23. marraskuuta 2017

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia


Aina joskus, silloin tällöin, käy niin, että jo etukäteen tietää, että joku kirja on oma, minulle tehty. Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia on juuri tällainen kirja. Minulle oli itsestään selvää, että tulen lukemaan tämän kirjan ja ihan yhtä selvää oli, että tulen siitä pitämään.

Koska saari. Koska meri. Koska kokeellisuus. Koska runo. Koska jylhyys. Koska karuus. Koska naiset, jotka kannattelevat kaikkea, koko tarinaa.

Ja vielä, sanon uudelleen: koska kokeellisuus.

Kaldmaan romaani leikkii kielellä. Tarinalla. Typografialla. Ikinä ei voi tietää, mitä seuraavalta sivulta paljastuu: lyhyt luku? pitkä myyttinen kertomus? laskeva aurinko joka on piirretty tekstin avulla? yksi lause, joka jää kesken? litania sanoja, puun muodossa? toistoa, toistoa, toistoa? runo, joka on myös dialogi? matemaattinen arvoitus? kirjaimet, jotka aaltoilevat kuin vesi ojassa? 

Islannissa ei ole perhosia kertoo useasta sukupolvesta. Ketjusta ihmisiä, jotka tulevat ja asettuvat  Islannin syrjäiseen kolkkaan, lähelle merta, kylään jonka nimi on Eyr. Luen teosta feministisenä, sillä tyylikkäästi se asettaa naiset ja tytöt keskiöön; parantajiksi, rakentajiksi, koossa pitäjiksi. Odottajiksi, penelopeiksi. Ja myös: seikkailijoiksi, omapäisiksi, erityisiksi. Voima, joka näissä tytöissä ja naisissa on, nostaa ihokarvani ihastuksesta pystyyn.

Minun tekisi mieli täyttää tämä tyhjä tila niillä lukuisilla sitaateilla, jotka olen Kaldmaan romaanista poiminut. Siis tämä tyhjä tila tässä








mutta


jätän sen tekemättä
ja sanon vain, että usein Kaldmaan teksti on kuin
mindfulnessia
pelkkää hengitystä, rauhaa
koska: pimeydessä on aikaa havainnoille, joita ei voi tehdä valossa
tämä maa, tämä kirja täytyy löytää hitaasti

Mietin, että haluan ostaa Islannissa ei ole perhosia omaksi. Tänään on eräpäivä, minun on luovuttava kirjasta, työnnettävä se kylmään pimeään luukkuun, joka nielaisee sen kokonaisena, miettimättä ollenkaan miten erityinen se on. Kaldmaan romaani on täynnä polkuja, joita pitkin haluaisin yhä kulkea. Se vie joenmutkiin, joista minun on aivan pakko poimia asioita ylös. 

Kannessa on kuva valkoisesta talosta ja tuo valkoinen talo on kaiken keskus. Mietin, millaista olisi olla Elina, joka tulee sukutaloonsa vasta aikuisena, asuttuaan koko elämänsä muualla, toisessa maassakin. Hiljaisuus. Valkeus. Polviin yltävä lumi. Ja sitten tämä:

"- - ja traktorimies sanoo hänelle, että kiipeä sitten ylös ja mennään hakemaan se auto sieltä eikä Elina olisi elämässään uskonut, että jotain niin yksinkertaista on maailmassa olemassa, että jotain niin yksinkertaista voi maailmassa olemassa olla, että tapaat ensimmäistä kertaa elämässäsi jonkun ihmisen ja hän vain sanoo, että mennään hakemaan se auto sieltä, ja asia on pihvi. Ja asia on pihvi." (s. 280)

Suomennoksen loppuun on kerätty lista kirjoja, jotka teemojensa tai tyylinsä vuoksi voisivat keskustella Kaldmaan romaanin kanssa. Hauska, ihana idea - kiitos Fabriikki Kustannus! Listalta löytyy muun muassa Claudie Gallayn Tyrskyt, joka on yksi lempikirjoistani. Ja totta, jotain sukulaisuutta näistä kahdesta hyvin erilaisesta romaanista voi löytää: meren, rauhan, kielen, tuulen, lämmön.

_____________________________
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Alk. Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suom. Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti