18. helmikuuta 2019

Framilla nyt eli mitä aion lukea kevään korvalla



Jo muutaman kuukauden ajan minulla on ollut valtava runouden jano. Luen runoja etenkin iltaisin, kun haluan rauhoittua, hiljentyä. Etsin runoluettavaa pääosin summamutikassa: menen runohyllylle, otan kirjan, luen pätkän sieltä, toisen täältä. Jos jokin tekstissä tai sanoissa puhuttelee tai herättää kiinnostukseni, lainaan kirjan. Ja sitten iltaisin: luen. Ja merkitsen ylös kauneimmat ja kauheimmat lauseet. Runoista löydän kielen, saan lisää kieltä. 

Tällä hetkellä yöpöydältäni löytyvät nämä runoteokset:

Vesa Haapala: Valekuolleet
Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille
Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004
Arja Tiainen: Nukun silmät auki
Silja Kejonen: Vihkilumen talo
Erkka Frilander: Heräämisen valkea myrsky

Runojen myötä olen tosiaan löytänyt taas sen viehätyksen, mikä liittyy kirjastossa (tai kirjakaupassa) vaeltamiseen ja jonkin sellaisen löytämiseen, mitä en ole edes tiennyt etsiväni. Proosan lukeminen on minulle paljon mietitympää, lukulistani ja varausjononi ovat pitkät ja vain hyvin harvoin löydän esimerkiksi romaaneja "sattumalta", niin että vain törmäisin niihin hyllyssä. 

Vaalin tätä tunnetta, tätä yllätyksen ja keveyden tunnetta, minkä runojen löytäminen ja lukeminen minussa juuri nyt herättää.



Ja tässä vielä muutama poiminta siitä pinosta, joka on kerääntynyt yöpöydälleni siis hieman suunnitellummin.

Carol Shields: Ellei
Maaliskuun lukupiirikirjamme. Tulee olemaan muuten ensimmäinen Shieldsini. Arvelen pitäväni. 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
No viimein! Luen tämän Lahden kaupunginkirjaston aikuisten lukudiplomiin. Olen varma, että pidän!

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953-1975
Koska Sivumennen-podcastissa tätä niin hehkutettiin! Varmasti hauska ja avoin lukukokemus tulossa. Pitäisi muutenkin lukea enemmän (kirjailijoiden) päiväkirjoja, ne ovat lähes aina kiinnostavia.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Parin vuoden takainen "hittikirja", joka jäi minulta silloin lukematta. Tommi Melender ylistää tätä niin paljon Maailmojen loput -esseeteoksessa, että ei auta muuta kuin ottaa ja lukea.

Deborah Levy: Things I Don`t Want to Know
Ostin tämän Levyn muistelmien ensimmäisen osan viime kesänä St. Ivesista. Se on lämmittänyt hyllyäni jo aivan liian pitkään. Tiedän, että rakastan.

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Nuori taiteilijanplanttu hengailee Madridissa ja pohtii runoutta, taidetta, ihmisiä. Ilmeisen nerokas, omaperäinen romaani. Lerner kiinnostelee muutenkin! Toivottavasti myös hänen uudempi romaaninsa 10:04 suomennetaan pian.


31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste, osa 8. William Faulkner: Ääni ja vimma


Kirjabloggajien klassikkohaaste on täällä taas, jo kahdeksatta kertaa! Tällä kierroksella haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit.

Minä osallistun haasteeseen William Faulknerin Ääni ja vimma -romaanilla. Olen viimeisen vuoden aikana törmännyt tähän teokseen eri yhteyksissä niin useasti, että katsoin parhaaksi ottaa selvää, mistä on kyse.

Kuvat: Tomi Reunanen

Lähtöasetelmat ovat kiinnostavat: Faulkneria (1897-1962) kuvaillaan modernistiksi, joka tykkäsi leikitellä rakenteella ja tyylillä. Hänen työkalupakkiinsa kuuluivat mm. tajunnanvirta, näkökulmatekniikka sekä rikottu kronologia - kaikki asioita, joista pidän. Ääni ja vimma on ilmestynyt vuonna 1929 ja se lienee Faulknerin tunnetuin teos. Kirja sijoittuu Yhdysvaltain Syvään etelään ja kuvaa valkoista Compsonin perhettä 1900-luvun alkupuolella.

Aloitan lukemisen. 

Romaani on jaettu neljään lukuun ja jokaisessa luvussa on eri keskushenkilö. Rakennetta määrittää siis jo mainittu näkökulmatekniikka.

Mutta ensimmäinen luku on helvetin tylsä ja vaikea. Se kerrotaan 33-vuotiaan kehitysvammaisen Benjyn näkökulmasta ja teksti pomppii sekavasti sinne tänne, aikatasolta toiselle - pomppiminen kuvaa ehkä hyvin Benjyn mieltä ja ajatuksenjuoksua, mutta minä alan miettiä: ehtisin vielä vaihtaa klassikkoa. Luen kirjaa junassa ja nukahdan joka kerta. Ajattelen yllättävän usein John Steinbeckin romaania Hiiriä ja ihmisiä (ja kaipaan sen helppoutta).

Päätän kuitenkin, etten anna periksi. Mutta tarvitsen tukea; tarvitsen taustatietoa, analyysia, toisten lukukokemuksia.

Ja löydänkin tekstejä. Löydän tekstejä, joissa Ääntä ja vimmaa kuvataan toistuvasti vaikeaselkoiseksi ja haastavaksi. Reko Lundán kirjoittaa Faulkneria käsittelevässä esseessään: "Kestää kauan ennen kuin pääsen kärryille". Irma Rantavaara puolestaan kirjoittaa, että "teoksen lukeminen vaatii ajatusponnistusta, varsinkin sen kaksi ensimmäistä osaa. Voi tuntua ensi lukemalta suorastaan siltä, että Faulkner härnää lukijaa tekemällä asiat mahdollisimman monimutkaisiksi ja hämäriksi". Tuntuu jotenkin kumman lohdulliselta, että Lundán ja Rantavaarakin ovat painineet Faulknerinsa kanssa.

Ehkä minäkin jaksan. Varsinkin kun monissa lähteissä luvataan, että ensimmäinen luku on vaikein, sitten teksti helpottuu.

Ja niin tosiaan käy.

Toinen luku kerrotaan Harvardissa opiskelevan Quentinin näkökulmasta, kolmas kotiin jääneen Jasonin näkökulmasta. He ovat molemmat siis Benjyn veljiä. Viimeinen luku katsoo Compsonin perheen pitkäaikaista palvelijaa, Dilseyta.

Jo Quentin-luvussa teksti muuttuu rullaavammaksi, vaikka siinäkin eri aikatasot leikkaavat yhä nopeasti. Jason-luvussa kerronnan draivi kasvaa: tajunnanvirrasta siirrytään enemmän toimintaan, aistivaikutelmista jäsennellympään, kovempaan kerrontaan.

Nautin Faulknerin kielellisistä keinoista, erityisesti toistosta: siitä, miten kuusama tuoksuu kerta toisensa jälkeen ja nostaa esiin muistoja tai siitä, miten kellot toistuvat motiivina yhä uudelleen, merkkaavat päivän kulkua (jokainen kirjan luku rajautuu yhteen päivään). Faulkner leikkii onnistuneesti myös välimerkittömyydellä ja erilaisilla puherekistereillä.

Lukeminen alkaa siis sujua. En enää välttämättä nukahda junaan.





Mutta huomaan miettiväni koko ajan, miksi oikein luen tätä.

Ääni ja vimma on nykylukijalle monin tavoin ongelmallinen. Sävähdän joka kerta, kun kirjassa puhutaan neekereistä. Tai lutkista. Ja niistä puhutaan paljon, koko ajan. Kirjassa minäkertojina on kolme veljestä, joista Benjy on lähinnä tarkkailija, mukana kulkija, haistelija (Caddy tuoksui puilta). Quentinin ja Jasonin äänet ovat vahvimmat ja heidän suustaan pursuaa tätä puhetta, jota en oikeastaan jaksaisi kuunnella.

Quentin on "älykkö", jonka elämä on mennyt raiteiltaan Caddy-siskon avioliiton ja aviottoman lapsen myötä. Quentin on sekä mustasukkainen että vihainen: Caddy on tahrannut Compsonin suvun kunnian olemalla hillitön, siveetön. Quentin tekee itsemurhan reilu kuukausi Caddyn häiden jälkeen.

Myös Jason kokee, että juuri Caddy on ajanut suvun tuhon partaalle: hänelle sekä Caddy että Caddyn 17-vuotias tytär Quentin (kyllä, nimi on sama kuin Quentin-enolla - Faulkner tykkää hämätä lukijaa tällaisilla nimijutuilla!) ovat vain ja ainoastaan lutkia: Kerran lutka, aina lutka, on hänen toistuva mietelauseensa. Jason on kylmä ja katkera ihminen, joka syyttää muita omasta epäonnisesta elämästään. Hän on rasisti, oikea pikkupaskiainen.

Irma Rantavaara kirjoittaa: "Jason on vastenmielinen, itsekäs, julma ja saita, mutta ansaitsee myötätuntoa sen vuoksi, että hän painiskelee elämän kanssa ilman illuusioita ja itsepetosta. Hän on katkera ja ironinen, koska hän on onneton. Sisaren häpeä on riistänyt häneltä sen elämänuran, jolla hän olisi voinut saada suuriakin aikaan." Minulta ei kuitenkaan myötätuntoa löydy. Olen tavattoman väsynyt lukemaan tarinoita, joissa naisen vapaus nähdään uhkaavana; joissa seksuaalisesti aktiivinen nainen on häpeä. Faulknerin koko romaani rakentuu tälle ajatukselle: juuri Caddyn villiys ja tottelemattomuus on syy Compsonin perheen epäonnelle ja hajoamiselle.

Äänen ja vimman naiskuva on muutenkin tympeä. Perheen äiti kuvataan vähän tyhmänä ja sinisilmäisenä, hän on jatkuvasti pääkipuinen, hän lähinnä makaa sängyssään ja hoivailee hermojaan. Hän rakastaa lapsistaan vain Jasonia.

Viimeisessä luvussa katse käännetään mustaan Dilsey-palvelijattareen, mutta toisin kuin aiemmat luvut, tämä luku on kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa. Dilseylle - mustalle naiselle - ei siis anneta omaa ääntä, vaan joku muu määrittelee ja kuvailee hänet. Luvussa on jotain muutakin ongelmallista, se tekee oloni epämukavaksi. Luulen, että kyse on rasismista; siitä, miten tummaihoiset ihmiset piirtyvät yksinkertaisiksi, lapsenomaisiksi.

Päällimmäisenä Faulknerin kirjasta jää fiilis, että se on täynnä miesten "ongelmia". Kuka jaksaa? Jos haluan lukea haastavaa 1920-30-luvun modernismia, jossa tajunnanvirta ja näkökulmatekniikka on hiottu äärimmilleen, luen mieluummin vaikkapa Virginia Woolfin Aaltoja. Ei ole mitään syytä, miksi lukisin enää näitä vanhoja valkoisia amerikkalaisäijiä. Ei todellakaan mitään syytä.

(no okei, DeLilloa voin yhä lukea)

Seuraavaan klassikkohaasteeseen luen jonkun feministisen klassikon.


Lähteet:
Irma Rantavaara: Suurennuslasi. Tutkielmia ja esseitä kirjallisuudesta. Otava 1965.
Reko Lundán: Faulknerin opissa. Essee teoksessa Ääntä ja vimmaa - kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta. Tammi 2004.

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia
Margaret Atwoodin Orjattaresi
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa
Maria Jotunin Huojuva talo
Doris Lessingin Kultainen muistikirja
Jean Rhysin Siintää Sargassomeri


___________________________________
William Faulkner: Ääni ja vimma
Alk. The Sound and the Fury (1929)
Suom. Kai Kaila
Tammi 1983
307 s.


12. tammikuuta 2019

Kevään 2019 uutuudet: 10 kirjaa, jotka on pakko lukea


Uusi kirjakevät on täällä! Olen selannut kustantamojen luetteloita innolla, ja jos niiden yleisfiilistä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, käyttäisin sanaa raikas

Siinä missä menneen syksyn luettelot pursusivat isoja, tunnettuja kotimaisia nimiä - varmoja isänpäivä- ja joululahjahittejä - kevään listoilla on enemmän yllätyksiä, esikoisia, kiinnostavia käännöskirjoja. 

Naiset jyräävät; etenkin Gummeruksen, S&S:n ja Teoksen listat marssittavat eteemme nautittavan kavalkadin naisoletettujen kirjailijoiden teoksia. Pidän!


Kuva: Tomi Reunanen


Poimin listoilta kymmenen teosta, jotka aion aivan ehdottomasti lukea kevään aikana:


Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (Tammi)

Palkitun saksalaiskirjailijan uusin romaani ilmestyy Keltainen kirjasto -sarjassa. Mennä, meni, mennyt pureutuu ajankohtaiseen aiheeseen: Euroopan pakolaiskriisiin. Asiaa tarkastellaan juuri eläköityneen berliiniläisen professorimiehen näkökulmasta. Olen jo pitkään halunnut lukea jotain Erpenbeckiltä - aloitan tästä!


Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (Teos)

Gripenbergin runokokoelma Sinä siellä kaukana näytät tutulta (2005) on jättänyt minuun pysyvät jäljet. Se on ehkä hienoin runoteos, jonka olen lukenut. Odotan tätä uutta suomennosta siis aivan pähkinöinä! Tässä kokoelmassa on yksi osio, jossa Gripenberg keskustelee Edith Södergranin runojen kanssa.


Claudie Gallay: Odottamaton kauneus (WSOY)

Ranskalaisen Claudie Gallayn vähäeleinen ja salaperäinen romaani Tyrskyt hurmasi minut muutama vuosi sitten. Odottamaton kauneus kuulostaa myös aivan ihanalta: se on romaani taiteesta ja taiteen voimasta. Sen päähenkilö Jeanne ihailee performanssitaiteilija Marina Abramovicia - ja kaipaa kipeästi yllätyksiä elämäänsä.


Joel Haahtela: Adélen kysymys (Otava)

Takuuvarmaa Haahtelaa. Tässä(kin) matkustetaan, selvitetään mysteeriä, etsitään itseä. Kustantamon mukaan Adélen kysymys on "arvoituksellinen pienoisromaani" - en usko, että me Haahtela-fanit petymme!


Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi (Karisto)

Yhteiskunnallista Bluestocking-blogia pitävän Minja Koskelan feminismiä käsittelevä kirja on vaan pakko lukea!


Naomi Alderman: Voima (Gummerus)

Mitä tapahtuu, kun tytöt saavat kyvyn antaa sormenpäillään jopa kuolettavia sähköiskuja? Brittiläisen Naomi Aldermanin romaanissa miehet huomaavat, että valta karkaa heidän käsistään; nyt on tyttöjen ja naisten vuoro! Onko tämä dystopia vai utopia? Haluan ottaa selvää! Muun muassa Margaret Atwood on ylistänyt Voimaa.


Merete Mazzarella: Varovainen matkailija (Tammi) 

Mazzarellan lukeminen on minulle ikuisuusprojekti, joka ei oikein ota käynnistyäkseen. Hänen laaja tuotantonsa kasvaa tänä keväänä tällä esseistisellä matkakirjalla. Mazzarella pohtii matkustamista; lähtöjä, paluita, toistoja. Kuulostaa viehättävältä - tällä projektini käynnistyy.


Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kanssa (Otava)

Irlantilaisesta Sally Rooneysta (s. 1991) kohkataan nyt kirjallisissa piireissä oikein urakalla ja minä haluan tietää, mistä oikein on kyse! Keskusteluja ystävien kanssa on Rooneyn esikoisromaani, ja se on ollut jättimenestys maailmalla. Rooneyn toinen romaani Normal People voitti viikko sitten Costa Book Prizen. Luulenpa, että sekin suomennetaan pikaisesti.


Maggie Nelson: Sinelmiä (S&S)

Tätä odotan ehkä kevään kirjoista eniten! Nelsonin viime vuonna suomennettu Argonautit oli mieletön elämys. Sinelmiä käsittelee jollain tavalla sinistä väriä, mutta Nelsonin kohdalla aihe on toissijainen - lukisin häntä, vaikka hän kirjoittaisi sammaleista, sähkölampuista ja sukkahiestä.


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos)

Lindstedtin kolmas, odotettu romaani on varmasti kevään kirjatapaus, enkä minäkään malta odottaa, että saan sen käsiini. Kirja kertoo Nataliasta, joka aloittaa terapian seksuaalielämänsä ongelmien takia. Lindstedt tutkii valtaa, halua, identiteettiä, kertomista - ok, saanko mä jo aloittaa tämän lukemisen?



9. tammikuuta 2019

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

 


Mia Kankimäen syksyllä 2018 ilmestynyt kaunokirjallinen matka- ja tietoteos Naiset joita ajattelen öisin laittaa miettimään omia yönaisiani. 

En ole kutsunut heitä yönaisiksi, enkä ole välttämättä ajatellut heitä erityisen paljon juuri yöaikaan, mutta silti minullakin on omat yönaiseni eli muusani eli böönani, joita kohti käännyn, kun kaipaan rohkeutta, motivaatiota, inspiraatiota, varmuutta. Olen perusluonteeltani sekä vaihtelunhaluinen että turvallisuushakuinen: yhdistelmä, jonka vuoksi kaipaan rohkaisua – ja yönaisia – kohtalaisen usein. 


Lyhyesti: yönaiset ovat rohkeita, itsenäisiä ja omapäisiä naisia, jotka tekevät elämässään ja elämällään juuri niin kuin itse haluavat. Oivia esikuvia siis!


Kankimäki lähtee kirjassaan konkreettisesti yönaistensa perään. Hän matkustaa heidän jalanjäljillään ja kirjoittaa itsensä hurmaavasti mukaan heidän tarinoihinsa. Valtaosa Kankimäen yönaisista on historiallisia hahmoja, jo edesmenneitä. 

Kirja alkaa siitä, kun Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle tavoitteenaan löytää kahvifarmari-kirjailija Karen Blixenin seudut ja maisemat, savannit ja safarit. Tämä Tansaniaan ja Keniaan sijoittuva osuus on kirjan laajin ja ehkä myös kaikkein ihanin. Palaan siihen vielä myöhemmin.

Afrikan-matkansa jälkeen Kankimäki sukeltaa 1800-luvun tutkimusmatkailijoiden uskomattomiin elämiin ja esittelee meille Isabella Birdin, Ida Pfeifferin, Mary Kingsleyn, Alexandra David-Néelin sekä Nellie Blyn, joista jälkimmäinen matkusti maailman ympäri mukanaan vain yksi käsilaukku. Paitsi rohkeaa ja ihailtavaa, myös käsittämätöntä! Luulen, että 99,9 % nykyihmisistä – sukupuolesta riippumatta – kaipaisi kipeästi Nellie Blyn verkkokurssia ”Näin matkustat yhden käsilaukun taktiikalla”.

Ja sitten ollaankin Firenzessä ja vaelletaan Uffizin galleriassa – tuossa renessanssitaiteen mekassa, maailman vanhimmassa taidemuseossa. Naisia roikkuu gallerian seinillä vaikka kuinka paljon: on ”madonnoja, maria magdalenoja, eevoja, Medicien vaimoja, äitejä, sisaria ja tyttäriä - - ”, mutta naistaiteilijoita ei näy missään. 

Kankimäki ei kuitenkaan anna periksi! Hän löytää meille unohdetut taidemaalarit, nuo 1500–1600-lukujen naiset, jotka elättivät itsensä ja usein myös perheensä maalaamalla: Sofonisba Anguissolan, Lavina Fontanan ja Artemisia Gentileschin. Tätä lukua on mahdotonta lukea ilman vihaa, ilman raivoa, ilman surua: niin vaikeaa naistaiteilijan elämä on ollut, niin vaikeaa siitä on tehty, niin vähän arvostusta heille ja heidän teoksilleen on annettu. 

En kestä ajatella, miten paljon hienoja töitä on kadonnut, hävitetty, unohdettu, tuhottu – siksi, koska naisen taiteelle ei ole annettu arvoa. Jos et ole vielä googlannut Artemisia Gentileschin Judit surmaa Holoferneen -teosta (tai käynyt ihastelemassa sitä Uffizin salissa numero 90!), tee se nyt! Se on voimakkaimpia, hurjimpia maalauksia mitä olen elämäni aikana nähnyt.

***

Kirjan päättää yhä elossa oleva japanilainen taiteilija Yayoi Kusama, joka asuu mielisairaalassa Tokiossa ja työskentelee yhä ilmeisen maanisesti. Kusama-osuus on lyhyt, vähän kuriositeettimainen – ehkä sen olisi voinut jättää poiskin – paitsi ei, ei sittenkään, sillä Kankimäki kertoo hurmaavan tarinan siitä, miten taiteilijan urasta haaveileva 26-vuotias Yayoi Kusama kirjoitti kirjeen ihailemalleen Georgia O`Keeffelle


”15. marraskuuta 1955.
Rakas neiti O`Keeffe,
pyydän anteeksi, että häiritsen teitä kiireidenne keskellä… Olen japanilainen naistaiteilija ja olen maalannut kolmentoista vuoden ajan, siitä alkaen kuin olin 13-vuotias… Haluaisin pyytää, voisitteko ystävällisesti kertoa, miten edetä tällä tiellä… Lähetän erillisessä kuoressa joitakin vesiväritöitäni. Voisitteko ystävällisesti katsoa niitä? – – 
Teidän uskollisesti, Yayoi Kusama”


Niin hellyttävää! Ja mikä itkettävintä: Georgia O`Keeffe vastasi Kusamalle. Hän oli Kusaman yönainen.

Liikutun.

***

Lupasin palata vielä Karen Blixeniin ja Itä-Afrikkaan. Tai oikeastaan palaan Mia Kankimäkeen ja Itä-Afrikkaan, sillä viehätyin erityisesti siitä, miten Kankimäki kuvaa omaa – ilmeisesti ensimmäistä – Afrikan matkaansa. 

Olen itse käynyt Afrikassa kahdesti, Keniassa 2011 ja Namibiassa 2014. Olen harmitellut, että tein matkoillani aivan liian vähän muistiinpanoja, kirjoitin vain muutamia sivuja. Pelkään, että alan unohtaa. Pelkään, että olen jo unohtanut. Mutta nyt, lukiessani Kankimäkeä, muistan taas. Tunne on todella voimakas, samaistun, nauran vedet silmissä ja sitten itken. Kankimäki marssittaa eteeni hajut, maut, näyt, äänet ja vielä: tunteet, ajatukset.



”Ympäristö on niin köyhää, että nolottaa purkaa kaappiin monia vaatekertojani, hiustenkuivaajiani, kimonotyylisiä aamutakkejani, energiapatukoitani ja kosmetiikkapurkkejani, eli kaikkea sitä, mikä on olevinaan tärkeää mutta on täällä vain överiä.” (s. 27)

”Lapset tuijottavat minua uteliaasti ja vilkuttavat lähtiessämme bye bye mzungu, valkonaama” (s. 42)

”Toisena päivänä Flotea laittaa ugalia, veitsellä leikattavaa kiinteää, sormilla syötävää maissijauhopuuroa, jota kastetaan lihakastikkeeseen.” (s. 45)


Haluan takaisin.

Haaveilen Tansaniasta ja Etelä-Afrikasta.

*** 

Kankimäki on kerännyt kirjaansa yönaisten neuvoja eli listoja asioista, jotka hän on yönaisiltaan oppinut. Minua puhuttelevat muun muassa nämä Sofonisba Anguissolan opit:

  • Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.
  • Merkitse kaikkeen ylpeästi suurin kirjaimin: m i n ä  t e i n  t ä m ä n.
  • Mainosta osaamistasi. Levitä käyntikorttejasi.
  • Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana.

Kankimäeltä itseltään otan opikseni ainakin sen, että aina on hyvä ajatus lähteä kirjoitusmatkalle tai residenssiin.

 ***

Ja niin, ketkäkö ovat niitä minun yönaisiani? Ainakin he: Patti Smith, Joni Mitchell, Sylvia Plath, Iris Murdoch, Niki De Saint Phalle, Monika Fagerholm. Ja myös: Georgia O`Keeffe. Silloin tällöin
matkani ovat suuntautuneet heidän peräänsä.


Ps. Haastattelen Mia Kankimäkeä Lahden pääkirjaston auditoriossa ke 6.2.2019 klo 18. Tervetuloa!

_______________________________
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
447 s.

1. tammikuuta 2019

Kirjapohdintoja vuodelta 2018


On vuoden ensimmäinen päivä. Ulkona pyryttää vetistä lunta vaakatasossa. On siis oivallinen hetki istahtaa alas, tehdä katsaus kuluneeseen vuoteen ja kuluneen vuoden kirjoihin: mitä luin? mikä sävähdytti? mitä jäi mieleen?

Listaukseni mukaan luin 109 kirjaa vuonna 2018. Se on yhdeksän kirjaa enemmän kuin vuonna 2017. Luettuja sivuja kertyi yhteensä 25 926. Ahkerin lukukuukausi oli kesäkuu (2697 sivua) ja laiskin maaliskuu (1560 sivua). Keskimäärin luin kuukaudessa 9,1 kirjaa.

Kun silmäilen lukemieni kirjojen listaa, mieleeni nousee paikkoja ja tilanteita, joissa olen kirjoja lukenut. Muistan sitaatteja, muistan ahaa-elämyksiä, muistan lukuisia hetkiä, jolloin olen juossut hakemaan muistikirjan ja kynän napatakseni talteen ajatuksen tai idean, joka on juuri herännyt.

Tässä muutamia nostoja:

Kuvat: Tomi Reunanen




Vuosi oli Marguerite Durasin...

...koska harvat asiat ovat yhtä tärkeitä kuin Durasin aukkoinen, kesken jäävä kieli. Luin häneltä  vuonna 2018 viisi kirjaa, joista yhden - Rakastajan - olin lukenut jo kerran aiemmin: Duras ei tyhjene yhdellä lukukerralla. Rakastajan lisäksi luin (loistavat!) romaanit Siniset silmät musta tukka ja Moderato cantabile, haastatteluteoksen Nimetön intohimo sekä tekstikokoelman Jokapäiväinen elämä. Rakastin Nimetöntä intohimoa, josta innostuin myös bloggaamaan: koostin itselleni kirjoitusohjeet Durasin oppeja mukaillen.


Ja Markku Pääskysen...

...sillä Pääskysen keväällä 2018 ilmestynyt romaani Hyvä ihminen hurmasi minut! Luin loppuvuoden aikana hänen koko tuotantonsa ja kutsuin hänet haastateltavakseni kirjastoon. Pääskysen kirjoissa kiinnostaa kieli ja tapa kertoa: lukija ei pääse helpolla, juonta ei (ehkä) ole ja kertoja viilaa linssiin. Pääskysen jäljiltä muistikirjani ovat täynnä; hänen ilmaisunsa tarkkuus ja outous ja hauskuus on kiehtovaa. Ehkä eniten viehätyin romaaneista Ellington, Vastaavuuksia ja Roona saa vastauksen.


Vuoden käännöselämykset tarjosivat...

Maggie Nelson: Argonautit 
...huumaavan omaääninen teos, joka kiertää kaikenlaiset genrejen ja määrittelyjen rajat! Itse ajattelin kirjan olevan lähinnä lyyristä esseetä, mutta sain kuulla, että Nelsonin teosta on kutsuttu myös autotheoryksi  - eli kuin autofiktiota, mutta fiktion tilalla onkin teoriaa vai häh? Ah, rakastan kirjoja, jotka luovat omat sääntönsä, tilansa, keinonsa! On ihanaa, että S&S suomentaa nyt Nelsonia, keväällä 2019 ilmestyy teos Sinelmiä.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta
...kielen ja kerronnan draivi, kokeelliset rakenteet, erilaiset tekstityypit, jotka sulautuvat täydelliseksi kokonaisuudeksi. Stridsbergin romaani kertoo Valerie Solanasin tarinan ja tekee sen niin, että lukija hukkuu, siis hukkuu hyvällä tavalla, hukkuu siihen kaikkeen: rajuuteen, rehellisyyteen, runouteen. 



Kirjat, joita luin (ja luen), kun kirjoitin...

Olen lukijana aina myös kirjoittaja. Durasin lisäksi nämä neljä kirjaa kutkuttelivat erityisen paljon kirjoittajaminääni vuonna 2018:

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
...hotellihuone, Pariisin kadut, kahvilat, nainen joka antaa elämän ja miesten viedä... ja ne kolmet pisteet! Tilasin kirjan antikvariaatista omakseni, sillä tiedän, että tähän haluan vielä palata.

Iris Murdoch: Meri, meri
...myös tämän hankin omakseni. Murdochin tunnetuin teos on mystinen, hyvin psykologinen, tarkka, synkkä, jännittävä ja helvetin hauska. Nautin henkilöhahmoista, jotka ovat inhottavia ja epäluotettavia. Nautin yllättävistä dialogeista, ohitse puhumisesta. Nautin miljööstä: merestä, liukkaista kallioista ja syrjäisestä talosta, joka natisee, haisee, kummittelee.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen
...löysin tämän aarteen Meri, meri -kirjan kansiliepeessä olevasta mainoksesta. Handken hienovireinen pienoisromaani toi mieleeni Raija Siekkisen ja kirjoitin tästä myös blogiini.

Lydia Davis: The End of the Story
...luin tämän kesällä, Cornwallissa, junassa joka nuoli merenrantaa, kahviloissa ja ullakkohuoneessa, jossa oli kattoikkunat ja ikuinen, loputon lokkien huuto. Tämä on tavallaan metaromaani, tämä on romaani kirjoittamisesta, tässä on kertoja joka ei ole varma oikein mistään, ainoastaan siitä että hänellä on ajatuksia, valtavasti ajatuksia. Tässä kirjassa on loputon määrä lauseita, jotka voisin poimia sitaateiksi.







Perustin blogini vuoden 2015 alussa. Vietämme nyt siis 4-vuotissynttäreitä! Tällä hetkellä katson blogiani hieman ihmeissäni, kysyn siltä: mitä minä sinun kanssasi tekisin? Olen pohtinut paljon, millaista kirjablogia haluan pitää. Millaisia juttuja haluan kirjoittaa? Mihin minulla riittää aikaa?


Kirja, joka sai minut kirjoittamaan blogia siten kuin haluaisin sitä aina kirjoittaa...

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me And Other Essays
...täällä.


Ja nyt, lopuksi, se kaikkein tärkein: Ihanaa lukuvuotta 2019!


27. joulukuuta 2018

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta - Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia


Olen aina tiennyt, etten halua lapsia. Ajatus äitiydestä on tuntunut täysin vieraalta, mahdottomalta, asialta joka ei millään lailla koske minua. En ole missään vaiheessa tietoisesti päättänyt, etten tee tai halua lapsia - olen vain aina tiennyt, ettei minusta tule äitiä.

Siksi Nefertiti Malatyn tänä syksynä ilmestyneen kirjan Ei äitimateriaalia lukeminen on kuin lämmin peitto, pehmeä pesä - se sanoittaa monia asioita, joiden kanssa olen elänyt. Sen kanssa minun ei tarvitse perustella tai selitellä mitään. 

"Termi vapaaehtoinen lapsettomuus antaa ymmärtää, että kyseessä on valinta tai elämäntapa - asia, jonka ihminen voi päättää. Kuitenkin useat vapaaehtoisesti lapsettomat kuvaavat ominaisuutta synnynnäiseksi taipumukseksi, pysyväksi ja muuttumattomaksi osaksi identiteettiä. Vertaus seksuaaliseen suuntautumiseen tuntuu monesta osuvalta." (s. 10)


***


Ei äitimateriaalia -teoksen ydin on vapaaehtoisesti lapsettomien naisten tarinoissa: Malaty on haastatellut yhteensä kahdeksaatoista naista: nuorin heistä on 27-vuotias, vanhin 57-vuotias. He ovat nuoriso-ohjaajia, toimittajia, potilasavustajia, hierojia, ostoreskontranhoitajia, ohjelmistoarkkitehtejä, sairaanhoitajia, järjestelmäasiantuntijoita ja fitness-malleja. He ovat erilaisia naisia, heillä on erilaiset taustat, erilaiset elämäntilanteet ja erilaiset intohimot, mutta yksi asia heitä yhdistää: kukaan heistä ei halua lapsia. 

Mukana ovat myös sarjakuvataiteilija Kaisa Leka, muusikko Kikka Laitinen ja kirjailija Monika Fagerholm

"Elämässäni ei ole ollut hetkeäkään, että olisin harkinnut äitiyttä. Kun ystäväni alkoivat saada lapsia, koetin eläytyä siihen, miltä vanhemmuus tuntuu. Luulen, että halu saada lapsi on hyvin kokonaisvaltainen tunne. Minulle äitiys on tuntunut vain kaukaiselta ja yksinkertaisesti täysin mahdottomalta ajatukselta."  – Kaisa Leka


***


Ei äitimateriaalia on ihana vertaistukipaketti jokaiselle vapaaehtoisesti lapsettomalle. On helpottavaa olla hetki samanmielisten parissa, tuntea kuuluvansa joukkoon. 

Kirja on epäilemättä myös silmiä avaava lukukokemus sellaiselle, jolle lasten hankkiminen on aina ollut itsestään selvää ja kyseenalaistamatonta. Tietoisku: kaikki eivät koe eivätkä ajattele samalla tavalla. Malaty listaa 20 lausahdusta, joita vapaaehtoisesti lapsettomat saavat usein kuulla, tässä niistä muutama:
  • "Se on eri asia sitten, kun se on oma."
  • "Kuka pitää sinusta huolta sitten, kun olet vanha?"
  • "Et tiedä oikeasta rakkaudesta mitään ennen kuin sinulla on lapsia."
  • "Lapset ovat hienointa, mitä nainen voi saavuttaa."
  • "Kyllä sinä muutat vielä mielesi."

Aaaaaaargh. Seuraavalla kerralla, kun aiot sanoa jotain tällaista: please don`t. Sen sijaan mieti, miksi lapsettomuus on yhä perusteltava päätös, mutta lapsen hankinta ei?


***


Malaty käsittelee kirjassaan paljon vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyviä asenteita ja ennakkoluuloja sekä sitä, miten yhteiskunta suhtautuu veloihin eli vapaaehtoisesti lapsettomiin. 

Keskusteluun nousee muun muassa sterilisaation alaikäraja, joka on Suomessa naurettavan korkea: 30 vuotta. Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa ikäraja on 25, Tanskassa 18. "Ironista on, että nykyisin ne, jotka haluavat saada sterilisaation, eivät sitä saa, kun taas ne, jotka eivät sitä haluaisi, pakkosterilisoidaan", Malaty osuvasti huomauttaa Suomen translakiin viitaten.

Poliitikot pitävät synnytystalkoopuheita niin Suomessa kuin maailmallakin, vaikka samaan aikaan väestönkasvu on räjähtämässä. Uusia veronmaksajia halutaan lisää ns. huoltosuhteen takia, mutta Malaty muistuttaa, että emme voi etukäteen olla varmoja, "tuleeko ihminen olemaan verojen suhteen enemmän maksajan vai saajan roolissa". 

Lisäksi Tilastokeskuksen tuoreen laskelman mukaan juuri lapsettomat kolme-nelikymppiset pariskunnat maksavat isoimman siivun hyvinvointivaltion menoista. Ylen uutinen kertoo, että "lapsettomat parit maksavat vuodessa veroja yli 15 000 euroa enemmän, kuin saavat palveluja ja etuuksia". 

Kolikolla on kaksi puolta. Ainakin kaksi puolta.


***


Vapaaehtoisesti lapsettomista - etenkin naisista! - ajatellaan usein, että me olemme itsekkäitä ja ns. helpon tien valitsijoita. 

Näin ajattelevilta pääsee "unohtumaan" se, että lapsen hankintakin voi olla itsekäs päätös. Lapsi saatetaan tehdä siksi, kun kaikki muutkin tekevät ja halutaan kuulua joukkoon. Tai siksi, että olisi joku, joka huolehtisi itsestä vanhana. Lapsia tehdään joskus myös siksi, että ne pelastaisivat parisuhteen tai toisivat sisältöä ja onnea elämään. Tai ihan vain siksi, koska halutaan. Vapaaehtoisesti lapseton 46-vuotias Katarina kommentoi oman polun valitsemista näin:

"Lapsettomana olen kokenut itseni ajoittain ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi perheellisten joukossa. On ollut aikoja, jolloin olen ajatellut, että elämäni olisi sittenkin helpompaa, jos olisin vain mennyt virrana mukana: langennut siihen perinteiseen naisen ansaan ja lisääntynyt mukisematta." (s.45)


Malaty kirjoittaa: "Se, että valitsee toisin kuin muut, vaatii ihmiseltä vahvaa itsetuntoa ja itsetuntemusta. Kun toimii poikkeuksellisesti ja vastoin muiden odotuksia, joutuu useimmiten miettimään toimintaansa ja tavoitteitaan tarkemmin." Olen täysin samaa mieltä, ja kun luen näiden naisten tarinoita, näen edessäni joukon mahtavia tyyppejä, jotka ovat ajattelevia, pohdiskelevia, uteliaita, rohkeita, vahvoja ja ennen kaikkea hyvin itsensä tuntevia.

Tunnistan heissä myös itseni. Moni heistä kertoo rakastavansa rauhaa, hiljaisuutta, vapautta ja itsenäisyyttä (check!). He ovat eläinrakkaita, luonnossa viiihtyviä, ympäristöstä välittäviä (check!). Monelle ihmis- ja eläinoikeudet sekä tasa-arvokysymykset ovat tärkeitä, samoin hyväntekeväisyys tai vapaaehtoistyö (check!). Monella heistä on joku voimakas kutsumus esimerkiksi työhön, urheiluun tai taiteeseen liittyen (check!).


***


Tähän loppuun haluan jättää vielä pienen ajatuksen kirjasta itse kunkin pohdittavaksi:

"Se, miksi muut saattavat kokea vapaaehtoisesti lapsettoman uhkaksi, voi liittyä evoluutioon. Selviytymisen kannalta lisääntyminen on ollut välttämätöntä ja toisin toimivia yhteisön jäseniä on voitu karsastaa, koska he uhkaavat lajin selviytymistä. Ironista on, että ilmastonmuutoksen kannalta vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntyminen voi olla paras tapa varmistaa ihmislajin säilyminen tulevaisuudessa." (s. 23)




PS. Ensi keväänä ilmestyy toinenkin vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelevä tietokirja: Atena julkaisee maaliskuussa 2019 Heini Maksimaisen teoksen Vauvattomuusbuumi. Hienoa!

______________________
Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia
Reuna-kustantamo 2018
194 s.


23. joulukuuta 2018

Meg Wolitzer: The Female Persuasion


Kuva: Tomi Reunanen


Meg Wolitzerin The Female Persuasion on romaani asioista, joita kohti haluamme mennä ja
ihmisistä, jotka ovat meille kuin bensaa - jotka jo pelkällä läsnäolollaan saavat meidät innostumaan, motivoitumaan ja kulkemaan kohti unelmiamme.

Kiinnostuin kirjasta, koska ymmärsin siinä olevan vahva feministinen ote ja myös aihe. Päähenkilö on nuori opiskelijatyttö, joka kokee olevansa ujo, hiljainen. Häntä harmittaa se, ettei hän uskalla eikä osaa puhua ihmisten edessä. Hän osallistuu sattumalta erään tunnetun feministi-ikonin luennolle ja kokee herätyksen: noin minäkin haluan puhua, noin minäkin haluan olla, noin minäkin haluan ajatella. Jopa: noin minäkin haluan pukeutua. Feministi-ikoni Faith Frank on nuorelle Greer Kadetskylle bensaa.

"You know, I sometimes think that the most effective people in the world are introverts who taught themselves how to be extroverts", Faith sanoo Greerille ja minä ajattelen, että se on varmaankin aivan totta.

***

The Female Persuasion on älykäs ja koskettava lukuromaani. Lukuromaanilla tarkoitan, että kirja on voimakkaasti tarinavetoinen, se vihjailee tulevasta, se koukuttaa lukijansa: on lähes mahdotonta olla kiintymättä kirjan henkilöihin. Mukana on tietysti myös elämää suurempi rakkaustarina. Lukuromaanimääritelmän kruunaa riittävä pituus: sivuja kirjassa on 454.

Tämän tyyppiset romaanit eivät ole suosikkilajiani, mutta Wolitzerin matkassa viihdyin. Luulen, että jaksan tarinallisuutta pitempään, kun luen englanniksi. Lisäksi pidin kirjan yhteiskunnallisuudesta: Wolitzer pyörittelee teemoissaan muun muassa naisten asemaa, seksuaalista väkivaltaa, kehitysyhteistyötä, rahan valtaa ja eettisyyttä - tai pikemminkin sen puutetta. Feminismistä ei ehkä sanota mitään uutta, mutta se läpäisee hyvällä tavalla koko kirjan. Takakannessa amerikkalaista Wolitzeria verrataan Jonathan Franzeniin ja Jeffrey Eugenidesiin, ja mielestäni molemmat vertaukset ovat ihan valideja.

***

Lukiessani The Female Persuasionia mietin sitä, miten tärkeitä henkilöhahmojen nimet ovat. Ja miten huonosti valitut nimet voivat tehdä hallaa koko lukukokemukselle.

Minä sekoitin jatkuvasti Greerin ja Faithin nimet. Miksi ihmeessä Wolitzer on nimennyt opiskelijatytön Greeriksi? Feminismin kontekstissa Greer-nimi toi minulle tietysti mieleen Germaine Greerin ja tämän mielleyhtymän vuoksi kuvittelin vähän väliä, että nimenomaan Greer on tämä vaikutusvaltainen jo vanhempi feministi-ikoni eikä suinkaan Faith.

Jos antaisin kirjalle pisteitä tai tähtiä, tiputtaisin yhden tähden pois tämän nimisekoilun takia - niin ärsyttäviä aivosolmuja se aiheutti! Tällaisten elämää tarkasti havainnoivien virkkeiden takia olen kuitenkin valmis antamaan paljon anteeksikin:

"There are some people who have such a strong effect on you, even if you`ve spent very little time with them, that they become embossed inside you, and any hint of them, any casual mention, creates a sudden stir in you." (s. 395)

Luulen, että The Female Persuasion on täydellinen kirja sille parikymppiselle ehkä hieman ujolle tyypille, joka ei ole vielä ihan varma, mihin suuntaan haluaa lähteä. Wolitzer on pätevä nuoruuden ja opiskelijaelämän kuvaaja, samoin hektisen työelämän kuvaaja. Tässä kirjassa kapakoiden ja toimistojen syke ei ikinä hyydy.

________________________
Meg Wolitzer: The Female Persuasion
Riverhead Books 2018
454 s.