1991)
Suom. Kristiina Drews
WSOY 1992
298 s.