5. lokakuuta 2018

Solnitista, Woolfista, pimeydestä, kävelemisestä ja kritiikistä



Olen kierrellyt ja kaarrellut tämän kirjan (Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me And Other Essays) ympärillä yli kuukauden. Ihailen Solnitin älyä, hänen kykyään kietoa asioita yhteen, nähdä niiden taakse, sanoa suoraan, pohtia, rakentaa kokonaisia tekstejä sirpaleista, pienistä yksityiskohdista. 

Olen jäänyt kiinni erityisesti yhteen esseeseen. Siinä on jotain, mikä kiehtoo minua. Kutsuu luokseen. Olen pimeässä, en osaa selittää tarkemmin, en tiedä... Esseen nimi on Woolf`s Darkness - Embracing the Inexplicable

Kyllä, on kyse Virginia Woolfista. Siitä, miten hän kirjoitti päiväkirjaansa 18.1.1915 näin: "The future is dark, which is the best thing the future can be, I think". 

I think.

Epäily. Arvelu. Ehkäily.


Solnitille Woolf on yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hän on lukenut Woolfia paljon, hän on syvällä Woolfin mielenmaisemassa, tämän kirjoituksessa, konventioissa. Hänen mukaansa Woolf kirjoittaa usein "en tiedä". 

Woolf kirjoittaa näin ja jatkaa etsimistä.

Sillä Solnitin mukaan Woolf ei pelännyt pimeää. Woolf ei pelännyt sitä, mikä on vierasta, outoa, tuntematonta, epävarmaa. Mietin nyt Maggie Nelsonia, Argonautteja - sitä, miten nautittavaa on, että Nelsonkin myöntää kirjassaan, ettei hän vielä ole varma jostain; hän myöntää vasta pohtivansa asiaa. On mahdollista kirjoittaa upea kirja ja myöntää, että tämä ajatus on vielä kesken.

On olemassa vasta "ehkä".

Ja silti siitä ehkästä voi kirjoittaa.

Siitä pitää kirjoittaa.

Mietin taas  myös Marguerite Durasia. Sitä, miten hänkin kehotti epäröimään. Sanoi, että teksti on voimakkaampi silloin, kun kaikki ei ole varmaa. Kun jossain, vähintään nurkan takana, on pimeys.


Solnitin esseekokoelman aloittaa nimiessee Men Explain Things to Me - luen sen siis ennen kuin luen tämän Woolf-esseen. Kuuluisassa esseessään Solnit käsittelee "miesselittämistä", sitä miten mies hiljentää ja ignooraa naisen; kuvittelee tietävänsä kaikesta enemmän ja paremmin ja aina oikein. Essee on hyvä, kannattaa lukea. En kuitenkaan käsittele sitä nyt tämän enempää, heitän vain ilmoille kysymyksen, pohdinnan: kuinka usein mieskirjailijat sanovat "ehkä" tai "en tiedä"? Onko heitä? Keitä he ovat?


***

Rebecca Solnit on julkaissut vuonna 2012 kirjan, jonka nimi on Wanderlust - A History of Walking. Kirjassa Solnit pohtii kävelemistä ja kävelemisen (ja liikkeen) yhteyttä ajatteluun, mieleen. 

Woolf oli kävelijä. Kävely oli hänelle ajattelua. Esimerkiksi Majakka-romaani syntyi Woolfin ollessa kävelyllä: hän kertoo A Sketch of the Past -muistelmaesseessään, miten ideat vain purskahtelivat hänestä, kun hän asteli Tavistock-aukion ympäri.

Oleellista tässä lienee sana wander: harhailla, vaellella, kuljeksia, hortoilla. Juuri tämä kuljeskelu, kenties täysin päämäärätön harhailu - jopa eksyminen - antaa ajattelulle tilan, jossa se voi leijua vapaasti, mennä paikkoihin, joihin se ei ikinä löytäisi työpöydän ääressä. Solnit kirjoittaa: 

"the wandering on foot can lead to the wandering of imagination" 

ja 

"at times, thinking is an outdoor activity, and a physical one"


Nyt ajattelen kirjailijaa, joka kulkee Helsingin katuja iltaisin. Puhuu nauhuriin. Kirjoittaa kirjaa puhumalla. Kirjoittaa kirjaa kävelemällä. 

Haastattelin viime viikolla Lahden pääkirjastossa Anna-Kaari Hakkaraista, ja hän kertoi, että on kirjoittanut tulevaa romaaniansa osittain näin: kävelemällä ja puhumalla samalla nauhuriin. Lauseista tulee puhuttuina erilaisia, Hakkarainen sanoi. Entä kävely, mietin nyt. Kuinka paljon kävely vaikuttaa lauseisiin?

Ehkä paljon.

Ei, nyt olen varma: Paljon.

Se tuo lauseisiin uuden rytmin. Se tuo niihin yllättävyyden. Sillä kävellessä - harhaillessa - mukana on aina epävarmuus ja outous, mahdollisuus uusiin polkuihin, yllättäviin kohtaamisiin, eksymisiin. Ehkään.


***

Olen miettinyt viime aikoina hyvin paljon kirjoittamista. Myös kirjallisuudesta kirjoittamista. Mitä oikeastaan haluan lukemistani kirjoista sanoa? Miten haluan niitä katsoa, tulkita? 

Olen ollut todella tympääntynyt ns. perinteiseen kritiikin tekotapaan; siihen, että kirja pitäisi ruotia jotenkin kokonaisuudessaan auki ja lausua siitä sitten joku lopullinen mielipide tai näkemys. En yhtään jaksaisi. Kaipaan uusia tapoja olla, lukea, kirjoittaa.

Ja sitten Solnit esittelee esseessään Woolfin esseistiikkaa ja käyttää niistä termiä counter-criticism (vastakritiikki vai mikä tämä olisi suomeksi?). Korvissani alkaa soida linnunlaulu, kuulen lehtien havinan... aivan kuin jokin solmu minussa aukenisi. 

Woolfille ja Solnitille myös kirjallisuuskritiikki voi olla (pitää olla!) epävarmaa; sen ei tarvitse lyödä kaikkea lukkoon, sen ei tarvitse löytää kaikelle oikeaa luokkaa tai genreä tai yhtään mitään. Kritiikki saa olla pohdiskelua, fiilistelyä, kysymyksiä, keskusteluun kutsua.

"The worst critisism seeks to have the last word and leave the rest of us in silence; the best opens up an exchange that need never end."

Minä voin lukea kirjan ja sanoa: ehkä. mahdollisesti. i think.


___________________________________
Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta 2014
130 s.


6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä tekstistä. Sytytti. Menen nyt Helmetiin varaamaan Solnitin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja mahtavaa, että innostuit! Herätteleviä lukuhetkiä Solnitin parissa :)

      Poista
  2. Hurjan hieno kirjoitus, ja aivan loistavia, keskeneräisiä, mutta juuri siksi niin ilmavia ja täyteläisiä lauseita. Keskeneräisyyden tunnustaminen on yksi itseänikin lähiaikoina eniten kiehtoneista seikoista. Yhtäkkiä paljaimmilta ja samaistuttavimmilta tuntuukin ihmiset, jotka myöntävät etteivät tiedä eivätkä piilota tietämättömyyttään selittämisen tai jonkinlaisen kuoren, muurin alle. Olen ajatellut, että tässä ajassa on ennen kaikkea rohkeutta osata olla olematta lopullisesti oikeassa, mutta ehkä se leimaakin ihmisyyttä jollain tapaa yleisemminkin. Ajasta ja paikasta riippumatta. Se muodostuu rakenteeksi, jota toistetaan kun ei sitä kai ainoana oikeana pidetään.

    Täytyy varailla Solnit myös itselle. Ja lukea ehdottomasti lisää Woolfia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura <3 Minusta on rohkeampaa ja ihailtavampaa myöntää, ettei tiedä kaikkea kuin esittää, että tietäisi. Se on kyllä vaikeaa - jotenkin sitä haluaisi tietää kaiken :D Mutta nämä ajatukset, joita esim. Nelson ja Solnit esittävät, ovat tehneet mulle tosi hyvää. Ei nykymaailmassa voi tosiaankaan olla varma kaikesta - jos mistään.

      Kiva, jos luet Solnitia! Jään odottamaan, mitä mieltä olet. Itse aion jostain etsiä käsiini myös tuon Solnitin Wanderlust-kirjan, kuulostaa aivan ihanalta.

      Poista
  3. En kiistä manspleinaamista ilmiönä, mutta miestenkin välisessä kommunikoinnissa usein liikkuvat viesti ja valta vähän kuin käsi kädessä. Porukassa hierarkia ei ole välttämättä aina jäykkää mutta rakennetta siinä tuntuu melkein aina olevan — etenkin kaveri/sisäpiirin ulkopuolella, missä etäisyys on vähän suurempi ja kommunikaatiossa on aina jotenkin panoksena muutakin kuin pelkkä päätös tai sopiminen tai ajanvietto. Pahimpia ovat isommat porukat, joiden jäsenyyttä ei voi valita. Laumoissa äänekkäiden totuuksien haastaminen on aina riski, ja tappio (sekä epävarma haaveilu) johtaa melko varmasti marginaaliin. On tietysti esitetty syitä, miksi miehille ei ole tyypillistä paljastaa epävarmuuttaan julkisesti jne mutta joo.

    Luin jokin aika sitten Johanna Venhon toimittaman kokoelman "Mitä essee tarkoittaa?" (2012), jossa noin puolentusinaa kirjoittajaa muotoili näkemyksensä esseestä lajina. Olikohan Tommi Melender vai Virpi Hämeen-Anttila vai molemmat, jotka totesivat, että hyvä essee lähtee juuri epävarmuudesta: tekstin mittaan kirjoittaja yrittää selvittää suhdettaan aiheeseen, eikä välttämättä pohdiskelultaan edes pääse mihinkään lopulliseen selvyyteen. Varmuus esseessä tarkoittaa kuulemma pamflettia.

    Tämä varmuus muistuttaa sitä, mitä Milan Kundera kutsuu esseekokoelmassaan "Romaanin taide" (1987) "uskonnon ja ideologian kielenkäytöksi", joka ei kestä ratkaisematonta kysymystä. Uskonnot, ideologiat ja usein ihmiset ylipäätään haluavat selvyyttä (käytännön elämä suorastaan edellyttää sitä). Romaanin taide — tai ehkä hieman laajentaen kaunokirjallisuus — vastustaa tällaista lopullisuutta. Romaani ylläpitää asioiden välisiä suhteita ja moniselitteisyyksiä: "Joko Anna on rajoittuneen despootin uhri tai Karenin on moraalittoman naisen uhri". Jäljelle jää ristiriitoja ja kysymyksiä, joihin voi palata ja joista voi keskustella. Olen alkanut kantaa tätä Kunderan ajatusta mukanani kuin amulettia.

    Luen kirjoittamaani hieman huolestuneena, koska se taitaa täyttää epävarmuuksineenkin manspleinaamisen tunnusmerkit ja siten saattaa olla virhe lähettää se. Toisaalta painin osin samojen kysymysten kanssa, ja Kunderan tarjoama oivallus on muuttanut käsitystäni kirjallisuudesta ja itsestäni sen lukijana. Kumpi painaa vaa'assa enemmän?

    En osaa pyöristää sanomaani riittävästi, mutta jos siihen suhtautuu pelkästään arkihavaintoina kaltereiden toiselta puolelta, sille voi antaa juuri sen verran painoa kuin kokee tarpeelliseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Juha, kiinnostavia pohdintoja. Olen samaa mieltä, että manspleinaaminen ei aina ole vain sukupuolikysymys vaan ilmiö liittyy muihinkin valtarakenteisiin. Mielestäni Solnitkin myöntää, ettei kuvio ole aina yksiselitteinen.

      Superkiinnostava toi ajatus, että esseeseen kuuluu aina epävarmuus. En ollut ajatellut sitä noin "rajusti", vaikka toki olenkin nähnyt esseen pohdinnan/pohdiskelun paikkana. Kiitos lukuvinkistä! Ja Kundera <3

      Poista