31. heinäkuuta 2019

Klassikkohaaste, osa 9. Colette: Chéri


Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo 9. osaansa. Tällä kierroksella haastetta emännöi Tuntematon lukija -blogi. 

Aiemmilla kerroilla olen päättänyt hyvissä ajoin etukäteen, minkä kirjan luen klassikkohaasteeseen. Tällä kertaa kuitenkin vatvoin päätöstä ihan loppumetreille asti: ensin ajattelin, että selättäisin haasteeseen viimein Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan, jonka olen jättänyt kahdesti kesken. Sitten ryhdyin lukemaan uudelleen Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut -romaania ja ajattelin kuitata klassikkohaasteen sillä, mutta teos osoittautuikin liian likeiseksi - sellaiseksi, jonka synnyttämät ajatukset haluan pitää vain itselläni.

Lopulta haastekirjaksi valikoitui ranskalaisen Coletten (1873-1954) Chéri, joka julkaistiin vuonna 1920. Chéristä on saatavilla kaksi eri suomennosta: Eeva Lauran suomennos vuodelta 1946 ja Marja Haapion suomennos vuodelta 2000. Minä luin Haapion käännöksen.


Yllätyn heti ensimmäisellä sivulla, sillä olin aina kuvitellut, että nimi Chéri viittaisi naispäähenkilön nimeen. Mutta Chéri onkin nuori mies, hyvin kaunis, hiukset sinertävät kuin mustarastaan sulat. Hänen oikea nimensä on tosin Fred, mutta olen Coletten kanssa samaa mieltä: ei niin tylsä nimi sovi näin kauniille, eläväiselle nuorukaiselle.

Chéri on 19-vuotias kun hän ryhtyy suhteeseen 43-vuotiaan uraansa lopettelevan kurtisaanin Léonie Vallonin eli Léan kanssa. Tästä suhteesta Chéri kertoo - suhteesta, joka on kestänyt jo kuusi vuotta. Mutta mitä tapahtuu, kun Chéri naitetaankin nuorelle Edmée-neidille?

***

Sekä Chéri että Léa ovat teoksen näkökulmahenkilöitä: kertoja pujahtaa sujuvasti molempien pään sisään, joskus jopa samassa kohtauksessa. Mutta vaikka kirjan nimi on Chéri, ainakin minulle todelliseksi päähenkilöksi nousee Léa: nainen, joka salaa syntymäpäivänsä, mutta myöntää auliisti tulleensa siihen ikään, jolloin saattoi sallia itselleen joitakin makupaloja. Chéri on tällainen makupala.

Coletten on sanottu rakentavan teoksissaan ns. Uutta naista, jossa naisen kohtaloksi ei tulekaan avioliitto tai kuolema (1). Uusi nainen on subjekti, aktiivinen toimija ja ainakin Coletten tapauksessa myös aktiivinen katsoja. Mietin Chéria lukiessani paljon käsitettä "female gaze", ja mielestäni tässä teoksessa katse on nimenomaan naisen. Léa katsoo Chéria ja muitakin miehiä (ja myös toisia naisia!) avoimen arvioivasti:


"Léa hymyili ja nautti lämmöstä, siitä että sai istua kaikessa rauhassa katselemassa kahden alastoman miehen ottelua ja verrata miehiä mielessään: Tuo Patton on kaunis mies! Kaunis niin kuin rakennus voi olla kaunis. Poikakin kehittyy mukavasti. Ei tuollaisia polvia kenellä tahansa olekaan, ja minä jos kuka sen tiedän. Lantiokin on... ei, tulee vielä olemaan upea - - Ja entä kaulan asento - kuin veistoksella!" (s. 39)


Léa on nainen, joka haluaa ja himoitsee. Hän on nainen, joka ei välitä sovinnaisuuksista ja joka osaa nautiskella elämästä. Nykypäivän näkökulmasta Léan hahmo ei ole mitenkään järisyttävän siveetön, mutta aikanaan Chéri ja Coletten muutkin teokset - ja Colette itse! - herättivät pahennusta.

Coletten ensimmäinen aviomies Henry Gauthier-Villars kommentoi Chéri-käsikirjoitusta kysymällä, eikö Colette todellakaan pysty kirjoittamaan kirjaa muusta kuin rakkaudesta, pettämisestä, puoli-insestisistä suhteista ja eroista. Henry olisi halunnut, että Colette kirjoittaisi jotain arvokkaampaa, vaikkapa tarinan "jalosta ja rehdistä miehestä" (2).


Anteeksi, mutta nauran hetken aikaa.

.
.
.
.
.


No niin.

Rauhoitun. Jatkan.

Colette kirjoittaa hyvin. Ja kirjan aiheellahan ei ole mitään väliä silloin, kun kirjailija kirjoittaa hyvin.

(Tosin luen paljon mieluummin kirjan rakkaudesta, pettämisestä, puoli-insestisistä suhteista ja eroista kuin jalosta ja rehdistä miehestä).

***

Chérin kerronta on vaivatonta ja varmaa; kieli hiottua mutta ei kuitenkaan vailla luonnetta. Dialogi on leikkisää ja rosoista, paljon ihania huudahduksia! Voisin verrata Chérin tyyliä esimerkiksi sellaisiin kirjoihin kuin Francoise Saganin Tervetuloa, ikävä tai Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla. Mielestäni näissä kaikissa kerronnan kepeys yhdistyy johonkin synkempään ja painavampaan. Koomisen oheen puskee traagisuus.

Léan ja Chérin suhde on aluksi ollut leikkiä, hupaisaa ilottelua, piittaamatonta ajankulua. Léa ajattelee, että voisi hyvinkin vaihtaa Chérin johonkin toiseen - niin kaunis kuin hän onkin.

Mutta kun Chéri kuuden vuoden jälkeen 25-vuotiaana meneekin naimisiin toisen naisen kanssa, irtipäästäminen ei olekaan niin helppoa - kummallekaan. Colette kuvaa näitä ristiriitaisia tunteita taitavasti. Kirjan hienoimpia kohtauksia on se aamun hetki, jolloin Chéri - vietettyään vielä yhden yön Léan kanssa - katsoo Léaa ja ymmärtää, että suhde oli ohi, että eilisillan suuri onni tuntui paenneen.







Visuaalisuus on Chérissä silmiinpistävää. Miljöön kuvaus on tarkkaa, ja henkilöhahmot heräävät eloon ulkonäön kuvailun kautta. Ulkonäkö - sekä oma että toisten - on jotain, mitä henkilöt jatkuvasti miettivät ja tarkkailevat. Kyse ei kuitenkaan ole pinnallisuudesta, vaan pikemminkin paljastamisesta.

Kun Léa katselee itseään peilistä ja arvioi kuihtunutta kaulaansa ja harmaantuvia hiusjuuriaan, lukija pääsee hyvin liki häntä ja hänen suruaan. Jotain hyvin painavaa kertoo myös kohtaus, jossa Léa lähtee kaupungille keltaisissa paksupohjaisissa jalkineissa ja karunpuoleisessa kävelypuvussa ja säikähtää, kun luulee törmäävänsä odottamatta Chériin:


"Voi, en halua, että hän näkee minut näissä postinkantajan kengissä, ja näytän lihavalta tässä jakussa - - Ei, ei, lähden takaisin kotiin." (s. 140)


Ulkonäköön ja fyysisyyteen keskittyvä kerronta tuo Chériin myös huumoria ja lempeää ivaa. Léan ja Chérin äidin Charlotten ystävyys rakentuu kateuden ja kyyläämisen varaan:


"He olivat tunteneet toisensa kaksikymmentäviisi vuotta. He olivat toisilleen vihamielisen läheiset - - Katkeria ystäviä niin kuin naiset, jotka kilvan vaanivat toistensa ensimmäistä ryppyä ja harmaata hiusta." (s. 24-25)


Tai:


"Hän [Léa] työntyi unessa kohta koittavaan vanhuuteensa, näki yksitoikkoiset, pitkät päivät, näki itsensä istumassa vastapäätä Charlotte Pelouxia ja huomasi, että heidän kiihkeä, ajan kulkua jouduttava kilpailunsa oli varjellut häntä jo pitkään siltä häpeälliseltä välinpitämättömyydeltä, joka saa keski-ikäiset naiset luopumaan ensin korsetista, sitten hiusten värjäämisestä ja lopulta hienoista alusvaatteista." (s. 138-139)


***

Kirjoitan tätä blogitekstiä kolmisen viikkoa Chérin lukemisen jälkeen, ja huomaan, että päällimmäiseksi mielikuvaksi kirjasta on jäänyt jonkinlainen rentous ja "hällävälisyys" - niin kielessä kuin siinä elämässäkin, mitä teos kuvaa. Vaivattomuus, tehokkuus, tiiviys ja letkeys. Chéri on viimeiseen asti hiottu, mutta silti sen lukeminen tuntui leppoisalta, jopa viihdyttävältä.

Colette on kirjoittanut Chérille jatko-osan, Chérin loppu (1926, suom. 2001). Luulen, että jossain vaiheessa luen senkin. Näiden kahden teoksen lisäksi Colettelta on suomennettu vain romaanit Claudinen koti ja Vilja oraalla. Coletten tuotanto on kuitenkin hyvin laaja. Itseäni kiinnostaa erityisen paljon La Naissance du jour (engl. Break of Day), joka on omaelämäkerrallinen teos, hiljainen, hidas ja lyyrinen, jonka Colette kirjoitti toisen avioeronsa jälkeen.

Chérin innoittamana tulin katsoneeksi myös vuonna 2018 ensi-iltaan tulleen Colette-leffan. Suosittelen! Keira Knightley - jonka leffoista en yleensä erityisemmin pidä - tekee hienon roolin nuorena, omaa tietään etsivänä Colettena.


Lähteet:
(1)Mervi Väisänen: Ranskalainen visiitti Coletten "naiselliseen komediaan". Artikkeli teoksessa Kansallista / kansainvälistä. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 50 Osa III.
(2) Judith Thurman: Colette. Intohimon salaisuudet.

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia
Margaret Atwoodin Orjattaresi
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa
Maria Jotunin Huojuva talo
Doris Lessingin Kultainen muistikirja
Jean Rhysin Siintää Sargassomeri
William Faulknerin Ääni ja vimma


_____________________________________
Colette: Chéri
Alk. Chéri (1920)
Suom. Marja Haapio
Gummerus 2000 
176 s.

14. heinäkuuta 2019

Syksyn 2019 uutuudet: 9 kirjaa, jotka on pakko lukea





Kirjasyksystä on tulossa tuhti ja upea! Esimerkiksi Elina Hirvonen, Pajtim Statovci, Inka Nousiainen ja Cristina Sandu julkaisevat uudet romaanit. Käännöskirjoista houkuttelevat mm. Per Petterson ja Patrick Modiano.

S&S ja Teos ovat ainakin minulle syksyn tähtikustantamot: niiden katalogit ovat täynnä kiinnostavia, yllättäviä, herkullisia kirjoja ja tekijöitä.

Poimin syksyn listoilta yhdeksän teosta, joita odotan kaikkein eniten. Listallani on monta suosikkikirjailijaani - ehkä suurimpana Monika Fagerholm, jonka uutta romaania olemme saaneet odottaa jo seitsemän vuotta.



1. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi)

Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi oli yksi vuoden 2016 hienoimpia kirjoja. Dioraamaa (miten upea nimi!) kustantamo kuvailee  suggestiivisen kauniiksi ja julmaksi romaaniksi - julmuus on aina plussaa! Minuun vetoaa myös tieto, että kirjassa vetäydytään lumen saartamaan hotelliin.


2. Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis (Tammi)

Romaani syvälle juurtuneesta naisvihasta. Kun kirjoittajana on Stridsberg, uskallan odottaa että kirja on vielä paljon enemmän kuin aiheensa. Rakastin Stridsbergin Unelmien tiedekuntaa, joka suomennettiin viime vuonna - toivon, että Rakkauden Antarktis on samankaltaista kielen ja rakenteen ilotulitusta.


3. Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (Otava)

Olisiko tämä yhtä hieno kuin Säihkyvä maailma? Se oli meinaan ihanan kummallinen kirja, feministinen ja älykäs. Jotenkin minua viehättää kuva, jonka kustantamo kirjan lähtökohdaksi antaa: "Nuori nainen, S. H., muuttaa New Yorkiin 1970-luvun lopulla ja kehittää pakkomielteen oudosta naapuristaan Lucysta. Ohuiden seinien läpi kantautuu Lucyn pahaenteiseksi yltyvä monologi, jota S. H. kirjaa muistivihkoonsa."


4. Anna Burns: Maitomies (Docendo)

Burnsin Milkman voitti Man Booker Prizen viime vuonna ja kiinnostuin siitä heti: nimetön pieni kaupunki, jossa juorut ja kuulopuheet ajavat totuuden ohi. Kirja seksuaalisesta häirinnästä ja vaikenemisesta. Yritin lukea kirjaa jo aiemmin englanniksi, mutta kappalejaottomuus väsytti enkä päässyt alkua pidemmälle. Ehkä suomeksi sujuu paremmin? Jännää muuten, että tällaisen kirjan kustantaa Docendo! Suomentajana ansioitunut kääntäjä Laura Jänisniemi.


5. Ellen Strömberg: Syyhy (S&S)

Strömberg on minulle uusi tuttavuus! Hän on kirjoittanut kaksi teosta, joista Syyhy on ensimmäinen suomennettu. Kirja kuulostaa superkiinnostavalta: nainen valvoo ja valvoessaan hän puhuu itsekseen, pitää öistä monologia elämästään, suhteestaan, työstään, ystävistään. Pohdintaa mm. kehosta ja tabuista. Kustantamon esittelyssä mainittu adjektiivi outo - aina plussaa!


6. Carmen Maria Machado: Kahdeksan puraisua (S&S)

Yhdysvaltalaisen kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma. Odotan tätä aivan hirveästi! Fyysistä kamaa; kauhua, inhoa, eläimellistä himoa. Adjektiivi unenomainen mainittu - yes please!


7. Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos)

Ja sit tää! Aaaaah! Viimeinkin! No words needed.


8. Maija Muinonen: sexdeathbabies (Teos)

Muinosen esikoisromaani Mustat paperit (2013) oli omalaatuinen ja tyylikäs. Siitä asti olen odottanut, milloin hän julkaisee lisää. Ja nyt odotus palkitaan! Mieletön kirjan nimi - täähän on ihan pakko lukea jo sen takia! Jos tulkitsen kustantamon esittelytekstiä oikein, sexdeathbabies sisältää ravistelevan tekstin lisäksi myös kiinnostavia visuaalisia ratkaisuja.


9. Malin Kivelä: Sydän (Teos)

Iso sydän tälle jo nyt! Kivelän ensimmäinen suomennettu romaani Muualla teki minuun ison vaikutuksen, kun sen muutama vuosi sitten luin. Se kieli! Sydän on romaani naisesta, jonka vastasyntyneellä pojalla todetaan sydänvika. Odotan fyysistä, syvää lukukokemusta.


2. kesäkuuta 2019

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista #tanssivakarhu25


Ylen Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Yle haastaa lukemaan palkinnon voittaneita teoksia ja jakamaan lukukokemukset hashtagilla #tanssivakarhu25. Myös joukko kirjabloggaajia on haasteessa mukana, ja Yle nostaa blogitekstit sivuilleen, tänne
 
Minä luin haasteeseen Catharina Gripenbergin runokokoelman Ottaisit käteni, kummallista. Teos voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2008 - se ilmestyi ruotsiksi vuonna 2007 nimellä Ta min hand, det vore underligt. Suomennoksen saimme kuitenkin vasta tänä keväänä, 12 vuotta myöhemmin. Luin haasteeseen siis nimenomaan tämän uunituoreen suomennoksen, jonka on tehnyt Gripenbergia aiemminkin taidokkaasti suomentanut Kristiina Lähde.



Minulla on hyvin vahva muistikuva: istun espoolaisessa kirjastossa jonain arkipäivänä, lounasaikaan, minulla on varmaankin vapaapäivä, ehkä loma. Tuoli on pehmeä ja verhottu vahvalla kankaalla, selkänoja kallistuu hieman taaksepäin. Luen summamutikassa hyllystä poimimaani kirjaa, jonka kannessa on lennokkia lennättävä lapsi ja väritys, joka taittaa vaaleaan sineen ja punaan.

Kirja on Catharina Gripenbergin Sinä siellä kaukana näytät tutulta (2005) - runoteos, johon on koottu suomennettuja runoja Gripenbergin kahdesta eri kokoelmasta: På diabilden är huvudet proppfullt av lycka (1999) ja Ödemjuka belles lettres från en till en (2002). 

Minulle tulee kiire kaivaa muistikirja esiin. Luen Gripenbergiä ja minussa alkaa kasvaa sanoja. Luulen, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin minussa heräsi pakottava tarve kirjoittaa jonkun toisen tekstin päälle tai toisesta tekstistä käsin. En tarkoita sitä, että olisin kopioinut Gripenbergin sanoja suoraan enkä sitäkään, että olisin yrittänyt kirjoittaa täsmälleen samoin kuin hän, vaan pikemminkin koin, että lukemalla Gripenbergiä sain lisää omia sanojani; kirjoitin yhtäkkiä aivan luontevasti sellaisia sanoja ja lauseita, joita en ollut koskaan aiemmin edes ajatellut kirjoittavani.

Tuosta lounasaikaan sattuneesta vavahduksesta on aikaa pian kymmenen vuotta. Tänä keväänä olen lukenut Sinä siellä kaukana näytät tutulta -kokoelmaa uudelleen ja olen edelleen hurmaantunut sen rosoudesta, fyysisyydestä, vimmasta, rytmistä, leikkisyydestä. En voi olla ajattelematta: jos Monika Fagerholm kirjoittaisi runoa, se olisi juuri tällaista.

Kun talvella kuulin Teoksen julkaisevan lisää Gripenbergin runoutta suomeksi, olin tietysti innoissani. Tilasin Ottaisit käteni, kummallista -kokoelman heti itselleni omaksi (ajattelin, etten tee samaa virhettä kuin aiemmin: Sinä siellä kaukana näytät tutulta on loppuunmyyty enkä ole yrityksistä huolimatta löytänyt sitä omaan hyllyyni).


***


Ottaisit käteni, kummallista. Eikö ole hieno kirjan nimi? Ja kansikuvassa valkoiset pitkät verhot tarttuvat tuuleen, luikertavat haalla tuetusta ikkunasta ulos. Ikkunanpielissä halkeilevaa maalia, ajan ja tarinoiden patina.

Sekä kirjan nimi että kansi lupaavat minulle ilmavuutta, ihmetystä, haikeutta, salaperäisyyttä. 

Mutta mitä saan?

Ottaisit käteni, kummallista tekee selvän pesäeron Gripenbergin aiempaan runouteen. Siinä missä Sinä siellä kaukana näytät tutulta otti minut vastaan rempseästi ja avosylin, Ottaisit käteni, kummallista työntää minua luotaan. Koen sen sanovan: "ota selvää tästä ja tästä ja lue minut vasta sitten".

Gripenbergin runojen pohjana ovat nyt toiset tekstit, myytit ja tarinat, joiden kanssa hän keskustelee, joita hän muokkaa, kommentoi, puhuttelee, käy draamallista dialogia. Omat osionsa tai runonsa saavat esimerkiksi Ovidius ja metamorfoosit, kristinuskon tekstit ja liturgiat (mm. syntiinlankeemusoppi, uskontunnustus), Robert Walser, Virginia Woolf, Juri Gagarin

Kokoelma alkaa kuitenkin osiolla, jonka nimi on Edith

Ja minä ajattelen: on ihmeellistä, miten asioilla on niin usein tapana paakkuuntua, kasautua. Samaan aikaan kun ryhdyn lukemaan Gripenbergiä, luen myös Aino Vähäpesolan esikoisteosta Onnenkissa. Se on esseemäinen romaani, joka käsittelee mm. joogaa, seksiä, ihmissuhteita, sukupuolirooleja, muotia - ja Edith Södergrania. Se on ottanut Onnenkissa-nimensäkin eräästä Södergranin runosta.



Siinä missä Vähäpesola kirjoittaa omaa elämäänsä Södergranin runojen ympärille, Gripenberg kirjoittaa omaa versiotaan Södergranin runoista. Kaivan esiin Elämäni, kuolemani ja kohtaloni -teoksen, johon on koottu Södergranin koko tuotanto ja vasta sitten koen saavani jonkinlaisen otteen Gripenbergin runoista. Luen Gripenbergiä ja Södergania rinnakkain, kuuntelen keskustelua (onko se keskustelua?), johon nykyrunoilija modernismin esitaistelijaa kutsuu.

Siinä missä Södergran ikävöi maahan jota ei ole, Gripenberg ikävöi maahan joka on. Luen Gripenbergin versiota nykyhetkestä käsin, ilmastokriisistä käsin. Tavoitan pelon, joka monessa meissä juuri nyt asuu:


"Mutta minä ikävöin paikkaan joka on paikalla
Huutoon joka on: huuto!
minuun joka olen minä
sinuun joka olet sinä.
Maassa joka ei ole ei ole isiä, äitejä, lapsia, ei metsää"



Ja jälleen kaikki paakkuuntuu, kasaantuu. Olen avannut Maria Matinmikon hiljattain ilmestyneen runoromaanin Kolkka, joka alkaa "Maa jota ei ole" -nimisellä luvulla. Matinmikko hahmottelee upeassa teoksessaan paikkaa tai seutua tai maastoa, joka olisi nykyisyyden ulkopuolella. Paikkaa, jota ei vielä ole. Paikkaa, joka olisi sukupuoleton tai muunsukupuolinen, neutri. Ja Södergran kirjoittaa ehkä tunnetuimmassa runossaan "Vierge moderne":

"En minä ole nainen. Olen neutri. / Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, / olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa..."

Gripenbergin "Vierge moderne" on ensin hajoilevaa dialogia, sitten leikkisää proosarunoa, lopussa kirjemuotoa. Neutri etsii runossa paikkaansa, paratiisia. Hän muistaa Edithin, hakee hänestä rohkeutta: "Edithillä oli vain kuolema, runoja / mutta hän ei epäröinyt".

Lopulta pidän eniten niistä Gripenbergin Edith-runoista, jotka eivät rakennu suoraan jonkin tietyn Södergranin runon päälle vaan ottavat voimansa Södergranin henkilöhistoriasta tai -kuvasta. "Edithin saha" -proosarunossa aistin jopa hetkellisesti Gripenbergin esikoiskokoelman rempseyden, roson ja huumorin. Osion päättävä "Exit Edith" on hieno kunnianosoitus ja kiitos Södergranille, esikuvalle: "Edith, tässä olemme ja kynä."


***


Toukokuun alussa istun luennolla, jolla puhutaan runouden intertekstuaalisuudesta. Luennoitsijan mielestä muihin teksteihin viittaaminen ja esimerkiksi myyteillä leikkiminen ei saisi olla runon itsetarkoitus vaan runon pitäisi kyetä puhumaan lukijalle myös silloin, kun lukija ei tunnista tai ymmärrä intertekstuaalisia viittauksia.

Kun luen Ottaisit käteni, kummallista -kokoelmaa, mietin usein tätä luennoitsijan lausahdusta. Etenkin Ovidiuksen Muodonmuutoksilla leikittelevä osio sulkee minut ulos, ei avaudu, ei puhu. Koen tyhmyyttä; haen jopa Ovidiuksen opuksen kirjaston varastosta ja ajattelen, että sivistän nyt itseäni, mutta en sitten kuitenkaan jaksa. On nimittäin niin, että aina kun kuulen tai luen jonkun antiikin tarun tai jumalan nimen, korvissani alkaa soida ja suu vääntyy haukotukseen.

Rachel Cuskin romaanissa Outline (suom. Ääriviivat) kerrotaan naisesta, joka ei ole koskaan kuullutkaan Venezuela-nimisestä maasta. Naisen aviomies häpeää vaimonsa tietämättömyyttä, mutta kirjan minäkertoja kysyykin mieheltä, kuka hän on määrittelemään sen, mitä ihmisen tulisi tietää. On varmasti paljon asioita, joita mies itsekään ei tiedä, minäkertoja huomauttaa. Kun luin tämän kohtauksen, tunsin suurta mielihyvää ja mietin sitä jälleen lukiessani Gripenbergiä: minun ei tarvitse tietää tätä.

Palautan Ovidiuksen lukemattomana kirjaston varastoon.


Kirjat, joihin olen tekstissä viitannut.



Aino Vähäpesolan mukaan runojen tulkinta kertoo enemmän tulkitsijasta kuin runoista. "Minä luen niitä runoja, jotka resonoivat minussa, minä kirjoitan tutkielman niistä", Vähäpesola sanoo Onnenkissassa. Hän antaa itselleen luvan olla ymmärtämättä kaikkea, olla välittämättä kaikesta. Samalla tavoin minäkin luin Gripenbergiä; tartuin vain niihin kohtiin, jotka värähtelivät minussa.

Pidin kovasti Virginia Woolfille kirjoitetusta runosta "V. W.". Siinä Gripenberg puhuttelee Woolfia, hän kirjoittaa tästä oman runonsa henkilöhahmon ja sanoo:


"Mutta minun runossani et kuolisi - - 
Virginia, nouse vedestä
on tulossa aivan tavallinen päivä jollaista et koskaan kokenut:
Eläviä henkilöitä, muutama kuollut, huoneita ja lounastaukoja, 
virkamiespalkka."


Hieno on myös kokoelman loppupuolella oleva "Broken nose during dinner" (mikä nimi!!!). Nautin runon absurdismista, toistosta, kiivaudesta, huudahduksista. Muuttuuko illallinen siinä lopulta venäläiseksi romaaniksi?


____________________________
Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista
Alk. Ta min hand, det vore underligt (2007)
Suom. Kristiina Lähde
Teos 2019
92 s.

8. maaliskuuta 2019

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen koonti


Kuva: http://www.mitaluimmekerran.fi

Viime syyskuussa Mitä luimme kerran -blogin Laura lanseerasi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen, jonka ideana oli innostaa lukemaan nimenomaan naiskirjailijoiden klassikkoteoksia. Haaste päättyy tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä. 

Lähdin haasteeseen mukaan "katsotaan mitä tulee" -periaatteella eli en aktiivisesti ajatellut haastetta enkä kerännyt lukulistalleni tietoisesti naisskribenttien klassikkokirjoja. Arvelin kuitenkin, että luen puolen vuoden aikana väkisinkin edes jonkun haasteeseen sopivan kirjan: olin nimittäin jo aiemmin aloittanut oman henkilökohtaisen Marguerite Duras -lukuprojektini ja minun näkökulmastani Duras on aina klassikko.

Uteliaisuuttani laskin ensin kaikkien puolen vuoden aikana lukemieni kirjailijoiden sukupuolijakauman. Olen lukenut syyskuun alusta maaliskuun alkuun yhteensä 62 kirjaa. Niiden kirjoittajista miehiä on 19,5 ja naisia 42,5.

En suuremmin yllättynyt.

Mutta entäs ne klassikot? Mitä haasteeseen sopivaa tulin lukeneeksi? 




Ainakin nämä neljä teosta solahtaa klassikkotermin alle:

Marguerite Duras: Rakastaja
Marguerite Duras: Moderato cantabile
Sylvia Plath: Sanantuojat
Aila Meriluoto: Peter-Peter

Näistä rakastin aivan erityisen paljon Durasin Moderato cantabilea, jonka tilasin antikvariaatista myös omaan hyllyyni. Se on yksinkertaisesti upea, taattua Durasia, vähäeleistä, toisteista, salaperäistä. Myös Plathin runokokoelma Sanantuojat oli nautinto - en jostain syystä ole lukenut Plathin runoja aiemmin suomeksi. Pidin erityisesti runosta "Terä" ja kokoelman päättävästä laajasta runonäytelmästä "Kolme naista".

***


Ja jee: Mitä luimme kerran -blogin Laura paljasti tänään ilmestyneessä koontipostauksessaan, että Joka päivä on naistenpäivä -haaste saa jatkoa! Uusi haaste alkaa saman tien ja päättyy 8.3.2020. Mahtavaa! Omassa lukupinossani onkin jo useampi haasteeseen sopiva teos, esimerkiksi nämä:

Joan Didion: Keskipäivän illuusio
Colette: Chéri
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Djuna Barnes: Yömetsä


***


Ps. Instagramin puolella haastetta emännöi englanniksi @ireadlikephoeberuns. Hästagilla #everydayiswomensdayreadingchallenge löytyy muiden haasteeseen osallistuneiden kuvia.


18. helmikuuta 2019

Framilla nyt eli mitä aion lukea kevään korvalla



Jo muutaman kuukauden ajan minulla on ollut valtava runouden jano. Luen runoja etenkin iltaisin, kun haluan rauhoittua, hiljentyä. Etsin runoluettavaa pääosin summamutikassa: menen runohyllylle, otan kirjan, luen pätkän sieltä, toisen täältä. Jos jokin tekstissä tai sanoissa puhuttelee tai herättää kiinnostukseni, lainaan kirjan. Ja sitten iltaisin: luen. Ja merkitsen ylös kauneimmat ja kauheimmat lauseet. Runoista löydän kielen, saan lisää kieltä. 

Tällä hetkellä yöpöydältäni löytyvät nämä runoteokset:

Vesa Haapala: Valekuolleet
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille
Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004
Arja Tiainen: Nukun silmät auki
Silja Kejonen: Vihkilumen talo
Erkka Frilander: Heräämisen valkea myrsky

Runojen myötä olen tosiaan löytänyt taas sen viehätyksen, mikä liittyy kirjastossa (tai kirjakaupassa) vaeltamiseen ja jonkin sellaisen löytämiseen, mitä en ole edes tiennyt etsiväni. Proosan lukeminen on minulle paljon mietitympää, lukulistani ja varausjononi ovat pitkät ja vain hyvin harvoin löydän esimerkiksi romaaneja "sattumalta", niin että vain törmäisin niihin hyllyssä. 

Vaalin tätä tunnetta, tätä yllätyksen ja keveyden tunnetta, minkä runojen löytäminen ja lukeminen minussa juuri nyt herättää.



Ja tässä vielä muutama poiminta siitä pinosta, joka on kerääntynyt yöpöydälleni siis hieman suunnitellummin.

Carol Shields: Ellei
Maaliskuun lukupiirikirjamme. Tulee olemaan muuten ensimmäinen Shieldsini. Arvelen pitäväni. 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
No viimein! Luen tämän Lahden kaupunginkirjaston aikuisten lukudiplomiin. Olen varma, että pidän!

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953-1975
Koska Sivumennen-podcastissa tätä niin hehkutettiin! Varmasti hauska ja avoin lukukokemus tulossa. Pitäisi muutenkin lukea enemmän (kirjailijoiden) päiväkirjoja, ne ovat lähes aina kiinnostavia.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Parin vuoden takainen "hittikirja", joka jäi minulta silloin lukematta. Tommi Melender ylistää tätä niin paljon Maailmojen loput -esseeteoksessa, että ei auta muuta kuin ottaa ja lukea.

Deborah Levy: Things I Don`t Want to Know
Ostin tämän Levyn muistelmien ensimmäisen osan viime kesänä St. Ivesista. Se on lämmittänyt hyllyäni jo aivan liian pitkään. Tiedän, että rakastan.

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Nuori taiteilijanplanttu hengailee Madridissa ja pohtii runoutta, taidetta, ihmisiä. Ilmeisen nerokas, omaperäinen romaani. Lerner kiinnostelee muutenkin! Toivottavasti myös hänen uudempi romaaninsa 10:04 suomennetaan pian.


31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste, osa 8. William Faulkner: Ääni ja vimma


Kirjabloggajien klassikkohaaste on täällä taas, jo kahdeksatta kertaa! Tällä kierroksella haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit.

Minä osallistun haasteeseen William Faulknerin Ääni ja vimma -romaanilla. Olen viimeisen vuoden aikana törmännyt tähän teokseen eri yhteyksissä niin useasti, että katsoin parhaaksi ottaa selvää, mistä on kyse.

Kuvat: Tomi Reunanen

Lähtöasetelmat ovat kiinnostavat: Faulkneria (1897-1962) kuvaillaan modernistiksi, joka tykkäsi leikitellä rakenteella ja tyylillä. Hänen työkalupakkiinsa kuuluivat mm. tajunnanvirta, näkökulmatekniikka sekä rikottu kronologia - kaikki asioita, joista pidän. Ääni ja vimma on ilmestynyt vuonna 1929 ja se lienee Faulknerin tunnetuin teos. Kirja sijoittuu Yhdysvaltain Syvään etelään ja kuvaa valkoista Compsonin perhettä 1900-luvun alkupuolella.

Aloitan lukemisen. 

Romaani on jaettu neljään lukuun ja jokaisessa luvussa on eri keskushenkilö. Rakennetta määrittää siis jo mainittu näkökulmatekniikka.

Mutta ensimmäinen luku on helvetin tylsä ja vaikea. Se kerrotaan 33-vuotiaan kehitysvammaisen Benjyn näkökulmasta ja teksti pomppii sekavasti sinne tänne, aikatasolta toiselle - pomppiminen kuvaa ehkä hyvin Benjyn mieltä ja ajatuksenjuoksua, mutta minä alan miettiä: ehtisin vielä vaihtaa klassikkoa. Luen kirjaa junassa ja nukahdan joka kerta. Ajattelen yllättävän usein John Steinbeckin romaania Hiiriä ja ihmisiä (ja kaipaan sen helppoutta).

Päätän kuitenkin, etten anna periksi. Mutta tarvitsen tukea; tarvitsen taustatietoa, analyysia, toisten lukukokemuksia.

Ja löydänkin tekstejä. Löydän tekstejä, joissa Ääntä ja vimmaa kuvataan toistuvasti vaikeaselkoiseksi ja haastavaksi. Reko Lundán kirjoittaa Faulkneria käsittelevässä esseessään: "Kestää kauan ennen kuin pääsen kärryille". Irma Rantavaara puolestaan kirjoittaa, että "teoksen lukeminen vaatii ajatusponnistusta, varsinkin sen kaksi ensimmäistä osaa. Voi tuntua ensi lukemalta suorastaan siltä, että Faulkner härnää lukijaa tekemällä asiat mahdollisimman monimutkaisiksi ja hämäriksi". Tuntuu jotenkin kumman lohdulliselta, että Lundán ja Rantavaarakin ovat painineet Faulknerinsa kanssa.

Ehkä minäkin jaksan. Varsinkin kun monissa lähteissä luvataan, että ensimmäinen luku on vaikein, sitten teksti helpottuu.

Ja niin tosiaan käy.

Toinen luku kerrotaan Harvardissa opiskelevan Quentinin näkökulmasta, kolmas kotiin jääneen Jasonin näkökulmasta. He ovat molemmat siis Benjyn veljiä. Viimeinen luku katsoo Compsonin perheen pitkäaikaista palvelijaa, Dilseyta.

Jo Quentin-luvussa teksti muuttuu rullaavammaksi, vaikka siinäkin eri aikatasot leikkaavat yhä nopeasti. Jason-luvussa kerronnan draivi kasvaa: tajunnanvirrasta siirrytään enemmän toimintaan, aistivaikutelmista jäsennellympään, kovempaan kerrontaan.

Nautin Faulknerin kielellisistä keinoista, erityisesti toistosta: siitä, miten kuusama tuoksuu kerta toisensa jälkeen ja nostaa esiin muistoja tai siitä, miten kellot toistuvat motiivina yhä uudelleen, merkkaavat päivän kulkua (jokainen kirjan luku rajautuu yhteen päivään). Faulkner leikkii onnistuneesti myös välimerkittömyydellä ja erilaisilla puherekistereillä.

Lukeminen alkaa siis sujua. En enää välttämättä nukahda junaan.





Mutta huomaan miettiväni koko ajan, miksi oikein luen tätä.

Ääni ja vimma on nykylukijalle monin tavoin ongelmallinen. Sävähdän joka kerta, kun kirjassa puhutaan neekereistä. Tai lutkista. Ja niistä puhutaan paljon, koko ajan. Kirjassa minäkertojina on kolme veljestä, joista Benjy on lähinnä tarkkailija, mukana kulkija, haistelija (Caddy tuoksui puilta). Quentinin ja Jasonin äänet ovat vahvimmat ja heidän suustaan pursuaa tätä puhetta, jota en oikeastaan jaksaisi kuunnella.

Quentin on "älykkö", jonka elämä on mennyt raiteiltaan Caddy-siskon avioliiton ja aviottoman lapsen myötä. Quentin on sekä mustasukkainen että vihainen: Caddy on tahrannut Compsonin suvun kunnian olemalla hillitön, siveetön. Quentin tekee itsemurhan reilu kuukausi Caddyn häiden jälkeen.

Myös Jason kokee, että juuri Caddy on ajanut suvun tuhon partaalle: hänelle sekä Caddy että Caddyn 17-vuotias tytär Quentin (kyllä, nimi on sama kuin Quentin-enolla - Faulkner tykkää hämätä lukijaa tällaisilla nimijutuilla!) ovat vain ja ainoastaan lutkia: Kerran lutka, aina lutka, on hänen toistuva mietelauseensa. Jason on kylmä ja katkera ihminen, joka syyttää muita omasta epäonnisesta elämästään. Hän on rasisti, oikea pikkupaskiainen.

Irma Rantavaara kirjoittaa: "Jason on vastenmielinen, itsekäs, julma ja saita, mutta ansaitsee myötätuntoa sen vuoksi, että hän painiskelee elämän kanssa ilman illuusioita ja itsepetosta. Hän on katkera ja ironinen, koska hän on onneton. Sisaren häpeä on riistänyt häneltä sen elämänuran, jolla hän olisi voinut saada suuriakin aikaan." Minulta ei kuitenkaan myötätuntoa löydy. Olen tavattoman väsynyt lukemaan tarinoita, joissa naisen vapaus nähdään uhkaavana; joissa seksuaalisesti aktiivinen nainen on häpeä. Faulknerin koko romaani rakentuu tälle ajatukselle: juuri Caddyn villiys ja tottelemattomuus on syy Compsonin perheen epäonnelle ja hajoamiselle.

Äänen ja vimman naiskuva on muutenkin tympeä. Perheen äiti kuvataan vähän tyhmänä ja sinisilmäisenä, hän on jatkuvasti pääkipuinen, hän lähinnä makaa sängyssään ja hoivailee hermojaan. Hän rakastaa lapsistaan vain Jasonia.

Viimeisessä luvussa katse käännetään mustaan Dilsey-palvelijattareen, mutta toisin kuin aiemmat luvut, tämä luku on kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa. Dilseylle - mustalle naiselle - ei siis anneta omaa ääntä, vaan joku muu määrittelee ja kuvailee hänet. Luvussa on jotain muutakin ongelmallista, se tekee oloni epämukavaksi. Luulen, että kyse on rasismista; siitä, miten tummaihoiset ihmiset piirtyvät yksinkertaisiksi, lapsenomaisiksi.

Päällimmäisenä Faulknerin kirjasta jää fiilis, että se on täynnä miesten "ongelmia". Kuka jaksaa? Jos haluan lukea haastavaa 1920-30-luvun modernismia, jossa tajunnanvirta ja näkökulmatekniikka on hiottu äärimmilleen, luen mieluummin vaikkapa Virginia Woolfin Aaltoja. Ei ole mitään syytä, miksi lukisin enää näitä vanhoja valkoisia amerikkalaisäijiä. Ei todellakaan mitään syytä.

(no okei, DeLilloa voin yhä lukea)

Seuraavaan klassikkohaasteeseen luen jonkun feministisen klassikon.


Lähteet:
Irma Rantavaara: Suurennuslasi. Tutkielmia ja esseitä kirjallisuudesta. Otava 1965.
Reko Lundán: Faulknerin opissa. Essee teoksessa Ääntä ja vimmaa - kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta. Tammi 2004.

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia
Margaret Atwoodin Orjattaresi
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa
Maria Jotunin Huojuva talo
Doris Lessingin Kultainen muistikirja
Jean Rhysin Siintää Sargassomeri


___________________________________
William Faulkner: Ääni ja vimma
Alk. The Sound and the Fury (1929)
Suom. Kai Kaila
Tammi 1983
307 s.


12. tammikuuta 2019

Kevään 2019 uutuudet: 10 kirjaa, jotka on pakko lukea


Uusi kirjakevät on täällä! Olen selannut kustantamojen luetteloita innolla, ja jos niiden yleisfiilistä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, käyttäisin sanaa raikas

Siinä missä menneen syksyn luettelot pursusivat isoja, tunnettuja kotimaisia nimiä - varmoja isänpäivä- ja joululahjahittejä - kevään listoilla on enemmän yllätyksiä, esikoisia, kiinnostavia käännöskirjoja. 

Naiset jyräävät; etenkin Gummeruksen, S&S:n ja Teoksen listat marssittavat eteemme nautittavan kavalkadin naisoletettujen kirjailijoiden teoksia. Pidän!


Kuva: Tomi Reunanen


Poimin listoilta kymmenen teosta, jotka aion aivan ehdottomasti lukea kevään aikana:


Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (Tammi)

Palkitun saksalaiskirjailijan uusin romaani ilmestyy Keltainen kirjasto -sarjassa. Mennä, meni, mennyt pureutuu ajankohtaiseen aiheeseen: Euroopan pakolaiskriisiin. Asiaa tarkastellaan juuri eläköityneen berliiniläisen professorimiehen näkökulmasta. Olen jo pitkään halunnut lukea jotain Erpenbeckiltä - aloitan tästä!


Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (Teos)

Gripenbergin runokokoelma Sinä siellä kaukana näytät tutulta (2005) on jättänyt minuun pysyvät jäljet. Se on ehkä hienoin runoteos, jonka olen lukenut. Odotan tätä uutta suomennosta siis aivan pähkinöinä! Tässä kokoelmassa on yksi osio, jossa Gripenberg keskustelee Edith Södergranin runojen kanssa.


Claudie Gallay: Odottamaton kauneus (WSOY)

Ranskalaisen Claudie Gallayn vähäeleinen ja salaperäinen romaani Tyrskyt hurmasi minut muutama vuosi sitten. Odottamaton kauneus kuulostaa myös aivan ihanalta: se on romaani taiteesta ja taiteen voimasta. Sen päähenkilö Jeanne ihailee performanssitaiteilija Marina Abramovicia - ja kaipaa kipeästi yllätyksiä elämäänsä.


Joel Haahtela: Adélen kysymys (Otava)

Takuuvarmaa Haahtelaa. Tässä(kin) matkustetaan, selvitetään mysteeriä, etsitään itseä. Kustantamon mukaan Adélen kysymys on "arvoituksellinen pienoisromaani" - en usko, että me Haahtela-fanit petymme!


Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi (Karisto)

Yhteiskunnallista Bluestocking-blogia pitävän Minja Koskelan feminismiä käsittelevä kirja on vaan pakko lukea!


Naomi Alderman: Voima (Gummerus)

Mitä tapahtuu, kun tytöt saavat kyvyn antaa sormenpäillään jopa kuolettavia sähköiskuja? Brittiläisen Naomi Aldermanin romaanissa miehet huomaavat, että valta karkaa heidän käsistään; nyt on tyttöjen ja naisten vuoro! Onko tämä dystopia vai utopia? Haluan ottaa selvää! Muun muassa Margaret Atwood on ylistänyt Voimaa.


Merete Mazzarella: Varovainen matkailija (Tammi) 

Mazzarellan lukeminen on minulle ikuisuusprojekti, joka ei oikein ota käynnistyäkseen. Hänen laaja tuotantonsa kasvaa tänä keväänä tällä esseistisellä matkakirjalla. Mazzarella pohtii matkustamista; lähtöjä, paluita, toistoja. Kuulostaa viehättävältä - tällä projektini käynnistyy.


Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kanssa (Otava)

Irlantilaisesta Sally Rooneysta (s. 1991) kohkataan nyt kirjallisissa piireissä oikein urakalla ja minä haluan tietää, mistä oikein on kyse! Keskusteluja ystävien kanssa on Rooneyn esikoisromaani, ja se on ollut jättimenestys maailmalla. Rooneyn toinen romaani Normal People voitti viikko sitten Costa Book Prizen. Luulenpa, että sekin suomennetaan pikaisesti.


Maggie Nelson: Sinelmiä (S&S)

Tätä odotan ehkä kevään kirjoista eniten! Nelsonin viime vuonna suomennettu Argonautit oli mieletön elämys. Sinelmiä käsittelee jollain tavalla sinistä väriä, mutta Nelsonin kohdalla aihe on toissijainen - lukisin häntä, vaikka hän kirjoittaisi sammaleista, sähkölampuista ja sukkahiestä.


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos)

Lindstedtin kolmas, odotettu romaani on varmasti kevään kirjatapaus, enkä minäkään malta odottaa, että saan sen käsiini. Kirja kertoo Nataliasta, joka aloittaa terapian seksuaalielämänsä ongelmien takia. Lindstedt tutkii valtaa, halua, identiteettiä, kertomista - ok, saanko mä jo aloittaa tämän lukemisen?



9. tammikuuta 2019

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

 


Mia Kankimäen syksyllä 2018 ilmestynyt kaunokirjallinen matka- ja tietoteos Naiset joita ajattelen öisin laittaa miettimään omia yönaisiani. 

En ole kutsunut heitä yönaisiksi, enkä ole välttämättä ajatellut heitä erityisen paljon juuri yöaikaan, mutta silti minullakin on omat yönaiseni eli muusani eli böönani, joita kohti käännyn, kun kaipaan rohkeutta, motivaatiota, inspiraatiota, varmuutta. Olen perusluonteeltani sekä vaihtelunhaluinen että turvallisuushakuinen: yhdistelmä, jonka vuoksi kaipaan rohkaisua – ja yönaisia – kohtalaisen usein. 


Lyhyesti: yönaiset ovat rohkeita, itsenäisiä ja omapäisiä naisia, jotka tekevät elämässään ja elämällään juuri niin kuin itse haluavat. Oivia esikuvia siis!


Kankimäki lähtee kirjassaan konkreettisesti yönaistensa perään. Hän matkustaa heidän jalanjäljillään ja kirjoittaa itsensä hurmaavasti mukaan heidän tarinoihinsa. Valtaosa Kankimäen yönaisista on historiallisia hahmoja, jo edesmenneitä. 

Kirja alkaa siitä, kun Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle tavoitteenaan löytää kahvifarmari-kirjailija Karen Blixenin seudut ja maisemat, savannit ja safarit. Tämä Tansaniaan ja Keniaan sijoittuva osuus on kirjan laajin ja ehkä myös kaikkein ihanin. Palaan siihen vielä myöhemmin.

Afrikan-matkansa jälkeen Kankimäki sukeltaa 1800-luvun tutkimusmatkailijoiden uskomattomiin elämiin ja esittelee meille Isabella Birdin, Ida Pfeifferin, Mary Kingsleyn, Alexandra David-Néelin sekä Nellie Blyn, joista jälkimmäinen matkusti maailman ympäri mukanaan vain yksi käsilaukku. Paitsi rohkeaa ja ihailtavaa, myös käsittämätöntä! Luulen, että 99,9 % nykyihmisistä – sukupuolesta riippumatta – kaipaisi kipeästi Nellie Blyn verkkokurssia ”Näin matkustat yhden käsilaukun taktiikalla”.

Ja sitten ollaankin Firenzessä ja vaelletaan Uffizin galleriassa – tuossa renessanssitaiteen mekassa, maailman vanhimmassa taidemuseossa. Naisia roikkuu gallerian seinillä vaikka kuinka paljon: on ”madonnoja, maria magdalenoja, eevoja, Medicien vaimoja, äitejä, sisaria ja tyttäriä - - ”, mutta naistaiteilijoita ei näy missään. 

Kankimäki ei kuitenkaan anna periksi! Hän löytää meille unohdetut taidemaalarit, nuo 1500–1600-lukujen naiset, jotka elättivät itsensä ja usein myös perheensä maalaamalla: Sofonisba Anguissolan, Lavina Fontanan ja Artemisia Gentileschin. Tätä lukua on mahdotonta lukea ilman vihaa, ilman raivoa, ilman surua: niin vaikeaa naistaiteilijan elämä on ollut, niin vaikeaa siitä on tehty, niin vähän arvostusta heille ja heidän teoksilleen on annettu. 

En kestä ajatella, miten paljon hienoja töitä on kadonnut, hävitetty, unohdettu, tuhottu – siksi, koska naisen taiteelle ei ole annettu arvoa. Jos et ole vielä googlannut Artemisia Gentileschin Judit surmaa Holoferneen -teosta (tai käynyt ihastelemassa sitä Uffizin salissa numero 90!), tee se nyt! Se on voimakkaimpia, hurjimpia maalauksia mitä olen elämäni aikana nähnyt.

***

Kirjan päättää yhä elossa oleva japanilainen taiteilija Yayoi Kusama, joka asuu mielisairaalassa Tokiossa ja työskentelee yhä ilmeisen maanisesti. Kusama-osuus on lyhyt, vähän kuriositeettimainen – ehkä sen olisi voinut jättää poiskin – paitsi ei, ei sittenkään, sillä Kankimäki kertoo hurmaavan tarinan siitä, miten taiteilijan urasta haaveileva 26-vuotias Yayoi Kusama kirjoitti kirjeen ihailemalleen Georgia O`Keeffelle


”15. marraskuuta 1955.
Rakas neiti O`Keeffe,
pyydän anteeksi, että häiritsen teitä kiireidenne keskellä… Olen japanilainen naistaiteilija ja olen maalannut kolmentoista vuoden ajan, siitä alkaen kuin olin 13-vuotias… Haluaisin pyytää, voisitteko ystävällisesti kertoa, miten edetä tällä tiellä… Lähetän erillisessä kuoressa joitakin vesiväritöitäni. Voisitteko ystävällisesti katsoa niitä? – – 
Teidän uskollisesti, Yayoi Kusama”


Niin hellyttävää! Ja mikä itkettävintä: Georgia O`Keeffe vastasi Kusamalle. Hän oli Kusaman yönainen.

Liikutun.

***

Lupasin palata vielä Karen Blixeniin ja Itä-Afrikkaan. Tai oikeastaan palaan Mia Kankimäkeen ja Itä-Afrikkaan, sillä viehätyin erityisesti siitä, miten Kankimäki kuvaa omaa – ilmeisesti ensimmäistä – Afrikan matkaansa. 

Olen itse käynyt Afrikassa kahdesti, Keniassa 2011 ja Namibiassa 2014. Olen harmitellut, että tein matkoillani aivan liian vähän muistiinpanoja, kirjoitin vain muutamia sivuja. Pelkään, että alan unohtaa. Pelkään, että olen jo unohtanut. Mutta nyt, lukiessani Kankimäkeä, muistan taas. Tunne on todella voimakas, samaistun, nauran vedet silmissä ja sitten itken. Kankimäki marssittaa eteeni hajut, maut, näyt, äänet ja vielä: tunteet, ajatukset.



”Ympäristö on niin köyhää, että nolottaa purkaa kaappiin monia vaatekertojani, hiustenkuivaajiani, kimonotyylisiä aamutakkejani, energiapatukoitani ja kosmetiikkapurkkejani, eli kaikkea sitä, mikä on olevinaan tärkeää mutta on täällä vain överiä.” (s. 27)

”Lapset tuijottavat minua uteliaasti ja vilkuttavat lähtiessämme bye bye mzungu, valkonaama” (s. 42)

”Toisena päivänä Flotea laittaa ugalia, veitsellä leikattavaa kiinteää, sormilla syötävää maissijauhopuuroa, jota kastetaan lihakastikkeeseen.” (s. 45)


Haluan takaisin.

Haaveilen Tansaniasta ja Etelä-Afrikasta.

*** 

Kankimäki on kerännyt kirjaansa yönaisten neuvoja eli listoja asioista, jotka hän on yönaisiltaan oppinut. Minua puhuttelevat muun muassa nämä Sofonisba Anguissolan opit:

  • Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.
  • Merkitse kaikkeen ylpeästi suurin kirjaimin: m i n ä  t e i n  t ä m ä n.
  • Mainosta osaamistasi. Levitä käyntikorttejasi.
  • Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana.

Kankimäeltä itseltään otan opikseni ainakin sen, että aina on hyvä ajatus lähteä kirjoitusmatkalle tai residenssiin.

 ***

Ja niin, ketkäkö ovat niitä minun yönaisiani? Ainakin he: Patti Smith, Joni Mitchell, Sylvia Plath, Iris Murdoch, Niki De Saint Phalle, Monika Fagerholm. Ja myös: Georgia O`Keeffe. Silloin tällöin
matkani ovat suuntautuneet heidän peräänsä.


Ps. Haastattelen Mia Kankimäkeä Lahden pääkirjaston auditoriossa ke 6.2.2019 klo 18. Tervetuloa!

_______________________________
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
447 s.