30. marraskuuta 2017

Kirjojen Suomi: Eino Leinon Vapauden kirja (v. 1918)

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen liittyy 101 kirjaa -lista, johon on poimittu yksi merkittävä kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjablogit ovat hankkeessa mukana bloggaamalla listan kirjoista.

Vuoden 1918 kirja on Eino Leinon runokokoelma Vapauden kirja. Se sisältää valikoiman poliittisia ja isänmaallisia runoja, jotka Leino itse keräsi yhteen sisällissodan melskeessä keväällä 1918. 


Kuvat: Tomi Reunanen


Myönnän, että muutama ylimääräinen muljaus tuntui rinnassa, kun sain kuulla, että blogattavakseni tulee Vapauden kirja. Ensimmäinen ajatus: en osaa sanoa siitä mitään. Toinen ajatus: ei oikeastaan edes kiinnosta.

Mutta perua ei voinut.

Tein suunnitelman: Vapauden kirja on jaettu kuuteen osaan, joten päätin lukea yhden osan viikossa ja kirjata ajatuksiani ylös viikoittain. Siitä syntyi tämä teksti, hyvin subjektiivinen matka, omien lukukokemusteni kuvaus.


1. viikko

Ensimmäisen osan nimi on Tyyni myrskyn edellä. Kaikki runot on kirjoitettu ennen 1900-lukua, vuosina 1896-1898. 

Loppusoinnut ja urhea runomitta työntävät minua luotaan, mutta samaan aikaan tunnen jonkinlaista turvaa; kaikki on odotuksenmukaista, tuttua. 

Luen runoja junassa matkalla töihin. Juna kulkee poispäin isoista kaupungeista, ikkunasta avautuvat kynnetyt pellot, koivurivit, kuusimetsät, joki joka luikertelee raiteiden ali. Ja tämä tuttu maisema avautuu myös Leinon runoista. Suomalainen luonto on kaiken keskiössä; rakkaus isänmaahan nousee esiin juuri luontokuvauksen kautta. Samoin taide vertautuu luontoon: Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu - - Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan - -

Kiinnitän huomiota kansallisromantiikkaan ja vahvoihin suomalaisuuden symboleihin, runokuviin. Leino kirjottaa Väinämöisestä ja kanteleesta, koivuista ja tuhansista järvistä, pitkistä kylmistä talvista ja toukokuun kylvöistä. Mietin, milloin näistä asioista on tullut niin painavia, meidän kaikkien tuntemia suomalaisuuden kuvia. Kuinka paljon saamme syyttää ja kiittää Leinoa?





2. viikko

Toinen osa kantaa nimeä Helmikuun manifesti. Olen runon äärellä, mutta samaan aikaan Suomen historian oppitunnilla. Googlaan, ryntään noloissani kohti tietoa, kohti varmennusta.

Ja olen Helsingissä, olen runossa "Helsinki sumussa". Olen siellä kaksi päivää manifestin julistamisen jälkeen, 17. helmikuuta 1899. Tutut maamerkit ja kaupungin uljaat rakennukset peittyvät paksuun sumuun, myrkkypilviin. Uhka leijailee maan ja kansan yllä.

Seuraava runo "Runoilija" on paitsi pitkä myös ravisteleva. Tulkitsen runon niin, että sen tarkoitus on nostattaa pienen ja köyhän kansan yhteis- ja taiteluhenkeä (Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk`edestä kansan ja maan!). Leino vetoaa paitsi ihmisiin, myös Jumalaan, tunnelma muuttuu lähes rukoukseksi ja minua tympii.

Runo "Herran kansa" - ja tympiminen muuttuu etomiseksi. Yritän sijoittaa runon kontekstiinsa ja omaan aikaansa - aikaan ennen itsenäisyyttä - mutta en tietenkään osaa sitä kunnolla tehdä. Tulkitsen tekstiä pakollakin tästä hetkestä käsin.

Leino määrittelee suomalaisuuden:  Nää tavat suomalaisen on: lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Luojaan luottamus. Ei, en halua määrittelyä, en tätä enkä toisenlaistakaan. Nykykeskustelun lomassa säe me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme tuntuu lähinnä pelottavalta.

Yksi Leinon voimakeinoista on puhuttelu. Runon puhuja puhuttelee suomalaista, tarjoaa neuvoja, antaa käskyjä. Vaikka näin, "sankaruutta" kohti: Myö kallista henkesi, nuori mies, jos vaativi syntymämaasi, vain orjalle kova on kohtalon ies, siks seiso kuin myrskyssä paasi! - - hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!


3. viikko

Tämän viikon ja näiden runojen aikana vaihtuu vuosisata, alkaa routavuodet. Runot ovat tiiviimpiä, hiotumpia. Ensimmäisen kerran mieleni tekisi käyttää termiä maaginen. Ehkä jopa myyttinen, tarunomainen. Leino kirjoittaa taikaneidistä, joka tuo talven Helsingin kaduille. Hän kirjoittaa Kartagon naisesta ja temppeliherrasta, jota saraseenit eivät onnistu nujertamaan.

Loppujen lopuksi päähuomioni varastaa kuitenkin "Lapin kesä". Yritän lukea runoa neutraalisti, mutta lukemiseen tulee heti nuotti, sävel. Kuulen Vesa-Matti Loirin äänen.

Sanotaan, että suomalaiset ovat mollikansaa - en tiedä, olenko samaa mieltä mutta tiedän, että tämä runo / kappale kuvaa ko. mielialaa täydellisesti: Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill` ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ah tuota iloa!

"Lapin kesä" on kirjoitettu tasan 80 vuotta ennen syntymääni. En tiedä miksi, mutta se tuntuu jotenkin merkitykselliseltä.

Tämän viikon aikana ilahduin myös siitä, että Leino kiroilee. Runossa "Tottumus" hän sanoo Jumaliste!






4. viikko

Tällä viikolla on satanut tauotta. Olen pukeutunut seitsemän päivän ajan kumisaappaisiin ja sadetakkiin. Ja olen tuntenut turnausväsymystä: Vapauden kirja on tuntunut painavalta, luotaantyöntävältä. Viikon alussa mieheni osti itselleen e-kirjana Antti Holman Kauheimmat runot, ja myönnän, että olen lukenut mieluummin Reino Leinoa kuin Eino Leinoa.

Nyt on sunnuntai-ilta. Istun keltaisen lampun valossa ja selaan Vapauden kirjan neljättä osaa. Sen nimi on Suurlakko, ja runot ovat vuosilta 1905-1906.

Kiinnitän huomiota me-puheeseen (Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut - -). Kuten aiemmissakin osioissa, myös tässä runon puhuja on hengennostattaja, yhteishengen luoja, kansan kannattelija, jopa taisteluun käskyttäjä.

Yhtäkkiä havahdun siihen, että Leino on ollut todella nuori näitä kirjoittaessaan, reilusti alle kolmekymppinen. Mietin: tämä on vanhemman miehen ääni, jo pettymyksissäkin rypeneen miehen ääni.

Laki yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta hyväksyttiin Suomessa 1.6.1906. Tuona päivänä Leino on kirjoittanut runon "Kansan valta", jonka poljento lähes pakottaa lukemaan runoa ääneen. Ja myönnän: kyllä se kotimaan rakkauskin tässä hieman alkoi rinnassa helkähdellä. Unelma demokratiasta ja vapaudesta on käsinkosketeltavissa:

"Laki, turva miehen, naisen,
vapaus kansan, kansalaisen,
ihmis-arvo maassa mahti, 
kansan valta kansan vahti,
maa ei orjan eikä herran,
mutta heimon vapaan kerran."


5. viikko

Viidennen osan nimi on Toiset routavuodet. Eletään siis vuosia 1908-1917. Leino on pusertanut noin yhdeksän vuoden periodin yhdeksään runoon, ja useassa niissä runon puhujan äänensävy on pettynyt, pessimistinen, jopa vihainen. Se ääni, joka aiemmin uskoi kansaan ja yhteishenkeen, onkin nyt toivonsa sammuttanut; hän luottaa enää itseensä: Turhaan katson kansan pohjaan. Oman tieni itse ohjaan.

Yhä hän kuitenkin huutaa totuutta, vapautta, ihanteita, aatteita, ihmis-oikeuksia (sic!)

Samalla kun luen näitä runoja, kertaan mielessäni Suomen historiaa. Paljon on unohtunut, kaikkea en ole koskaan edes tiennyt. Pelkään, että kohta unohdan taas.

Mutta minua myös tympii.

Se, että runoissa puhutaan aina vaan miehistä. Miehissä on toivo, miehissä on sankaruus. Ja tämä sankaruus ja kunnia, sekin työntää vastaan: Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo: se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo.





6. viikko

Olen maalissa! Kuudes osa on nimeltään Vallankumous ja sen viisi runoa ovat vuosilta 1917 ja 1918 - viimeinen, "Valtakunnan marssi", on kirjoitettu sisällissodan päättymispäivänä 15.5.1918.

En jaksa enää kunnolla keskittyä näihin sivuihin. Olen väsynyt - kuten Leinokin niitä kirjoittaessaan tuntuu olleen. Sen sijaan palaan kirjan esipuheeseen, mietin kirjan nimeä. Läpi kokoelman Leino kirjoittaa vapaudesta ja vapauden merkityksestä Suomelle, mutta mitä vapaus lopulta on. Mitä se oli hänelle, mitä se on minulle? Sisällissota, "veljesvaino", saa Leinon pohtimaan, oliko Suomi sittenkään valmis vapauteen.

Esipuhe, jonka Leino on kirjoittanut maaliskuussa 1918, on outo, synkkä, katkerakin. Leino on syvästi pahoillaan siitä, mihin Suomi on ajautunut: Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin itseään ja omasukuista.

Esipuheensa lopussa Leino selittää tämän kokoelman tarkoituksen. Vapauden kirjan tarkoitus on palauttaa mieliin, mistä me pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin suorittaneet.

Kyllä. Kirja lienee tehtävänsä täyttänyt.



Katso myös:

_________________________________
Eino Leino: Vapauden kirja
Ilm. 1918
Uusi painos v. 1981 (Alea-kirja)
177 s.

23. marraskuuta 2017

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia


Aina joskus, silloin tällöin, käy niin, että jo etukäteen tietää, että joku kirja on oma, minulle tehty. Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia on juuri tällainen kirja. Minulle oli itsestään selvää, että tulen lukemaan tämän kirjan ja ihan yhtä selvää oli, että tulen siitä pitämään.

Koska saari. Koska meri. Koska kokeellisuus. Koska runo. Koska jylhyys. Koska karuus. Koska naiset, jotka kannattelevat kaikkea, koko tarinaa.

Ja vielä, sanon uudelleen: koska kokeellisuus.

Kaldmaan romaani leikkii kielellä. Tarinalla. Typografialla. Ikinä ei voi tietää, mitä seuraavalta sivulta paljastuu: lyhyt luku? pitkä myyttinen kertomus? laskeva aurinko joka on piirretty tekstin avulla? yksi lause, joka jää kesken? litania sanoja, puun muodossa? toistoa, toistoa, toistoa? runo, joka on myös dialogi? matemaattinen arvoitus? kirjaimet, jotka aaltoilevat kuin vesi ojassa? 

Islannissa ei ole perhosia kertoo useasta sukupolvesta. Ketjusta ihmisiä, jotka tulevat ja asettuvat  Islannin syrjäiseen kolkkaan, lähelle merta, kylään jonka nimi on Eyr. Luen teosta feministisenä, sillä tyylikkäästi se asettaa naiset ja tytöt keskiöön; parantajiksi, rakentajiksi, koossa pitäjiksi. Odottajiksi, penelopeiksi. Ja myös: seikkailijoiksi, omapäisiksi, erityisiksi. Voima, joka näissä tytöissä ja naisissa on, nostaa ihokarvani ihastuksesta pystyyn.

Minun tekisi mieli täyttää tämä tyhjä tila niillä lukuisilla sitaateilla, jotka olen Kaldmaan romaanista poiminut. Siis tämä tyhjä tila tässä








mutta


jätän sen tekemättä
ja sanon vain, että usein Kaldmaan teksti on kuin
mindfulnessia
pelkkää hengitystä, rauhaa
koska: pimeydessä on aikaa havainnoille, joita ei voi tehdä valossa
tämä maa, tämä kirja täytyy löytää hitaasti

Mietin, että haluan ostaa Islannissa ei ole perhosia omaksi. Tänään on eräpäivä, minun on luovuttava kirjasta, työnnettävä se kylmään pimeään luukkuun, joka nielaisee sen kokonaisena, miettimättä ollenkaan miten erityinen se on. Kaldmaan romaani on täynnä polkuja, joita pitkin haluaisin yhä kulkea. Se vie joenmutkiin, joista minun on aivan pakko poimia asioita ylös. 

Kannessa on kuva valkoisesta talosta ja tuo valkoinen talo on kaiken keskus. Mietin, millaista olisi olla Elina, joka tulee sukutaloonsa vasta aikuisena, asuttuaan koko elämänsä muualla, toisessa maassakin. Hiljaisuus. Valkeus. Polviin yltävä lumi. Ja sitten tämä:

"- - ja traktorimies sanoo hänelle, että kiipeä sitten ylös ja mennään hakemaan se auto sieltä eikä Elina olisi elämässään uskonut, että jotain niin yksinkertaista on maailmassa olemassa, että jotain niin yksinkertaista voi maailmassa olemassa olla, että tapaat ensimmäistä kertaa elämässäsi jonkun ihmisen ja hän vain sanoo, että mennään hakemaan se auto sieltä, ja asia on pihvi. Ja asia on pihvi." (s. 280)

Suomennoksen loppuun on kerätty lista kirjoja, jotka teemojensa tai tyylinsä vuoksi voisivat keskustella Kaldmaan romaanin kanssa. Hauska, ihana idea - kiitos Fabriikki Kustannus! Listalta löytyy muun muassa Claudie Gallayn Tyrskyt, joka on yksi lempikirjoistani. Ja totta, jotain sukulaisuutta näistä kahdesta hyvin erilaisesta romaanista voi löytää: meren, rauhan, kielen, tuulen, lämmön.

_____________________________
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Alk. Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suom. Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.