30. marraskuuta 2017

Kirjojen Suomi: Eino Leinon Vapauden kirja (v. 1918)

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen liittyy 101 kirjaa -lista, johon on poimittu yksi merkittävä kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjablogit ovat hankkeessa mukana bloggaamalla listan kirjoista.

Vuoden 1918 kirja on Eino Leinon runokokoelma Vapauden kirja. Se sisältää valikoiman poliittisia ja isänmaallisia runoja, jotka Leino itse keräsi yhteen sisällissodan melskeessä keväällä 1918. 


Kuvat: Tomi Reunanen


Myönnän, että muutama ylimääräinen muljaus tuntui rinnassa, kun sain kuulla, että blogattavakseni tulee Vapauden kirja. Ensimmäinen ajatus: en osaa sanoa siitä mitään. Toinen ajatus: ei oikeastaan edes kiinnosta.

Mutta perua ei voinut.

Tein suunnitelman: Vapauden kirja on jaettu kuuteen osaan, joten päätin lukea yhden osan viikossa ja kirjata ajatuksiani ylös viikoittain. Siitä syntyi tämä teksti, hyvin subjektiivinen matka, omien lukukokemusteni kuvaus.


1. viikko

Ensimmäisen osan nimi on Tyyni myrskyn edellä. Kaikki runot on kirjoitettu ennen 1900-lukua, vuosina 1896-1898. 

Loppusoinnut ja urhea runomitta työntävät minua luotaan, mutta samaan aikaan tunnen jonkinlaista turvaa; kaikki on odotuksenmukaista, tuttua. 

Luen runoja junassa matkalla töihin. Juna kulkee poispäin isoista kaupungeista, ikkunasta avautuvat kynnetyt pellot, koivurivit, kuusimetsät, joki joka luikertelee raiteiden ali. Ja tämä tuttu maisema avautuu myös Leinon runoista. Suomalainen luonto on kaiken keskiössä; rakkaus isänmaahan nousee esiin juuri luontokuvauksen kautta. Samoin taide vertautuu luontoon: Olkohon taiteemme niinkuin tammi, tuuhealehtinen, lempeä puu - - Olkohon taiteemme niinkuin meri, syvä, mut päilyvä pinnaltaan - -

Kiinnitän huomiota kansallisromantiikkaan ja vahvoihin suomalaisuuden symboleihin, runokuviin. Leino kirjottaa Väinämöisestä ja kanteleesta, koivuista ja tuhansista järvistä, pitkistä kylmistä talvista ja toukokuun kylvöistä. Mietin, milloin näistä asioista on tullut niin painavia, meidän kaikkien tuntemia suomalaisuuden kuvia. Kuinka paljon saamme syyttää ja kiittää Leinoa?





2. viikko

Toinen osa kantaa nimeä Helmikuun manifesti. Olen runon äärellä, mutta samaan aikaan Suomen historian oppitunnilla. Googlaan, ryntään noloissani kohti tietoa, kohti varmennusta.

Ja olen Helsingissä, olen runossa "Helsinki sumussa". Olen siellä kaksi päivää manifestin julistamisen jälkeen, 17. helmikuuta 1899. Tutut maamerkit ja kaupungin uljaat rakennukset peittyvät paksuun sumuun, myrkkypilviin. Uhka leijailee maan ja kansan yllä.

Seuraava runo "Runoilija" on paitsi pitkä myös ravisteleva. Tulkitsen runon niin, että sen tarkoitus on nostattaa pienen ja köyhän kansan yhteis- ja taiteluhenkeä (Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk`edestä kansan ja maan!). Leino vetoaa paitsi ihmisiin, myös Jumalaan, tunnelma muuttuu lähes rukoukseksi ja minua tympii.

Runo "Herran kansa" - ja tympiminen muuttuu etomiseksi. Yritän sijoittaa runon kontekstiinsa ja omaan aikaansa - aikaan ennen itsenäisyyttä - mutta en tietenkään osaa sitä kunnolla tehdä. Tulkitsen tekstiä pakollakin tästä hetkestä käsin.

Leino määrittelee suomalaisuuden:  Nää tavat suomalaisen on: lain kuuliaisuus vankka, työ, tyyneys, Luojaan luottamus. Ei, en halua määrittelyä, en tätä enkä toisenlaistakaan. Nykykeskustelun lomassa säe me Suomen tavat pidämme ja suomalaisen päämme tuntuu lähinnä pelottavalta.

Yksi Leinon voimakeinoista on puhuttelu. Runon puhuja puhuttelee suomalaista, tarjoaa neuvoja, antaa käskyjä. Vaikka näin, "sankaruutta" kohti: Myö kallista henkesi, nuori mies, jos vaativi syntymämaasi, vain orjalle kova on kohtalon ies, siks seiso kuin myrskyssä paasi! - - hyvin kaadut, jos kalpa sun kaasi!


3. viikko

Tämän viikon ja näiden runojen aikana vaihtuu vuosisata, alkaa routavuodet. Runot ovat tiiviimpiä, hiotumpia. Ensimmäisen kerran mieleni tekisi käyttää termiä maaginen. Ehkä jopa myyttinen, tarunomainen. Leino kirjoittaa taikaneidistä, joka tuo talven Helsingin kaduille. Hän kirjoittaa Kartagon naisesta ja temppeliherrasta, jota saraseenit eivät onnistu nujertamaan.

Loppujen lopuksi päähuomioni varastaa kuitenkin "Lapin kesä". Yritän lukea runoa neutraalisti, mutta lukemiseen tulee heti nuotti, sävel. Kuulen Vesa-Matti Loirin äänen.

Sanotaan, että suomalaiset ovat mollikansaa - en tiedä, olenko samaa mieltä mutta tiedän, että tämä runo / kappale kuvaa ko. mielialaa täydellisesti: Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill` ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ah tuota iloa!

"Lapin kesä" on kirjoitettu tasan 80 vuotta ennen syntymääni. En tiedä miksi, mutta se tuntuu jotenkin merkitykselliseltä.

Tämän viikon aikana ilahduin myös siitä, että Leino kiroilee. Runossa "Tottumus" hän sanoo Jumaliste!






4. viikko

Tällä viikolla on satanut tauotta. Olen pukeutunut seitsemän päivän ajan kumisaappaisiin ja sadetakkiin. Ja olen tuntenut turnausväsymystä: Vapauden kirja on tuntunut painavalta, luotaantyöntävältä. Viikon alussa mieheni osti itselleen e-kirjana Antti Holman Kauheimmat runot, ja myönnän, että olen lukenut mieluummin Reino Leinoa kuin Eino Leinoa.

Nyt on sunnuntai-ilta. Istun keltaisen lampun valossa ja selaan Vapauden kirjan neljättä osaa. Sen nimi on Suurlakko, ja runot ovat vuosilta 1905-1906.

Kiinnitän huomiota me-puheeseen (Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut - -). Kuten aiemmissakin osioissa, myös tässä runon puhuja on hengennostattaja, yhteishengen luoja, kansan kannattelija, jopa taisteluun käskyttäjä.

Yhtäkkiä havahdun siihen, että Leino on ollut todella nuori näitä kirjoittaessaan, reilusti alle kolmekymppinen. Mietin: tämä on vanhemman miehen ääni, jo pettymyksissäkin rypeneen miehen ääni.

Laki yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta hyväksyttiin Suomessa 1.6.1906. Tuona päivänä Leino on kirjoittanut runon "Kansan valta", jonka poljento lähes pakottaa lukemaan runoa ääneen. Ja myönnän: kyllä se kotimaan rakkauskin tässä hieman alkoi rinnassa helkähdellä. Unelma demokratiasta ja vapaudesta on käsinkosketeltavissa:

"Laki, turva miehen, naisen,
vapaus kansan, kansalaisen,
ihmis-arvo maassa mahti, 
kansan valta kansan vahti,
maa ei orjan eikä herran,
mutta heimon vapaan kerran."


5. viikko

Viidennen osan nimi on Toiset routavuodet. Eletään siis vuosia 1908-1917. Leino on pusertanut noin yhdeksän vuoden periodin yhdeksään runoon, ja useassa niissä runon puhujan äänensävy on pettynyt, pessimistinen, jopa vihainen. Se ääni, joka aiemmin uskoi kansaan ja yhteishenkeen, onkin nyt toivonsa sammuttanut; hän luottaa enää itseensä: Turhaan katson kansan pohjaan. Oman tieni itse ohjaan.

Yhä hän kuitenkin huutaa totuutta, vapautta, ihanteita, aatteita, ihmis-oikeuksia (sic!)

Samalla kun luen näitä runoja, kertaan mielessäni Suomen historiaa. Paljon on unohtunut, kaikkea en ole koskaan edes tiennyt. Pelkään, että kohta unohdan taas.

Mutta minua myös tympii.

Se, että runoissa puhutaan aina vaan miehistä. Miehissä on toivo, miehissä on sankaruus. Ja tämä sankaruus ja kunnia, sekin työntää vastaan: Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo: se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo.





6. viikko

Olen maalissa! Kuudes osa on nimeltään Vallankumous ja sen viisi runoa ovat vuosilta 1917 ja 1918 - viimeinen, "Valtakunnan marssi", on kirjoitettu sisällissodan päättymispäivänä 15.5.1918.

En jaksa enää kunnolla keskittyä näihin sivuihin. Olen väsynyt - kuten Leinokin niitä kirjoittaessaan tuntuu olleen. Sen sijaan palaan kirjan esipuheeseen, mietin kirjan nimeä. Läpi kokoelman Leino kirjoittaa vapaudesta ja vapauden merkityksestä Suomelle, mutta mitä vapaus lopulta on. Mitä se oli hänelle, mitä se on minulle? Sisällissota, "veljesvaino", saa Leinon pohtimaan, oliko Suomi sittenkään valmis vapauteen.

Esipuhe, jonka Leino on kirjoittanut maaliskuussa 1918, on outo, synkkä, katkerakin. Leino on syvästi pahoillaan siitä, mihin Suomi on ajautunut: Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin itseään ja omasukuista.

Esipuheensa lopussa Leino selittää tämän kokoelman tarkoituksen. Vapauden kirjan tarkoitus on palauttaa mieliin, mistä me pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin suorittaneet.

Kyllä. Kirja lienee tehtävänsä täyttänyt.



Katso myös:

_________________________________
Eino Leino: Vapauden kirja
Ilm. 1918
Uusi painos v. 1981 (Alea-kirja)
177 s.

4 kommenttia:

  1. Aivan mielettömän koskettavasti ja urhoollisesti kirjoitettu pohdiskelma! Saisi olla Leino ylpeä jos lukisi. Aika on tehnyt tehtävänsä eikä näitä runoja voi mitenkään enää käsittää, nyt kun suurin paatos ihmiselossa koskee lähinnä tapaa millä ipittää arkeaan somessa. 😆
    Oiva idea pilkkoa raskas kirja viikkoihin, ja hienoja havaintoja. Olen jopa vähän kade sulle tästä sivistysteosta. Parit hissankertaukset ei tekis pahaa täälläkään! 👍🏻

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tani <3 Täten ne minun junamatkani ovat kuluneet :) Ja joo, jos en nyt ihan hirveästi tästä innostunutkaan, niin historian kertauksena oiva paketti. Sata vuotta sitten oli elo aika erilaista!

      Poista
  2. Hieno postaus ja kiitos siitä!
    Olen aina tykännyt Leinon runoista ja tunnistan hänen runonsa, kun alan lukemaan niitä. Hänellä on ihan oma tyylinsä. Vapaus puheissa oli tuolle ajalle MUST, ja taiteilijat olivat eturivissä viemässä maatamme vapauteen. Tämä runokirja on luettava jossakin vaiheessa.
    Jotkut Leinon runoista ovat ihania klassikkoja ja olen iloinen, että nykyajan monet laulajat ovat esittäneet Leinon runoja.
    Nocturne on se runo, joka saa aina kyyneleet vierimään silmistä.

    Sulle laulan neiti, kesäheinä,
    sydämeni suuri hiljaisuus,
    uskontoni, soipa säveleinä,
    tammenlehvä-seppel vehryt, uus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, kiitos kaunis <3 Totta, Leinon tyyli on tunnistettava, kuten nyt vaikkapa tuo Nocturne. Minulle Leinon luontorunot toimivat kyllä paremmin kuin nämä poliittiset "paatokset". Mutta tulipahan luettua :)

      Poista