28. syyskuuta 2017

Kun keski-ikäiset miehet muistelevat nuoruuttaan...



Luin nämä kaksi romaania peräjälkeen: ensin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan ja heti perään Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat kirjat ovat tämän syksyn uutuuksia. Westö on meille kaikille tuttu pitkän linjan tekijä, Kallandin teos on esikoisromaani. 

Ja kävi näin: kirjat punoutuivat päässäni yhteen. Aivan kuin Westön kertoja olisi ponnahtanut Kallandin kirjan sivuille, keksinyt itselleen uuden henkilöllisyyden ja vain jatkanut kertomista. Ääni on hyvin samanlainen: keski-ikäinen mies katsoo menneisyyteensä, poimii muistoja nuoruudestaan, piirtää tärkeät henkilöt tarkasti ja koko sydämellään. On draamaa, on tragediaa, on salaisuuksia. On suhteita, seksiä, epätoivoinen rakkaus, jonka muisto kantaa läpi elämän. 

Westö on tarinankerronnan mestari. Kerta toisensa jälkeen olen uponnut hänen luomiinsa maailmoihin ja möyrinyt siellä tyytyväisenä - usein niin syvällä, että olen elänyt enemmän kirjan maailmassa kuin omassa arjessani. Näin kävi myös Rikinkeltaisen taivaan kanssa: luin kirjaa hitaasti, kuljin henkilöiden rinnalla, kaipasin kovasti heidän luokseen silloin, kun en voinut olla lukemassa. 

Kallandilla on sama kertojan kyky. Jo ensimmäisestä virkkeestä lähtien olen myyty, tarinassa sataprosenttisesti kiinni: "Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni." 

Westö kuljettaa minua 1960-luvulta tähän päivään. Helsinki sykkii tunnistettavana, huumaavana ja romanttisena ja samoin tekee meri, jonka äärellä kaikki tärkeä tapahtuu.

Kallandkin sijoittaa osan tarinastaan Helsinkiin ja Etelä-Suomen rannikolle, mutta vähintään yhtä iso tarinalinja kulkee Amerikan poikki, New Yorkista Nebraskaan ja Kalifornian kautta takaisin NY:iin. Nautin molempien kirjojen kohdalla suuresti miljöiden kuvauksesta: tuntui kuin vahva miljöö olisi paaluttanut myös henkilöhahmot, tehnyt heistä kokonaiset.

***

Luen kirjoittamaani tekstiä ja huomaan, että en ole kertonut oikeastaan mitään kummankaan kirjan juonesta. Westön kohdalla en halua moista tehdäkään, sillä minulle Rikinkeltainen taivas on ennen kaikkea välähdys elämästä ja siitä, miten elämä on mennyt. Se on kirja ystävyydestä, rakkaudesta, halusta, työstä, haahuilusta, perheestä, vanhenemisesta. Kirjan alkuun ja loppuun upotettu dekkarimainen osuus tuntuu jopa turhalta, päälleliimatulta - olkoonkin, että elämää on myös se, että nuori mies tarttuu puukkoon ja iskee sen terän jonkun vatsaan.

Kallandin Vien sinut kotiin kertoo perheestä, joka hajoaa ja uskonnollisesta yhteisöstä, joka opettaa vaikenemaan ja torjumaan. Minäkertoja Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin ja yhteisö määrittää rajusti myös Markuksen elämää. Kalland ei juurikaan puhu uskonnosta sinänsä, vaan nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä ja siitä, miten julmaa ja laskelmoivaa sen toiminta voi olla. Lausahdus "likapyykki pestään kotona" jäi raapimaan suupieliäni varmaan loppuelämäksi - niin helppoa on sivuuttaa esimerkiksi perheväkivalta, raiskaus tai mielen hajoaminen. Nainen on syntipukki ja syyllinen aina:

"Nainen, jolla on provokatiivinen pukeutumistyyli, osoittaa olevansa nainen, jolla on löyhä moraali. Toinen selvä syy raiskausten lisääntymiselle ovat miesten äidit, heidän tehtävänsä on kasvattaa pojissaan kunnioitusta naisia kohtaan. Aivan liian monet äidit ovat epäonnistuneet tässä suhteessa." (s. 218-219)

Sekä Westö että Kalland kirjoittavat lauseita, joita on pakko poimia ylös. On myös tilannekuvia, jotka syöpyvät jonnekin syvälle, verkkokalvoille ja sydämen kauimmaiseen sopukkaan. Westön päähenkilöt rannalla, nuorina, malttamattomina, paljaina, kauniina; kosketus, joka määrittää koko loppuelämää. Ja Kallandilla nuori tyttö, joka vetäytyy kylpyhuoneeseen, kietoo käsivartensa itsensä ympärille ja painaa huulensa peilikuvaa vasten.

Voih, ajattelin että kirjoitan näistä kirjoista vain lyhyesti, mutta nyt huomaan, ettei se riitä lainkaan. Kaksi hienoa kirjaa, täynnä tunnetta, täynnä kertomisen paloa. Täynnä asioita, jotka ovat niitä kaikkein oleellisimpia. On ehkä laiskaa lopettaa teksti sitaatteihin, mutta teen silti niin:

"Ajattelin miten sileä ja kaunis äidin iho oli, kuin hän olisi säästänyt itseään koko elämänsä ajan jotakin varten, mitä ei koskaan tapahtunut, ja ajattelin miten paljon varmaankin oli ihmisiä jotka elivät siten, säästivät ja säästivät itseään ja odottivat ja kaipasivat, ja sitten, yhtäkkiä, kaikki oli ohi." (Rikinkeltainen taivas, s. 366)

"Tiesin, että aina olisi olemassa joku, joka rakasti minua, mutta arvelin, että voisi olla vaikea löytää ketään, joka haluaisi maata kanssani. Se oli nuoruuden optimismia. Totuus paljastui päinvastaiseksi." (Vien sinut kotiin, s. 156)


___________________________________
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Alk. Den svavelgula himlen (2017)
Suom. Laura Beck
Otava 2017
459 s.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena Kustannus 2017
284 s.

11. syyskuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Johan Bargum on ihastuttanut minua tiiviillä ilmaisullaan ja merkityksistä täysillä lauseillaan romaaneissa Syyspurjehdus ja Syyskesä. Niinpä sormenpäissäni kihisi odotus tarttuessani tähän Bargumin uutukaiseen: kirjaan, joka kertoo jo nimellään sisältönsä.

Lyhykäisiä on kokoelma pienen pieniä tekstejä. Lyhin teksti (runo?) on vain kolme riviä, pisimmätkin ainoastaan viitisen sivua. 

Luen kirjan nopeasti, yhden päivän työmatkoilla. Puolet aamujunassa, sormet hieman kohmeessa, kahvin lämpö poskipäissä, vatsalaukussa. Ja toiset puolet ruuhkaisemmassa iltapäiväjunassa, hikihelmet otsalla, varpaissa illan odotus.

Bargum saa minut hymyilemään. Bargum saa minut kaipaamaan. Bargum saa minut kaivamaan kynän esiin, laittamaan ylös ajatuksen, toisen, kolmannenkin. Hän kirjoittaa pienistä hetkistä, luo muutamalla lauseella tunnelman, miljöön, ehkä jopa kokonaisen tarinan.

Tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta. Tämä on kirjallisuutta, joka on elämässä lohdullisesti kiinni - vielä hetken se on siinä kiinni.

Sillä Bargum kirjoittaa vanhenemisesta. Siitä, miten elämä kuluu, aika valuu ohitse. Hän ottaa luontevasti niin lapsen, vanhuksen kuin kissankin näkökulman - ja välillä hän on vain ihan oma itsensä: kirjailija Bargum, joka saa esiintymiskutsun Huopalahden kirjastoon (tämä novelli huvitti tietysti minua kirjastoböönana huomattavasti).

Ilahduin myös siitä, että Lyhykäisissäkin on meri vahvasti läsnä. Useassa tekstissä ollaan purjeiden alla, veden vietävänä, aaltojen armoilla. Ja purjehdus, sehän on koko elämän metafora:

"Jos suuntaa kohti tiettyä pistettä ja tuuli puhaltaa edestä, joutuu luovimaan. Ei siis pidä ohjata kohtisuoraan päin tuota pistettä, koska se on mahdotonta, mutta kurssi on kuitenkin pyrittävä pitämään mahdollisimman suorana, normaali poikkeama on suunnilleen neljäkymmenenviiden asteen luokkaa. Hetken kuluttua on tehtävä vastakäännös ja jatkettava toisella halssilla samansuuruisella poikkeamalla. Niin siksataan vähitellen päämäärään." (s. 85-86)

Vaikka Bargumin teksteistä nauttii, kovin tarkkoja muistijälkiä ne eivät jätä. Vahviten mieleeni jäi kolmen sivun mittainen tarina erään naisen aamusta - nautinnollisista, rauhallisista hetkistä juuri ennen puhelimen soimista. Haluaisin kuiskata tuolle naiselle: älä vastaa. Älä, ethän. Novellissa uhka ja rauha kietoutuvat taidokkaasti yhteen - upea tunnelma!

__________________________
Johan Bargum: Lyhykäisiä
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017
114 s.


3. syyskuuta 2017

Kittanoita: Miestä ei voi raiskata ja Kainin tytär




Olin jo työntämässä näitä kahta kirjaa kirjaston palautusluukusta sisään, kun huomasin niiden välissä pienet muistiinpanolappuni. Olin ajatellut, että nämä kirjat jäävät bloggaamatta, mutta nähdessäni nuo pikkuiset lappuset ja vaatimattomat töherrykseni niillä, tajusin että haluan muistaa nämä kirjat. Haluan laittaa talteen pienen palan niiden kerronnasta, tarinasta, kielestä. Lippulappuset katoavat aina, blogitekstit toivottavasti säilyvät paremmin. Niinpä. Tässä kaksi hyvin pientä kittanaa.


Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Alk. Män kan inte våldtas (1975)
Suom. Kyllikki Villa
Tammi 1977
183 s.

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata on feministisen kirjallisuuden klassikko, jonka häpeäkseni luin vasta nyt. 40-vuotias Tova Randers päättää noudattaa ohjetta "silmä silmästä" ja raiskata miehen, joka raiskasi hänet. 

"Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyyhkiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää." (s. 108)

Tikkanen koukuttaa ja saa ajattelemaan. Kostotarina tuo mieleeni Anja Kaurasen Pelon maantieteen. Vaikka olen lukenut Kaurasen kirjan lähes parikymmentä vuotta sitten, huomaan miten sen synnyttämät tunteet nousevat pintaan, miten nämä kaksi kirjaa tanssivat yhdessä, kietoutuvat toisiinsa. Miten vahvasti olen naisen puolella ja miten pahalta tuntuu, kun ympärillä kukaan ei tajua, kun seinät nousevat vastaan. 

Miestä ei voi raiskata on äärimmäisen realistisesti kirjoitettu, mutta silti sen kuvaamat tilanteet muuttuvat täysin absurdeiksi. Tikkanen on taitava: hän osoittaa lause lauseelta sen, miten pinttyneet ajatusmallit toimivat, miten sukupuoliroolit toimivat, miten hankalaa niitä vastaan on kamppailla. Ja silti: miten tärkeää tuo kamppailu on.


Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kirjayhtymä 1984
124 s.

Pirkko Saisio on yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotantoon olen päättänyt tutustua viimein kunnolla - olen lukenut häneltä aiemmin vain Punaisen erokirjan. Lisätutustumisen aloitin Kainin tytär -pienoisromaanista, joka on mukana myös Ylen 101 kirjaa -listalla. 

Luin Kainin tyttären päivässä, mutta mielikuvat siitä jäivät hatariksi. Muistan, että kertojina oli kaksi naista: Anna ja Risku. Muistan, että he olivat muusikkoja, opettaja ja oppilas, pianisti ja sellisti. Ja muistan, että heidän välillään oli myös kosketus, kaipaus, rakkaus. Ja yhteiskunnan odotukset, perheen vaatimukset, uskonnon rajat.

Olen kirjoittanut muistilapulleni: Sonja O. -vibat.

Eli jälleen viittaus Anja Kauraseen. En tiedä, mikä nuo vibat aiheutti. Ehkä aikakausi, ajankuva. Ehkä Helsingin kuvaus, tuon kaupungin kadut, baarit ja rannat. Ehkä jokin muu, etsintä, kieli, malttamattomuus. En tiedä.

Mutta sen tiedän, että Kainin tyttäressä nautin eniten pienistä hetkistä, tilanteista, tunnelmista. Ehkä myös aikatasoilla eksymisestä. Kokonaisuus jäi sen sijaan jotenkin hämäräksi, vaikka toki ymmärsin myös kirjan yhteiskunnallisen sanoman; sen miten vaikea kahden naisen oli olla julkisesti yhdessä. Sen sijaan kirjan uskonnollisen tematiikan annoin lipua sormieni välistä.