28. syyskuuta 2017

Kun keski-ikäiset miehet muistelevat nuoruuttaan...



Luin nämä kaksi romaania peräjälkeen: ensin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan ja heti perään Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat kirjat ovat tämän syksyn uutuuksia. Westö on meille kaikille tuttu pitkän linjan tekijä, Kallandin teos on esikoisromaani. 

Ja kävi näin: kirjat punoutuivat päässäni yhteen. Aivan kuin Westön kertoja olisi ponnahtanut Kallandin kirjan sivuille, keksinyt itselleen uuden henkilöllisyyden ja vain jatkanut kertomista. Ääni on hyvin samanlainen: keski-ikäinen mies katsoo menneisyyteensä, poimii muistoja nuoruudestaan, piirtää tärkeät henkilöt tarkasti ja koko sydämellään. On draamaa, on tragediaa, on salaisuuksia. On suhteita, seksiä, epätoivoinen rakkaus, jonka muisto kantaa läpi elämän. 

Westö on tarinankerronnan mestari. Kerta toisensa jälkeen olen uponnut hänen luomiinsa maailmoihin ja möyrinyt siellä tyytyväisenä - usein niin syvällä, että olen elänyt enemmän kirjan maailmassa kuin omassa arjessani. Näin kävi myös Rikinkeltaisen taivaan kanssa: luin kirjaa hitaasti, kuljin henkilöiden rinnalla, kaipasin kovasti heidän luokseen silloin, kun en voinut olla lukemassa. 

Kallandilla on sama kertojan kyky. Jo ensimmäisestä virkkeestä lähtien olen myyty, tarinassa sataprosenttisesti kiinni: "Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni." 

Westö kuljettaa minua 1960-luvulta tähän päivään. Helsinki sykkii tunnistettavana, huumaavana ja romanttisena ja samoin tekee meri, jonka äärellä kaikki tärkeä tapahtuu.

Kallandkin sijoittaa osan tarinastaan Helsinkiin ja Etelä-Suomen rannikolle, mutta vähintään yhtä iso tarinalinja kulkee Amerikan poikki, New Yorkista Nebraskaan ja Kalifornian kautta takaisin NY:iin. Nautin molempien kirjojen kohdalla suuresti miljöiden kuvauksesta: tuntui kuin vahva miljöö olisi paaluttanut myös henkilöhahmot, tehnyt heistä kokonaiset.

***

Luen kirjoittamaani tekstiä ja huomaan, että en ole kertonut oikeastaan mitään kummankaan kirjan juonesta. Westön kohdalla en halua moista tehdäkään, sillä minulle Rikinkeltainen taivas on ennen kaikkea välähdys elämästä ja siitä, miten elämä on mennyt. Se on kirja ystävyydestä, rakkaudesta, halusta, työstä, haahuilusta, perheestä, vanhenemisesta. Kirjan alkuun ja loppuun upotettu dekkarimainen osuus tuntuu jopa turhalta, päälleliimatulta - olkoonkin, että elämää on myös se, että nuori mies tarttuu puukkoon ja iskee sen terän jonkun vatsaan.

Kallandin Vien sinut kotiin kertoo perheestä, joka hajoaa ja uskonnollisesta yhteisöstä, joka opettaa vaikenemaan ja torjumaan. Minäkertoja Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin ja yhteisö määrittää rajusti myös Markuksen elämää. Kalland ei juurikaan puhu uskonnosta sinänsä, vaan nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä ja siitä, miten julmaa ja laskelmoivaa sen toiminta voi olla. Lausahdus "likapyykki pestään kotona" jäi raapimaan suupieliäni varmaan loppuelämäksi - niin helppoa on sivuuttaa esimerkiksi perheväkivalta, raiskaus tai mielen hajoaminen. Nainen on syntipukki ja syyllinen aina:

"Nainen, jolla on provokatiivinen pukeutumistyyli, osoittaa olevansa nainen, jolla on löyhä moraali. Toinen selvä syy raiskausten lisääntymiselle ovat miesten äidit, heidän tehtävänsä on kasvattaa pojissaan kunnioitusta naisia kohtaan. Aivan liian monet äidit ovat epäonnistuneet tässä suhteessa." (s. 218-219)

Sekä Westö että Kalland kirjoittavat lauseita, joita on pakko poimia ylös. On myös tilannekuvia, jotka syöpyvät jonnekin syvälle, verkkokalvoille ja sydämen kauimmaiseen sopukkaan. Westön päähenkilöt rannalla, nuorina, malttamattomina, paljaina, kauniina; kosketus, joka määrittää koko loppuelämää. Ja Kallandilla nuori tyttö, joka vetäytyy kylpyhuoneeseen, kietoo käsivartensa itsensä ympärille ja painaa huulensa peilikuvaa vasten.

Voih, ajattelin että kirjoitan näistä kirjoista vain lyhyesti, mutta nyt huomaan, ettei se riitä lainkaan. Kaksi hienoa kirjaa, täynnä tunnetta, täynnä kertomisen paloa. Täynnä asioita, jotka ovat niitä kaikkein oleellisimpia. On ehkä laiskaa lopettaa teksti sitaatteihin, mutta teen silti niin:

"Ajattelin miten sileä ja kaunis äidin iho oli, kuin hän olisi säästänyt itseään koko elämänsä ajan jotakin varten, mitä ei koskaan tapahtunut, ja ajattelin miten paljon varmaankin oli ihmisiä jotka elivät siten, säästivät ja säästivät itseään ja odottivat ja kaipasivat, ja sitten, yhtäkkiä, kaikki oli ohi." (Rikinkeltainen taivas, s. 366)

"Tiesin, että aina olisi olemassa joku, joka rakasti minua, mutta arvelin, että voisi olla vaikea löytää ketään, joka haluaisi maata kanssani. Se oli nuoruuden optimismia. Totuus paljastui päinvastaiseksi." (Vien sinut kotiin, s. 156)


___________________________________
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Alk. Den svavelgula himlen (2017)
Suom. Laura Beck
Otava 2017
459 s.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena Kustannus 2017
284 s.

4 kommenttia:

  1. Joo joo joo! Mäkin nimesin Kallandin jo uudeksi Westöksi - jotain niin samaa heidän tavassaan kirjoittaa ja katsoa menneeseen on! Rikinkeltainen odottaa minulla vielä lukemista; menin ja ostin sen, koska haluan lukea sen ihan heti sitten, kun on aikaa.

    Tämän vuoden parhaasta kotimaisesta äänestäminen tulee olemaan hankalaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tani, jännää! En tiedä, olisiko mulle tullut tämä vertaus mieleen, jos en olisi lukenut näitä kirjoja peräkkäin, mutta selvästi jotain yhteistä on, jos sinullakin sama ajatus heräsi.

      Ai että, nauti Rikinkeltaisesta taivaasta - se onkin kirja, jota kannattaa lukea ajan kanssa ja rauhassa <3

      Poista
  2. Kiitos kirjoituksesta! En ole vielä lukenut Westön uusinta, aiemmat kylläkin. Jotkut bloggarit ovat tosiaan havainneet että kirjoitustyyli saattaa paikoitellen muistuttaa Westötä, toiset ovat maininneet että aihepiiri taas tuo mieleen esim. Pauliina Rauhalan tai Terhi Törmälehdon. Otan rinnastukset kohteliaisuuksina, en plagiaattisyytöksinä :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ben, kiitos kirjasta! Se on upea! Kuten tuossa ylemmässäkin kommentissa kirjoitin, en tiedä, olisinko tehnyt tällaista vertausta, jos en olisi lukenut sinun ja Westön kirjoja peräkkäin. Näin luettuna kirjat kuitenkin resonoivat keskenään ja se oli aika jännä kokemus! Ja tämä oli tosiaankin kohteliaisuus, sillä Westö on yksi lempikirjailijoistani :) Kirjoittamisen iloa!

      Poista