27. joulukuuta 2017

Podcastia kirjastosta!




Kyllä kirjastoböönana on mukavaa: saa puhua kirjoista ja saa äänensä vielä eetteriinkin! Lahden kirjaston ihka ensimmäinen podcast on nyt julki, ja siinä minä ja kollegani Riikka juttelemme kevään 2018 uutuuskirjoista. 

Mihin kirjoihin syntyy pisimmät varausjonot? Mitä kirjoja itse odotan eniten? Mikä kirja oli niin hothothot, etten malttanut odottaa keväällä ilmestyvää suomennosta vaan ostin kirjan itselleni jo englanninkielisenä?

Kuuntele täältä ja pistä palautetta!


23. joulukuuta 2017

Mitä luen jouluna?


Neljä päivää vapaata, neljä päivää aikaa lukea, syödä, lukea, syödä, lukea, syödä. 

Ja nukkua. 

Edellisen postaukseni lopussa jo vihjasinkin, että jouluni taitaa kulua pääosin erään järeän klassikon parissa. Nyt paljastan mistä kirjasta on kyse ja lisäksi kerron, minkä toisen kirjan pakkasin toiveikkaana mukaan joulureissulleni. Koska aikaahan on :)



Doris Lessing: Kultainen muistikirja


587 sivua. Tiheä fontti. Minimaalisesti kappalejakoa. Hidasta on. Mutta niiiiin palkitsevaa. Kultainen muistikirja on feministisen kirjallisuuden klassikko - olkoonkin, että Doris Lessing itse ei moisesta tittelistä ollut ymmärtääkseni kovin innostunut. Kirja on julkaistu vuonna 1962 ja suomennettu 1968. 

Divarista ostettu Kultainen muistikirja on ollut hyllyssäni vuosia, olen aloittanut sitä kerran aiemmin, mutta väsynyt alkumetreillä. Alkuvuodesta 2017 nostin kirjan mukaan myös #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, koska minua on ärsyttänyt ja nolottanut suunnattomasti tämä aukko lukusivistyksessäni.

Nyt kun joululomani juuri alkoi, olen sivulla 206. Alan olla imussa!



Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa


Luin joulukuun alkupuolella Joel Haahtelan pienoisromaanin Katoamispiste, ja sen innoittamana päätin lukea kaiken, mitä Raija Siekkinen on kirjoittanut. Olen aina ajatellut pitäväni Siekkisestä, mutta silti olen lukenut häneltä vain pari yksittäistä novellia sekä romaanin Saari

Katoamispisteessä puhutaan erityisesti Siekkisen romaanista Häiriö maisemassa (ilm. 1994), joten nappasin sen ensimmäisenä lukuvuoroon. Vain pieni selailu, vilkaisu kirjan sisään ja alan jo nauttia. Tämä on oiva vastapaino Kultaiselle muistikirjalle: ilmavaa, lyhyttä, hyvin hienovireistä.


***

Rauhaisaa joulua ja paljon kovia paketteja!



15. joulukuuta 2017

Kun bloggaaja lukee muttei bloggaa



Heinäkuussa kerroin, että syksystäni on tulossa melko kiireinen ja uumoilin, että tämä tulee vaikuttamaan myös bloggaamiseeni. Uumoiluni osui oikeaan, sillä blogi on ollut koko syksyn valitettavan uinahteleva. Olen lukenut paljon, ehkä enemmän kuin pitkään aikaan - kiitos hieman pidentyneen työmatkani - mutta vain harvoista kirjoista olen blogannut. 

Syksy on ollut oman kielen, oman tekstin, oman jutun etsimistä. Olen kirjoittanut, olen istunut koulun penkillä ja imenyt ideoita. Lukenutkin olen hieman erilailla - miettien, mitä tästä voisin oppia ja ottaa itselleni. Tämä on ollut antoisaa, mutta myös kuluttavaa, aikaavievää. Blogiin en ole ehtinyt/jaksanut ajatuksiani aina tuoda.

Täältä löytyy kuitenkin syksyn(kin) lukulistani. Poimin sieltä nyt joitakin teoksia, sanon niistä sen, mitä päällimmäisenä on mieleeni jäänyt. 




Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (2017) sai minut itkemään. Se lienee syksyn ainut kirja, jonka kanssa kävi niin. Ahavan rehellisyys puristaa ja intensiivinen kerronta upottaa. Romaanin taustalla on tosielämä, mutta se ei vähennä kirjan kaunokirjallista arvoa. Mieti tätä: tunnetko lopulta kunnolla sitä ihmistä, jonka kanssa elämäsi jaat? Voitko ikinä tuntea?

David Vannin Kylmä saari (2014) oli roikkunut luettavien kirjojen listallani jo pienen ikuisuuden. Ratkaisin ongelman valitsemalla kirjan lukupiirikirjaksi. Synkkääkin synkempi avioliiton kuvaus. Puolisot, jotka syyttävät toisiaan siitä, miten elämä on mennyt. Vaikeus lukijana päättää, kenen puolelle asettua. Fyysinen lukukokemus, Alaskan hyinen alkutalvi tunkee ihon alle ja jää sinne. Jäätävä loppu.

Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut (2016) oli sekin äärimmäisen synkkä lukukokemus, jopa niin, että loppupuolella toivoin todella, että jotain valoisaakin tapahtuisi. Jos muistan oikein, toiveeni oli turha. Kirja toi mieleeni Hanna Haurun Jääkannen: sekä kielessä että tunnelmassa on jotain samaa. Ja myös naiset, naisten asema, sukupolvien ketju. Kiinnostava esikoiskirjailija!




Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus (2014) - aaaaah! Syksyn valopilkkuja ehdottomasti! Olin siirtänyt pitkään tämän lukemista, sillä jostain syystä ajattelin Solstadin olevan jotenkin hirveän vaikeaa. Mutta pah! Uppouduin tähän hetkessä, viihdyin ja liikutuin. Monin paikoin ajattelin John Williamsin Stoneria, sillä Solstadinkin päähenkilö on opettaja, hän rakastaa kirjallisuutta ja samaan aikaan hän kokee, että elämä on ajanut hänen ohitseen; että kukaan ei enää keskustele mistään tärkeästä. Mieletön kirja - toivottavasti saan tämän myös omaan hyllyyni.

Annastiina Stormin Me täytytään valosta (2017) on melko surumielinen perhetarina, jossa näkökulmat vaihtuvat tiheään, jopa saman luvun sisällä. Tämä toi mieleeni Jonas Hassen Khemirin loistavan romaanin Kaikki se mitä en muista. Pidin kirjan fragmentaarisuudesta ja myös monista mieleenpainuvista tilannekuvista. Lapsen ajatusmaailmaan ja mielikuvitukseen Storm sukeltaa taitavasti. Ainut, mistä en niin innostunut oli kirjaan upotetut sadut, lorut ja lallatukset - ei sillä, että ne olisivat olleet huonoja, minä en vain lukijana jaksa sellaisia. 

Herman Kochin Pormestari (2017) - syksyn suurin pettymys. Olen pitänyt kaikista Kochin aiemmista romaaneista, mutta tämä uutukainen lässähti täysin. Lähtökohta oli lupaava: jälleen epämiellyttävä  miespuolinen minäkertoja, epäilys vaimon salasuhteesta. Alku rullaa, mutta sitten Koch kadottaa fokuksen, tunkee ihan turhia sivujuonia sekaan eikä enää itsekään tunnu tietävän, mitä polkua seurata. Kysymyksiä jää ilmaan ja päällimmäinen tunne lukemisen jälkeen on sapetus.




Cristina Sandun Finlandia-ehdokkaaksikin ponnistanut esikoisromaani Valas nimeltä Goliat (2017) oli odottamattoman suuri lukunautinto. Kulttuurien kohtaamista ja perhe- ja ihmissuhteita tutkiva teos sai minut muistelemaan Ranya ElRamlyn upeaa Auringon asemaa. Sandun kieli on soljuvaa, erittäin nautittavaa. Hän kuljettaa lukijaa hellästi niin Helsingin kaduilla kuin Ceausescun Romaniassakin. Lämmin lukusuositus!

Sanna Karlströmin Multaa sataa, Margareta (2017) on runoilijan romaani. Se on tilassa tapahtuva, pienissä hetkissä elävä, pään sisään työntyvä. Tämä oli minulle syksyn kirjoista ehkä se, joka innoitti eniten kirjoittamaan itse. Ja ehkä siksi myös se, josta minun on vaikea sanoa tämän enempää. Haluaisin vain lukittautua yksinäni johonkin hiljaiseen huoneeseen, tutkia Karlströmin kieltä vielä lisää ja sitten: ryhtyä kirjoittamaan.

Viime viikonloppuna luin Joel Haahtelan Katoamispisteen (2010), joka on fiktiivinen tutkimusmatka Raija Siekkisen maailmaan. Kirjoitin Instagramiin: Tämä. Tässä. Täydellinen. Sanoin miehelleni, että tarvitseeko tällaisten kirjojen jälkeen enää tehdäkään kirjoja. No, se oli tietenkin liioittelua (kirjoja ei ole koskaan tarpeeksi!), mutta jälleen kerran Haahtela siis lumosi minut. Se tunnelma, se kerronnan "helppous", se miten niin vähän voi olla niin paljon! Ja tietysti Katoamispiste aiheutti sen, että lainasin heti Raija Siekkisen Novellit-kokoelman sekä romaanin Häiriö maisemassa.

***

Tässä siis pieni osa syksyni lukutunnelmista! Tällä hetkellä luenkin sitten aikamoista järkälettä - aion osallistua sillä tammikuun lopun Klassikkohaasteeseen. Tiedänpähän, mitä teen myös kaikki joulunpyhät... Arvaatteko mikä klassikko on kyseessä?