15. syyskuuta 2018

Hengitän, runoja


Lukeminen tuntuu usein hengittämiseltä, niin tärkeää se on. Joskus lukeminen voi kuitenkin myös tukehduttaa, olla jollain lailla liikaa, liian paljon. Liian täyttä.

Silloin luen runoja.

Yritän muistaa lukea runoja.

Koska runot ovat kaikkein lähimpänä hengittämistä.

Tällä viikolla olen lukenut nämä kaksi runoteosta:



Ja olen hengittänyt.


Esikoiskokoelma ja kokeneen runoilijan 12. kokoelma. Molemmissa kaipaus, pelko.


Luin Tuukka Pietarisen (s. 1996) Yksin ja toisin -teoksen kahteen kertaan. Aloitin alusta heti, kun olin lopettanut. Luin runoja myös ääneen puolisolleni. Pohdimme niitä yhdessä. Tämä on runoissa parasta: pohtiminen. Mitä ihmettä? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä tämä voisi tarkoittaa?

Pietarisen runot liikkuvat proosarunosta lyhyisiin aforistisiin katkelmiin; ne ovat ajatusleikkejä, kysymyksenasetteluja, matemaattisia pelejä ja absurdeja tarinoita. Ne ovat viittauksia toisiinsa, keskenään keskustelevia.

Tulkinnat ja niiden mahdollisuudet lienevät loputtomia. Minä löysin näistä kritiikkiä kulutusta kohtaan, ihmisen itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta kohtaan, välinpitämättömyyttä kohtaan. Jokin tällainen ajatus heräsi: meidän jälkemme ja varjomme jäävät tänne vielä silloinkin, kun me itse olemme jo poissa.

Viimeisissä runoissa kohoaa kauhu: ihmiset katoavat, eläimet katoavat, veri valuu kyljestä ja tahraa vaatteet. Meri on syvä ja sinne on helppo vajota. Kaupungit hajotetaan, lapsille ei jää enää mitään.


Tua Forsströmin (s. 1947) Merkintöjä mahtuu taskuun ja ihmiseen. Se on lämmin ja viisas, koskettava ja puhutteleva. Se puhuu sinälle, joka ei ole minä, vaan lapsi, tyttö, Vanessa, poissa. Runojen ydin on menetys, punainen lanka kaipaus. Kaiken alla muistot; kesäiset päivät, rannat, leningit.

Tietyt kuvat ja motiivit toistuvat: vesi, tuuli, unet, eläimet. Uiminen, lentäminen. Keskustelukumppanina toimii muun muassa W. G. Sebaldin Austerlitz - kirja, jota en ole vieläkään lukenut ja jota silti jo jotenkin varmuudella rakastan.

Rytmi - sitä ajattelen, kun luen näitä runoja. Sitä, miten kauniisti sanat liittyvät yhteen ja etenevät, kulkevat, kasaantuvat. Luovat kokonaisuuden. Runo numero 5 (s.11) on tästä täydellinen esimerkki: sanat, jotka eivät kuulu yhteen tai niin voisi ajatella, liitetäänkin yhteen ja siinä ne ovat ja ne ovat siinä hyvin ja oikein ja siten, että minä luen tämän pienen välimerkittömän tekstin yhä uudelleen ja todella tunnen sen, nauran, nauran kuten perhostyttö.


_____________________________
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
WSOY 2018
61 s.

Tua Forsström: Merkintöjä
Alk. Anteckningar
Suom. Jyrki Kiiskinen
Siltala 2018
52 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti