25. elokuuta 2017

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet



Ensinnäkin tämä: rakastan romaaneja, joissa puhutaan työstä ja intohimosta työhön. Rakastan romaaneja, joiden päähenkilöt tekevät työtään täysillä, treenaavat, paneutuvat, syventyvät; pyrkivät koko ajan paremmiksi. Ei ole väliä, ovatko he eläintentäyttäjiä, kokkeja vai näyttelijöitä - intohimoinen tekeminen on se, mikä minua kiehtoo. Ja se on yksi syy miksi nautin suuresti myös Marjo Heiskasen tuoreesta Mustat koskettimet -romaanista.

Mustat koskettimet sijoittuu klassisen musiikin maailmaan. On pianisti Sere ja on ex-pianisti Sari. On muutamia muitakin henkilöitä - viulisteja, sellistejä, laulajia, vaimoja, entisiä poikaystäviä - mutta tärkeimmiksi nousevat Sere ja Sari (eli assari). Tarina punoo heidät tiukasti yhteen ja punosten välistä purskahtelee limaisina rihmoina kateutta, ihailua, vihaa, pelkoa, kostonhalua. 

Heiskasen kieli ja kerronta häikäisevät minut. Teksti on haastavaa ja tavoitteellista, jokainen lause ja ajatus on viimeisen päälle hiottu, mutta ei silti kliininen - päinvastoin: sivuilla maistuu hiki ja sylki, veri ja rauta. En ole lukenut Heiskasta aiemmin, mutta haluan pikaisesti tarttua ainakin hänen Äänes-runokokoelmaan (2010) - niin upea hänen kirjallinen äänensä on!

Yritän hakea kuumeisesti vertailukohtaa Mustille koskettimille, mutta sellaista on vaikea löytää. Tekstin älykkyydessä ja haastavuudessa on ehkä jotain samaa kuin Satu Taskisen kirjoissa (esim. Lapset), mutta Heiskasen tyyli on silti täysin omanlaisensa. Nautin esimerkiksi siitä, miten hän on paikoin yliviivannut omia sanojaan ja henkilöhahmojensa ajatuksia. 

Heiskanen yhdistää kiinnostavasti yhteiskunnallisen ja kantaaottavan taidepuheen yksilön henkilökohtaiseen kamppailuun. Hän antaa varsinkin Serelle luennoitsijan roolin, joka pohtii läpi kirjan taiteen merkitystä ja tarpeellisuutta. Ja samaan hengenvetoon Sere sukeltaa omaan itseensä, omiin heikkouksiinsa. Pelkoon, ettei harjoittelemallakaan tule koskaan kyllin hyväksi pianistiksi, ja vielä: pelkoon, ettei musiikki riittäisikään. Pelkoon, että hän on uhrannut musiikille kaiken, turhaan.

Mustat koskettimet on ennen kaikkea kirja ihmismielestä. Siitä, miten me itse asetamme itsellemme esteitä:

"Onko ovelampaa vastustajaa kuin ihmisen turvallisuushakuisuus. Halu kuulla sitä minkä jo tietää, lukea siitä, minkä jo tuntee, saada ajankuvaa vuosista, jotka on jo elänyt. Ja soittaa sitä minkä osaa ja tuntee, istua kuppilassa samojen sielujen kanssa kuin ennenkin." (s. 290)


Mustat koskettimet ei ole kepeä teos pianon pimputtelusta. Se on rankka, karu ja julma. Kirjan mustat kannet kuvastavat tunnelmaa erinomaisesti.

______________________________________
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Siltala 2017
352 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti