31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste, osa 8. William Faulkner: Ääni ja vimma


Kirjabloggajien klassikkohaaste on täällä taas, jo kahdeksatta kertaa! Tällä kierroksella haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit.

Minä osallistun haasteeseen William Faulknerin Ääni ja vimma -romaanilla. Olen viimeisen vuoden aikana törmännyt tähän teokseen eri yhteyksissä niin useasti, että katsoin parhaaksi ottaa selvää, mistä on kyse.

Kuvat: Tomi Reunanen

Lähtöasetelmat ovat kiinnostavat: Faulkneria (1897-1962) kuvaillaan modernistiksi, joka tykkäsi leikitellä rakenteella ja tyylillä. Hänen työkalupakkiinsa kuuluivat mm. tajunnanvirta, näkökulmatekniikka sekä rikottu kronologia - kaikki asioita, joista pidän. Ääni ja vimma on ilmestynyt vuonna 1929 ja se lienee Faulknerin tunnetuin teos. Kirja sijoittuu Yhdysvaltain Syvään etelään ja kuvaa valkoista Compsonin perhettä 1900-luvun alkupuolella.

Aloitan lukemisen. 

Romaani on jaettu neljään lukuun ja jokaisessa luvussa on eri keskushenkilö. Rakennetta määrittää siis jo mainittu näkökulmatekniikka.

Mutta ensimmäinen luku on helvetin tylsä ja vaikea. Se kerrotaan 33-vuotiaan kehitysvammaisen Benjyn näkökulmasta ja teksti pomppii sekavasti sinne tänne, aikatasolta toiselle - pomppiminen kuvaa ehkä hyvin Benjyn mieltä ja ajatuksenjuoksua, mutta minä alan miettiä: ehtisin vielä vaihtaa klassikkoa. Luen kirjaa junassa ja nukahdan joka kerta. Ajattelen yllättävän usein John Steinbeckin romaania Hiiriä ja ihmisiä (ja kaipaan sen helppoutta).

Päätän kuitenkin, etten anna periksi. Mutta tarvitsen tukea; tarvitsen taustatietoa, analyysia, toisten lukukokemuksia.

Ja löydänkin tekstejä. Löydän tekstejä, joissa Ääntä ja vimmaa kuvataan toistuvasti vaikeaselkoiseksi ja haastavaksi. Reko Lundán kirjoittaa Faulkneria käsittelevässä esseessään: "Kestää kauan ennen kuin pääsen kärryille". Irma Rantavaara puolestaan kirjoittaa, että "teoksen lukeminen vaatii ajatusponnistusta, varsinkin sen kaksi ensimmäistä osaa. Voi tuntua ensi lukemalta suorastaan siltä, että Faulkner härnää lukijaa tekemällä asiat mahdollisimman monimutkaisiksi ja hämäriksi". Tuntuu jotenkin kumman lohdulliselta, että Lundán ja Rantavaarakin ovat painineet Faulknerinsa kanssa.

Ehkä minäkin jaksan. Varsinkin kun monissa lähteissä luvataan, että ensimmäinen luku on vaikein, sitten teksti helpottuu.

Ja niin tosiaan käy.

Toinen luku kerrotaan Harvardissa opiskelevan Quentinin näkökulmasta, kolmas kotiin jääneen Jasonin näkökulmasta. He ovat molemmat siis Benjyn veljiä. Viimeinen luku katsoo Compsonin perheen pitkäaikaista palvelijaa, Dilseyta.

Jo Quentin-luvussa teksti muuttuu rullaavammaksi, vaikka siinäkin eri aikatasot leikkaavat yhä nopeasti. Jason-luvussa kerronnan draivi kasvaa: tajunnanvirrasta siirrytään enemmän toimintaan, aistivaikutelmista jäsennellympään, kovempaan kerrontaan.

Nautin Faulknerin kielellisistä keinoista, erityisesti toistosta: siitä, miten kuusama tuoksuu kerta toisensa jälkeen ja nostaa esiin muistoja tai siitä, miten kellot toistuvat motiivina yhä uudelleen, merkkaavat päivän kulkua (jokainen kirjan luku rajautuu yhteen päivään). Faulkner leikkii onnistuneesti myös välimerkittömyydellä ja erilaisilla puherekistereillä.

Lukeminen alkaa siis sujua. En enää välttämättä nukahda junaan.





Mutta huomaan miettiväni koko ajan, miksi oikein luen tätä.

Ääni ja vimma on nykylukijalle monin tavoin ongelmallinen. Sävähdän joka kerta, kun kirjassa puhutaan neekereistä. Tai lutkista. Ja niistä puhutaan paljon, koko ajan. Kirjassa minäkertojina on kolme veljestä, joista Benjy on lähinnä tarkkailija, mukana kulkija, haistelija (Caddy tuoksui puilta). Quentinin ja Jasonin äänet ovat vahvimmat ja heidän suustaan pursuaa tätä puhetta, jota en oikeastaan jaksaisi kuunnella.

Quentin on "älykkö", jonka elämä on mennyt raiteiltaan Caddy-siskon avioliiton ja aviottoman lapsen myötä. Quentin on sekä mustasukkainen että vihainen: Caddy on tahrannut Compsonin suvun kunnian olemalla hillitön, siveetön. Quentin tekee itsemurhan reilu kuukausi Caddyn häiden jälkeen.

Myös Jason kokee, että juuri Caddy on ajanut suvun tuhon partaalle: hänelle sekä Caddy että Caddyn 17-vuotias tytär Quentin (kyllä, nimi on sama kuin Quentin-enolla - Faulkner tykkää hämätä lukijaa tällaisilla nimijutuilla!) ovat vain ja ainoastaan lutkia: Kerran lutka, aina lutka, on hänen toistuva mietelauseensa. Jason on kylmä ja katkera ihminen, joka syyttää muita omasta epäonnisesta elämästään. Hän on rasisti, oikea pikkupaskiainen.

Irma Rantavaara kirjoittaa: "Jason on vastenmielinen, itsekäs, julma ja saita, mutta ansaitsee myötätuntoa sen vuoksi, että hän painiskelee elämän kanssa ilman illuusioita ja itsepetosta. Hän on katkera ja ironinen, koska hän on onneton. Sisaren häpeä on riistänyt häneltä sen elämänuran, jolla hän olisi voinut saada suuriakin aikaan." Minulta ei kuitenkaan myötätuntoa löydy. Olen tavattoman väsynyt lukemaan tarinoita, joissa naisen vapaus nähdään uhkaavana; joissa seksuaalisesti aktiivinen nainen on häpeä. Faulknerin koko romaani rakentuu tälle ajatukselle: juuri Caddyn villiys ja tottelemattomuus on syy Compsonin perheen epäonnelle ja hajoamiselle.

Äänen ja vimman naiskuva on muutenkin tympeä. Perheen äiti kuvataan vähän tyhmänä ja sinisilmäisenä, hän on jatkuvasti pääkipuinen, hän lähinnä makaa sängyssään ja hoivailee hermojaan. Hän rakastaa lapsistaan vain Jasonia.

Viimeisessä luvussa katse käännetään mustaan Dilsey-palvelijattareen, mutta toisin kuin aiemmat luvut, tämä luku on kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa. Dilseylle - mustalle naiselle - ei siis anneta omaa ääntä, vaan joku muu määrittelee ja kuvailee hänet. Luvussa on jotain muutakin ongelmallista, se tekee oloni epämukavaksi. Luulen, että kyse on rasismista; siitä, miten tummaihoiset ihmiset piirtyvät yksinkertaisiksi, lapsenomaisiksi.

Päällimmäisenä Faulknerin kirjasta jää fiilis, että se on täynnä miesten "ongelmia". Kuka jaksaa? Jos haluan lukea haastavaa 1920-30-luvun modernismia, jossa tajunnanvirta ja näkökulmatekniikka on hiottu äärimmilleen, luen mieluummin vaikkapa Virginia Woolfin Aaltoja. Ei ole mitään syytä, miksi lukisin enää näitä vanhoja valkoisia amerikkalaisäijiä. Ei todellakaan mitään syytä.

(no okei, DeLilloa voin yhä lukea)

Seuraavaan klassikkohaasteeseen luen jonkun feministisen klassikon.


Lähteet:
Irma Rantavaara: Suurennuslasi. Tutkielmia ja esseitä kirjallisuudesta. Otava 1965.
Reko Lundán: Faulknerin opissa. Essee teoksessa Ääntä ja vimmaa - kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta. Tammi 2004.

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia
Margaret Atwoodin Orjattaresi
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa
Maria Jotunin Huojuva talo
Doris Lessingin Kultainen muistikirja
Jean Rhysin Siintää Sargassomeri


___________________________________
William Faulkner: Ääni ja vimma
Alk. The Sound and the Fury (1929)
Suom. Kai Kaila
Tammi 1983
307 s.


6 kommenttia:

  1. En vissiin ole koskaan päässyt siihen toiseen lukuun asti. :D Sitten mietin myös, että miksi mun pitäisi lukea Faulkneria, kun siihen liittyy juuri noita mainitsemiasi ongelmia, joista tiedän, että ne saavat mut raivoamaan kirjailijalle. Tähän päälle kaikki se vaikeus.

    Hienoa, että vedit urakan sisukkaasti loppuun! Niin ja oli mukava lukea lukemisprosessistasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, jos olet nuupahtanut ekan luvun aikana :D Ja niin, lukukokemus ei ollut tosiaan kovin mieluisa, ärsytti ja tympäisi monin paikoin. Mutta nytpä tiedän, mikä kirja on miehiään. Joskus kai sellainenkin lukeminen on ihan hyödyllistä.

      Poista
  2. Hmm. Faulkner kiinnostaisi, mutta arciosi on kyllä herättelevä - tarvitseeko minun. Olen aiemmin lukenut haasteeseen mm. Huojuvan talon ja Mrs. Dallowayn, kuten sinäkin ja niistä pidin tosi paljon. Ehkä naisten kirjoittamat klassikot vain iskevät lujempaa.

    Luen juuri Margaret Mitchellin Tuulen viemää -klassikkoa ja siinä on myös n-sana olennaisesti mukana. Se hämmentää, mutta yritän sijoittaa kirjaa sekä 1860-luvun etelävaltioihin ja kirjoittamisajankohtaan 1930-luvulle, ja miettiä ajan aatteita. Valaisevaa luettavaa. Onneksi maailma muuttuu myös parempan suuntaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, toi kirjan ilmestymisajankohdan huomioiminen on mulle vaikea juttu. N-sanaan ei varmaankin liittynyt 20-30-luvulla vielä niin paljon negatiivisia konnotaatioita kuin nykyään, mutta en minä silti pysty lukemaan kirjaa ilman tämän hetken kontekstia. Eli etoohan se ja koko kirjasta menee maku. Tässä Faulknerin kirjassa oli lisäksi selvää rasismia muutenkin.

      Kerrontatekniikoiltaan toki kiinnostava teos, mutta muuten ei antanut mulle mitään. Vain ärsytystä :D

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  3. Onpa mielenkiintoista, itse tulkitsin nuo "miesten ongelmat" melkeinpä päinvastoin: Ääni ja vimma on mielestäni nimenomaan täynnä surua siitä, kuinka Caddieta (ja Benjyä!) on kohdeltu muun perheen toimesta. Puheissa vilisevät "neekerit" ja "lutkat" vain vahvistavat kuvaa Jasonista ja Quentinista rasistisina (joka on täysin asiaankuuluvaa kirjan tapahtuma-ajalle ja -paikalle) ja toksisen maskuliinisuuden vankeina olevina miehinä, jotka eivät millään pysty käsittämään sisarensa kokemusmaailmaa. Caddie jää ilman omaa ääntä, mutta on silti kirjan tärkein ja myötätuntoa herättävin hahmo. Oli kiinnostavaa lukea analyysisi! Luin kirjan viime vuonna, ja vaikeudesta huolimatta se oli minulle hieno elämys. Tuolla lisää ajatuksiani kirjasta: https://sanojenkeskella.blogspot.com/2017/10/she-smelled-like-trees.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arttu, kiitos kommentistasi ja linkistäsi! Pohdiskelin paljon Ääntä ja vimmaa lukiessa "inhottavan henkilöhahmon" problematiikkaa. En tietenkään ajattele, etteikö kirjallisuudessa saisi ja pitäisi kuvata ikäviä henkilöitä (esim. rasisteja) - päinvastoin. Esimerkiksi Iris Murdochin Meri, meri on yksi suosikkikirjoistani juuri siksi, että sen minäkertoja on niin epämiellyttävä :D

      Äänessä ja vimmassa jokin kuitenkin tökki; ehkä minulle ei auennut se, että Faulkner Jasonin ja Quentinin kautta juuri kritisoisi rasismia tai sovinismia tai edes julmuutta kehitysvammaisia kohtaan. Jokin taso jäi mun lukukokemuksesta siis puuttumaan.

      Mutta tuo lause "Caddy tuoksui puilta" (jonka sinäkin olet nostanut otsikkoosi), on toistuvuudessaan hieno! Se on asia, jonka tästä kirjasta talletan itselleni.

      Poista