27. joulukuuta 2018

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta - Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia


Olen aina tiennyt, etten halua lapsia. Ajatus äitiydestä on tuntunut täysin vieraalta, mahdottomalta, asialta joka ei millään lailla koske minua. En ole missään vaiheessa tietoisesti päättänyt, etten tee tai halua lapsia - olen vain aina tiennyt, ettei minusta tule äitiä.

Siksi Nefertiti Malatyn tänä syksynä ilmestyneen kirjan Ei äitimateriaalia lukeminen on kuin lämmin peitto, pehmeä pesä - se sanoittaa monia asioita, joiden kanssa olen elänyt. Sen kanssa minun ei tarvitse perustella tai selitellä mitään. 

"Termi vapaaehtoinen lapsettomuus antaa ymmärtää, että kyseessä on valinta tai elämäntapa - asia, jonka ihminen voi päättää. Kuitenkin useat vapaaehtoisesti lapsettomat kuvaavat ominaisuutta synnynnäiseksi taipumukseksi, pysyväksi ja muuttumattomaksi osaksi identiteettiä. Vertaus seksuaaliseen suuntautumiseen tuntuu monesta osuvalta." (s. 10)


***


Ei äitimateriaalia -teoksen ydin on vapaaehtoisesti lapsettomien naisten tarinoissa: Malaty on haastatellut yhteensä kahdeksaatoista naista: nuorin heistä on 27-vuotias, vanhin 57-vuotias. He ovat nuoriso-ohjaajia, toimittajia, potilasavustajia, hierojia, ostoreskontranhoitajia, ohjelmistoarkkitehtejä, sairaanhoitajia, järjestelmäasiantuntijoita ja fitness-malleja. He ovat erilaisia naisia, heillä on erilaiset taustat, erilaiset elämäntilanteet ja erilaiset intohimot, mutta yksi asia heitä yhdistää: kukaan heistä ei halua lapsia. 

Mukana ovat myös sarjakuvataiteilija Kaisa Leka, muusikko Kikka Laitinen ja kirjailija Monika Fagerholm

"Elämässäni ei ole ollut hetkeäkään, että olisin harkinnut äitiyttä. Kun ystäväni alkoivat saada lapsia, koetin eläytyä siihen, miltä vanhemmuus tuntuu. Luulen, että halu saada lapsi on hyvin kokonaisvaltainen tunne. Minulle äitiys on tuntunut vain kaukaiselta ja yksinkertaisesti täysin mahdottomalta ajatukselta."  – Kaisa Leka


***


Ei äitimateriaalia on ihana vertaistukipaketti jokaiselle vapaaehtoisesti lapsettomalle. On helpottavaa olla hetki samanmielisten parissa, tuntea kuuluvansa joukkoon. 

Kirja on epäilemättä myös silmiä avaava lukukokemus sellaiselle, jolle lasten hankkiminen on aina ollut itsestään selvää ja kyseenalaistamatonta. Tietoisku: kaikki eivät koe eivätkä ajattele samalla tavalla. Malaty listaa 20 lausahdusta, joita vapaaehtoisesti lapsettomat saavat usein kuulla, tässä niistä muutama:
  • "Se on eri asia sitten, kun se on oma."
  • "Kuka pitää sinusta huolta sitten, kun olet vanha?"
  • "Et tiedä oikeasta rakkaudesta mitään ennen kuin sinulla on lapsia."
  • "Lapset ovat hienointa, mitä nainen voi saavuttaa."
  • "Kyllä sinä muutat vielä mielesi."

Aaaaaaargh. Seuraavalla kerralla, kun aiot sanoa jotain tällaista: please don`t. Sen sijaan mieti, miksi lapsettomuus on yhä perusteltava päätös, mutta lapsen hankinta ei?


***


Malaty käsittelee kirjassaan paljon vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyviä asenteita ja ennakkoluuloja sekä sitä, miten yhteiskunta suhtautuu veloihin eli vapaaehtoisesti lapsettomiin. 

Keskusteluun nousee muun muassa sterilisaation alaikäraja, joka on Suomessa naurettavan korkea: 30 vuotta. Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa ikäraja on 25, Tanskassa 18. "Ironista on, että nykyisin ne, jotka haluavat saada sterilisaation, eivät sitä saa, kun taas ne, jotka eivät sitä haluaisi, pakkosterilisoidaan", Malaty osuvasti huomauttaa Suomen translakiin viitaten.

Poliitikot pitävät synnytystalkoopuheita niin Suomessa kuin maailmallakin, vaikka samaan aikaan väestönkasvu on räjähtämässä. Uusia veronmaksajia halutaan lisää ns. huoltosuhteen takia, mutta Malaty muistuttaa, että emme voi etukäteen olla varmoja, "tuleeko ihminen olemaan verojen suhteen enemmän maksajan vai saajan roolissa". 

Lisäksi Tilastokeskuksen tuoreen laskelman mukaan juuri lapsettomat kolme-nelikymppiset pariskunnat maksavat isoimman siivun hyvinvointivaltion menoista. Ylen uutinen kertoo, että "lapsettomat parit maksavat vuodessa veroja yli 15 000 euroa enemmän, kuin saavat palveluja ja etuuksia". 

Kolikolla on kaksi puolta. Ainakin kaksi puolta.


***


Vapaaehtoisesti lapsettomista - etenkin naisista! - ajatellaan usein, että me olemme itsekkäitä ja ns. helpon tien valitsijoita. 

Näin ajattelevilta pääsee "unohtumaan" se, että lapsen hankintakin voi olla itsekäs päätös. Lapsi saatetaan tehdä siksi, kun kaikki muutkin tekevät ja halutaan kuulua joukkoon. Tai siksi, että olisi joku, joka huolehtisi itsestä vanhana. Lapsia tehdään joskus myös siksi, että ne pelastaisivat parisuhteen tai toisivat sisältöä ja onnea elämään. Tai ihan vain siksi, koska halutaan. Vapaaehtoisesti lapseton 46-vuotias Katarina kommentoi oman polun valitsemista näin:

"Lapsettomana olen kokenut itseni ajoittain ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi perheellisten joukossa. On ollut aikoja, jolloin olen ajatellut, että elämäni olisi sittenkin helpompaa, jos olisin vain mennyt virrana mukana: langennut siihen perinteiseen naisen ansaan ja lisääntynyt mukisematta." (s.45)


Malaty kirjoittaa: "Se, että valitsee toisin kuin muut, vaatii ihmiseltä vahvaa itsetuntoa ja itsetuntemusta. Kun toimii poikkeuksellisesti ja vastoin muiden odotuksia, joutuu useimmiten miettimään toimintaansa ja tavoitteitaan tarkemmin." Olen täysin samaa mieltä, ja kun luen näiden naisten tarinoita, näen edessäni joukon mahtavia tyyppejä, jotka ovat ajattelevia, pohdiskelevia, uteliaita, rohkeita, vahvoja ja ennen kaikkea hyvin itsensä tuntevia.

Tunnistan heissä myös itseni. Moni heistä kertoo rakastavansa rauhaa, hiljaisuutta, vapautta ja itsenäisyyttä (check!). He ovat eläinrakkaita, luonnossa viiihtyviä, ympäristöstä välittäviä (check!). Monelle ihmis- ja eläinoikeudet sekä tasa-arvokysymykset ovat tärkeitä, samoin hyväntekeväisyys tai vapaaehtoistyö (check!). Monella heistä on joku voimakas kutsumus esimerkiksi työhön, urheiluun tai taiteeseen liittyen (check!).


***


Tähän loppuun haluan jättää vielä pienen ajatuksen kirjasta itse kunkin pohdittavaksi:

"Se, miksi muut saattavat kokea vapaaehtoisesti lapsettoman uhkaksi, voi liittyä evoluutioon. Selviytymisen kannalta lisääntyminen on ollut välttämätöntä ja toisin toimivia yhteisön jäseniä on voitu karsastaa, koska he uhkaavat lajin selviytymistä. Ironista on, että ilmastonmuutoksen kannalta vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntyminen voi olla paras tapa varmistaa ihmislajin säilyminen tulevaisuudessa." (s. 23)




PS. Ensi keväänä ilmestyy toinenkin vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelevä tietokirja: Atena julkaisee maaliskuussa 2019 Heini Maksimaisen teoksen Vauvattomuusbuumi. Hienoa!

______________________
Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia
Reuna-kustantamo 2018
194 s.


23. joulukuuta 2018

Meg Wolitzer: The Female Persuasion


Kuva: Tomi Reunanen


Meg Wolitzerin The Female Persuasion on romaani asioista, joita kohti haluamme mennä ja
ihmisistä, jotka ovat meille kuin bensaa - jotka jo pelkällä läsnäolollaan saavat meidät innostumaan, motivoitumaan ja kulkemaan kohti unelmiamme.

Kiinnostuin kirjasta, koska ymmärsin siinä olevan vahva feministinen ote ja myös aihe. Päähenkilö on nuori opiskelijatyttö, joka kokee olevansa ujo, hiljainen. Häntä harmittaa se, ettei hän uskalla eikä osaa puhua ihmisten edessä. Hän osallistuu sattumalta erään tunnetun feministi-ikonin luennolle ja kokee herätyksen: noin minäkin haluan puhua, noin minäkin haluan olla, noin minäkin haluan ajatella. Jopa: noin minäkin haluan pukeutua. Feministi-ikoni Faith Frank on nuorelle Greer Kadetskylle bensaa.

"You know, I sometimes think that the most effective people in the world are introverts who taught themselves how to be extroverts", Faith sanoo Greerille ja minä ajattelen, että se on varmaankin aivan totta.

***

The Female Persuasion on älykäs ja koskettava lukuromaani. Lukuromaanilla tarkoitan, että kirja on voimakkaasti tarinavetoinen, se vihjailee tulevasta, se koukuttaa lukijansa: on lähes mahdotonta olla kiintymättä kirjan henkilöihin. Mukana on tietysti myös elämää suurempi rakkaustarina. Lukuromaanimääritelmän kruunaa riittävä pituus: sivuja kirjassa on 454.

Tämän tyyppiset romaanit eivät ole suosikkilajiani, mutta Wolitzerin matkassa viihdyin. Luulen, että jaksan tarinallisuutta pitempään, kun luen englanniksi. Lisäksi pidin kirjan yhteiskunnallisuudesta: Wolitzer pyörittelee teemoissaan muun muassa naisten asemaa, seksuaalista väkivaltaa, kehitysyhteistyötä, rahan valtaa ja eettisyyttä - tai pikemminkin sen puutetta. Feminismistä ei ehkä sanota mitään uutta, mutta se läpäisee hyvällä tavalla koko kirjan. Takakannessa amerikkalaista Wolitzeria verrataan Jonathan Franzeniin ja Jeffrey Eugenidesiin, ja mielestäni molemmat vertaukset ovat ihan valideja.

***

Lukiessani The Female Persuasionia mietin sitä, miten tärkeitä henkilöhahmojen nimet ovat. Ja miten huonosti valitut nimet voivat tehdä hallaa koko lukukokemukselle.

Minä sekoitin jatkuvasti Greerin ja Faithin nimet. Miksi ihmeessä Wolitzer on nimennyt opiskelijatytön Greeriksi? Feminismin kontekstissa Greer-nimi toi minulle tietysti mieleen Germaine Greerin ja tämän mielleyhtymän vuoksi kuvittelin vähän väliä, että nimenomaan Greer on tämä vaikutusvaltainen jo vanhempi feministi-ikoni eikä suinkaan Faith.

Jos antaisin kirjalle pisteitä tai tähtiä, tiputtaisin yhden tähden pois tämän nimisekoilun takia - niin ärsyttäviä aivosolmuja se aiheutti! Tällaisten elämää tarkasti havainnoivien virkkeiden takia olen kuitenkin valmis antamaan paljon anteeksikin:

"There are some people who have such a strong effect on you, even if you`ve spent very little time with them, that they become embossed inside you, and any hint of them, any casual mention, creates a sudden stir in you." (s. 395)

Luulen, että The Female Persuasion on täydellinen kirja sille parikymppiselle ehkä hieman ujolle tyypille, joka ei ole vielä ihan varma, mihin suuntaan haluaa lähteä. Wolitzer on pätevä nuoruuden ja opiskelijaelämän kuvaaja, samoin hektisen työelämän kuvaaja. Tässä kirjassa kapakoiden ja toimistojen syke ei ikinä hyydy.

________________________
Meg Wolitzer: The Female Persuasion
Riverhead Books 2018
454 s.


9. joulukuuta 2018

Framilla nyt: suuruudenhullu joulukirjapinoni




Noin. Vaatimatonta, eikö totta? Tämän pinon siis kuvittelen kellistäväni vielä joulukuun aikana. Muutaman päivän mittainen joululoma siintää edessäni aavana, hiljaisena lukukeitaana, jolloin aikaa on loputtomasti ja lukeminen on rajatonta. Tässä hempeässä kuvitelmassani esittelen nyt pinoni kirjat.



Marguerite Duras: Jokapäiväinen elämä
...koska haluan lukea kaiken mitä Duras on kirjoittanut, kaiken mitä hänestä on kirjoitettu. Tämä ei ole romaani, vaan pikemminkin ajatuskokoelma, jossa Duras puhuu mm. rakkauksistaan, kirjoistaan ja Pariisistaan.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika
...koska en ole vielä koskaan lukenut Didionia. Katsoin hänestä tehdyn dokumentin The Center Will Not Hold ja miten vetoava oli se hänen herkkä kaurismainen karismansa! Tämä kirja on tutkielma surusta, aviomiehen kuolemasta.

Krista Launonen: Ofelian suru
...tämäkin on kirja surusta, menetyksestä. Ja taiteesta, salaperäisestä naisesta, joka kelluu veden pinnalla John Everett Millais`n Ophelia-maalauksessa. Odotan yhtä järisyttävää lukukokemusta kuin Anna Kortelaisen Virginie! oli aikoinaan.

Amos Oz: Meri on sama
...koska jo kirjan nimi on sellainen, että en voinut ajatellakaan, että jättäisin tämän kirjaston hyllyyn. Takakansi lupaa romaanin, joka on runoa.

Heikki Kännö: Sömnö
...koska minulle on sanottu: "lue tämä".

Henrika Ringbom: Sonjan kertomus
...kirja, joka on huutanut kirjaston hyllyssä jo vuosia: "lue minut!" Takakannessa sanotaan, että tämä on psykologinen trilleri ja intensiivinen kamariromaani, joka nivoutuu kahden naisen välisen koko yön kestävän keskustelun ympärille. 

Don DeLillo: Esittäjä
...kiinnostuin tästä, kun Kirjasammon Tuomas vinkkasi kirjaa Kirjan taajuudella -podcastissa.  Tämä on hypnoottinen kertomus taiteilijanaisesta, joka asuu merenrannalla. DeLillo kiinnostaa kovasti muutenkin.

John Bayley: Elegia Irikselle
...koska kaikki Iris Murdochiin liittyvä kiinnostelee. Elegia Irikselle on Murdochin aviomiehen muistelmateos, jonka hän kirjoitti vaimonsa kuoleman jälkeen.

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput
...esseitä lukemisesta, kirjoittamisesta, romaaneista ja romaanien lopuista. Pienoisesseissä on varsin kiinnostava romaanikattaus: Melender ja Vuola kirjoittavat mm. DeLillon Valkoisesta kohinasta, Han Kangin Vegetaristista, Maria Jotunin Huojuvasta talosta, Zadie Smithin Risteymistä ja Virginia Woolfin Majakasta.

Meg Wolitzer: The Female Persuasion
...tähän uppoamista odotan ehkä kaikkein eniten! Tarina vallasta, feminismistä, naiseudesta, ystävyydestä, ihailusta - siitä, mitä ja keitä me haluamme olla.




22. marraskuuta 2018

Miksi ajattelen Raija Siekkistä, kun luen Peter Handkea?




Iris Murdochin Meri, meri -romaanin kansiliepeessä (Weilin+Göös 1981) on esittely Peter Handken teoksesta Vasenkätinen nainen. Siinä sanotaan muun muassa näin: "Tämän kertomuksen nainen ei taistele tasa-arvosta miesten yhteiskunnassa vaan yksilön perusvapaudesta omaan itseensä." Liepeessä on lainattu myös Handkea itseään. Hän sanoo: "Minulla oli tarve hahmotella nainen, joka on voimakkaasti yksin."

Tämän luettuani minulle tuli puolestaan suunnaton tarve saada heti käsiini Peter Handken Vasenkätinen nainen - kirja, josta en ollut aiemmin koskaan kuullutkaan. Teos on ilmestynyt vuonna 1976 ja suomennettu 1981. Se on Handken toinen romaani.

Ja kuulkaa.

Tapahtui rakkaus!

Halusin huutaa (ehkä huusinkin!): missä olet ollut kaikki nämä vuodet?

Vaikka Peter Handke on toki ollut nimenä tuttu, olen sivuuttanut hänen tuotantonsa menestyksekkäästi. Vinkkinä siis kustantamoille: ehkä edelleen kannattaisi mainostaa toisia kirjoja kansipaperissa tai -liepeissä.

***

Bruno nousi seisomaan ja sanoi: "Minun korvani soivat vieläkin lentämisestä. Mennään jonnekin syömään oikein hienosti. Täällä on jotenkin liian yksityistä, tekee mieli muualle. Laittaisit sen puvun jossa on avonainen kaula-aukko."
Nainen oli vielä kyykyssä ja keräsi leluja: "Mitä sinä sitten panet päällesi?"
Bruno: "Minä tulen sellaisena kuin olen, niinhän on tehty ennenkin. Lainaan solmion hotellin vastaanotosta. Mennään kävellen, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan." (s. 12)

***


Kun luen Handkea, ajattelen lukevani Raija Siekkistä. Tunne on outo, kuin jokin tai joku yrittäisi huijata minua, kuin olisin unessa, kuin kaksi maailmaa sekoittuisivat. Vastaava tunne viivähti minussa jokin aika sitten, kun luin uudelleen Kjell Askildsenin novelleja ja ajattelin lukevani Peter Sandströmia.

Mikä Handkea ja Siekkistä sitten yhdistää? Miksi näiden kahden kirjailijan kielet sekoittuvat minussa toisiinsa? Ja miksi haluan nyt lukea kaiken, mitä Handke on kirjoittanut?

Handke on selvästi pienten tilanteiden, tunnelmien ja tunteiden mestari - aivan kuten Siekkinenkin. Handken romaanit ovat pääosin pienoisromaaneja ja sellainen on myös Vasenkätinen nainen. Siinä on sivuja 87 - aivan kylliksi, mutta ei yhtään liikaa. Myös Siekkisen romaanituotanto on fyysisesti ohutta.

***

Kumpikin kirjailija leikkii epäjohdonmukaisuuksilla ja hiljaisuuksilla. Sillä, että asioita ei sanota ääneen. Sillä, että dialogit jäävät kesken tai ne vain kuiskataan toisen korvaan. Lukijalle jää arvailijan ja lankojen solmijan rooli: ehkä näin on tapahtunut. Sekä Handke että Siekkinen ovat kirjailijoina salaperäisiä, arvoituksellisia. He yllättävät lukijan, iskevät puun takaa, säpsäyttävät. Uhkaava tunnelma on alati läsnä. Silti tarinoissa on myös lempeyttä, rutosti kauneutta.

Vasenkätisen naisen päähenkilö on nainen, joka päättää erota ja ryhtyä elämään yksin. Tai jos ei yksin, niin ainakin itselleen. Samankaltaisia yksinäisyyteen hakeutuvia naisia esiintyy oikeastaan koko Siekkisen tuotannossa, niin romaaneissa kuin novelleissakin.

Handken romaanissa naisen nimi mainitaan ainoastaan muutamissa repliikeissä; kirjan kaikkitietävä kertoja kutsuu häntä koko ajan vain naiseksi. Samaa keinoa käyttää myös Siekkinen. Esimerkiksi romaanissa Häiriö maisemassa nainen on vain nainen, myös mies on vain mies. Vieraaksi saapuva, muualta tuleva, rauhaa hetkauttava nainen sen sijaan saa nimen, Isabelle.

***

Lukiessani Handkea ja lukiessani Siekkistä nautin siitä, miten arkipäiväiset asiat ja tapahtumat nousevat tärkeiksi, kertomisen arvoisiksi. "Draama" ja jännite ei synny vauhdikkaista juonenkäänteistä eikä hektisestä toiminnasta, vaan pienistä tilannekuvista, vahvasta henkilökuvauksesta ja ihmisten välisistä suhteista. Yllä oleva sitaatti Vasenkätisestä naisesta osoittaa hyvin, miten Handke muutamalla repliikillä luo lukijalle kuvan henkilöhahmoistaan ja heidän välisistä (valta)suhteistaan.

Vasenkätisen naisen lopussa on Outi Vallen kirjoittama jälkipuhe. Vallen mukaan avainsanoja Handken romaaniin ovat mm. luonnos, yksinäisyys ja vieraantuminen. Jäin miettimään sanaa luonnos, se viehättää minua kovasti. Koska totta tosiaan, Handke kirjoittaa luonnosmaisesti, vähän kuin "huomaamatta". Teksti on vaivatonta, hetkellistä. Sama vaikutelma tulee myös Siekkisen teoksista. Se, miten suuren työn kirjailijat ovat tehneet luonnosmaisen vaikutelman eteen, on tietysti aivan eri asia... nämä eivät ole sutaisten kirjoitettuja, vaan harkittuja tiiviitä helmiä.

***

Tähän loppuun minulla onkin vain yksi kysymys: mistä teoksesta minun kannattaisi jatkaa Handkeen tutustumista? Mikä kirjoista olisi lähinnä Vasenkätisen naisen tyyliä ja maisemaa?

_______________________
Peter Handke: Vasenkätinen nainen
Alk. Die linkshändige Frau (1976)
Suom. Outi Nyytäjä
Weilin+Göös 1981
87 s.

21. lokakuuta 2018

Tärpit Helsingin Kirjamessuille 2018


Kuva: Messukeskus Helsinki

Helsingin Kirjamessut järjestetään tuttuun tapaan Messukeskuksessa 25.-28.10.2018. Neljä päivää kirjahuumaa - ken jaksaa! Itse aion osallistua messuille vain perjantaina, joten keskityn tapahtumatärpeissänikin perjantaihin. Jutun lopussa kuitenkin yksi supertärppi muillekin päiville!

Perjantai 26.10.2018

Klo 11.30-12.00 Suorittava sukupolvi: Sisko Savonlahti ja Eveliina Nieminen (Senaatintori)
Sukupolvitoverini Sisko Savonlahti ja Eveliina Nieminen keskustelevat ylisuorittamisesta - tuosta sukupolvemme vitsauksesta. Pitääkö täyttää muiden odotuksia vai saako elää siten kuin itse tahtoo? Ja mistä tietää, mitä itse tahtoo? Nautin kovasti Savonlahden kirjasta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja luen parhaillaan Niemisen englanninkielistä tarinakokoelmaa Late Bloomers - sekin vaikuttaa hienolta!

Klo 12.30-13.00 Henriikka Tavi: Tellervo (Esplanadi)

Kirjoittajakoulun opettajani, jolta on juuri ilmestynyt ensimmäinen romaani. En ole ehtinyt vielä lukea Tellervoa, mutta se on esitteen mukaan "villi - ja kiusallinen - aikalaisroomaani, joka kertoo itsen ja toisen vimmaisesta etsimisestä ja kadottamisesta". Toinen opettajani, Maarit Halmesarka, haastattelee.

Klo 14.30-15.00 Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät (Esplanadi)
Luin keväällä tämän Rannelan matkakirjan ja hullaannuin! 

Klo 15.00-15.30 Missä kirja-alalla mennään? (Töölö)
Tämäntyyppiset keskustelut kiinnostavat aina. Tällä kertaa kirja-alan näkymistä keskustelevat Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars, Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Laura Karlsson ja Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho.

Klo 15.30-16.00 Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Senaatintori)
Pulkkisen uusi romaani Lasten planeetta oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Olen aina pitänyt Pulkkisen kirjoista, mutta tämä työnsi luotaan. Kiinnostavaa kuitenkin kuulla, mitä kirjailija itse kirjastaan sanoo.

Klo 16.30-17.00 Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Esplanadi)
Kankimäen uutukainen on juuri nyt ruokapöytäkirjanani. Se on ihana! Olen kokenut vahvoja samaistumisen tunteita ja syviä muistoja lukiessani Kankimäen seikkailuista itäisessä Afrikassa.

Jos voisin monistaa itseni, menisin katsomaan myös tätä: 

Klo 16.30-17.00 Antti Nylén: Patti Smith - Omistautuminen (miksi kirjoitan) (Töölö)
Patti Smithin Omistautuminen (miksi kirjoitan) -kirjan suomentaja Antti Nylén puhuu, Antti Arnkil haastattelee.

Klo 17.00-17.30 Omaelämäkerrallinen kaunokirjallisuus nyt: Saara Turunen ja Joni Skiftesvik (Töölö)
Autofiktiota kirjoittaneet Turunen ja Skiftesvik puhuvat prosessista, jossa tositapahtumat muokkautuvat fiktioksi.

Klo 17.30-18.00 Kritiikkitapaus: Saara Turusen Sivuhenkilö (Töölö)
Jatketaan Turusen kanssa! Turunen ja kriitikko Vesa Rantama purkavat osiin kevään 2018 suuren kritiikkikeskustelun, joka syntyi Sivuhenkilö-romaanista.

Klo 18.00-18.30 Lyriikkakeskustelu: D. R. E. A. M. G. I. R. L. S (Senaatintori)
Millaista lyriikkaa feministiräppärit kirjoittavat? Oon tästä aika pihalla, mutta kiinnostaa! Ronja Salmi haastattelee rap-kollektiivin jäseniä.

Ja jälleen haluaisin monistaa itseni Antti Nylénin takia:

Klo 18.00-18.30 Antti Nylén: Häviö (Töölö)
Nylénin vastailmestynyt teos Häviö on vetoomus taiteen, kirjallisuuden, sivistyksen ja vapaan älyn puolesta. Mitä kirjailijuus on? Onko se ammatti? Kohtalo?

Klo 18.30-19.30 Vaikene tai lätty lätisee: Jennifer Clement ja Sofi Oksanen (Senaatintori)
Päivän huipennus! Jennifer Clement, Sofi Oksanen ja haastattelijana toimiva Sirpa Kähkönen keskustelevat naiskirjailijoista ja väkivallan uhasta.


Supertärppi torstaille 25.10.2018

Klo 12.30-14.00 Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? (Hakaniemi)
Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen juttelevat Laura Gustafssonin ja Eveliina Talvitien kanssa Simone de Beauvoirista. Mitä annettavaa de Beauvoirin klassikkoteoksella Toinen sukupuoli on nykyfeminismille?


Supertärppi lauantaille 27.10.2018

Klo 15.00-15.30 Image esittää: kirjailija ja kriitikko kohtaavat (Hakaniemi)
Saara Turunen haastattelee Antti Majanderia eli kriitikkoa, joka kirjoitti Helsingin Sanomiin ei niin mairittelevan kritiikin Turusen esikoisesta ja otti vielä kantaa Turusen toisinkoiseenkin... Kutkuttavaa!


Supertärppi sunnuntaille 28.10.2018

Klo 14.00-15.00 HS Esikoiset (Senaatintori)
Jo klassikoksi muodostunut sunnuntaivinkkini: HS:n esikoiskirjapalkinnon kaikki finalistit yhtä aikaa lavalla. Keitähän siellä on? Veikkaan, että ainakin he: Anna-Liisa Ahokumpu (Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa), Marjo Vilkko (Vilpitön sydän) ja Elin Willows (Sisämaa).

9. lokakuuta 2018

Framilla nyt (eli TBR)

Framilla nyt on blogini juttu- ja kuvasarja, jossa paljastan, mitkä kirjat ovat juuri nyt To Be Read -listallani. Sarja päivittyy noin kerran kuukaudessa.


Yöpöydälläni on nyt hehkutettuja kotimaisia uutuuksia, jotka eivät varmaan suurempia esittelyjä kaipaa:

Minna Rytisalo: Rouva C
  • Fiktiota Minna Canthista ja erityisesti hänen avioliitostaan. Miten nuoresta Minna Johnsonista tuli se nainen - kirjailija, toimittaja, naisasianainen, mielipidevaikuttaja, esikuva - jonka me tunnemme? 
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
  • Koska rakastin - monien muiden tapaan - Kankimäen esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Uskon, että tämäkin on täynnä hullaantumista, inspiraatiota ja rohkeutta. Matkakirja maailmaan, historian naisiin ja omaan itseen.
Olli Jalonen: Taivaanpallo
  • En ole lukenut Olli Jalosta aiemmin, mutta tästä kiinnostuin kovasti. Historiallista, haikeaa proosaa. Tähtitiedettä, saaria ja purjehtimista. Uskon ja tieteen köydenvetoa. Aina kun avaan kirjan selaillakseni sitä, avaan sen tästä kohdasta: "Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä?"


Näiden uutukaisten lisäksi aion lukea kaksi vähän vanhempaa kotimaista helmeä:

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
  • Tämä Vartion vuonna 1982 ilmestynyt romaani oli mukana Ylen Kirjojen Suomi 101 kirjaa -listalla, ja jo silloin päätin, että haluan lukea sen. Kirjaa on hehkutettu myös kirjoittajakoulussa, jota käyn. Rouva Pyy, jonka elämä tuntuu lipuvan ohi, kuulostaa hienolta, voimakkaalta, traagiselta henkilöhahmolta. Myös Vartion kieli kiinnostaa.
Markku Pääskynen: Tämän maailman tärkeimmät asiat
  • Pääskysen kolmas romaani on (takakansitekstin mukaan) kertomus muistista, muistamisen arvoituksesta ja henkilöhistorian rakentamisesta. Aloituslause vetää heti mukaansa: "Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta." Odotan haastavaa, kihelmöivää kerrontaa.




PS. Havahduin juuri siihen, että vuosi on pian lopuillaan ja Hyllynlämmittäjä-haasteeni on "lievästi" vaiheessa: olen lukenut kirjoista vasta kolme! Seuraavalle TBR-listalleni poiminkin luettavaa hyllynlämmittäjistäni. 

Ehkä. 

5. lokakuuta 2018

Solnitista, Woolfista, pimeydestä, kävelemisestä ja kritiikistä



Olen kierrellyt ja kaarrellut tämän kirjan (Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me And Other Essays) ympärillä yli kuukauden. Ihailen Solnitin älyä, hänen kykyään kietoa asioita yhteen, nähdä niiden taakse, sanoa suoraan, pohtia, rakentaa kokonaisia tekstejä sirpaleista, pienistä yksityiskohdista. 

Olen jäänyt kiinni erityisesti yhteen esseeseen. Siinä on jotain, mikä kiehtoo minua. Kutsuu luokseen. Olen pimeässä, en osaa selittää tarkemmin, en tiedä... Esseen nimi on Woolf`s Darkness - Embracing the Inexplicable

Kyllä, on kyse Virginia Woolfista. Siitä, miten hän kirjoitti päiväkirjaansa 18.1.1915 näin: "The future is dark, which is the best thing the future can be, I think". 

I think.

Epäily. Arvelu. Ehkäily.


Solnitille Woolf on yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hän on lukenut Woolfia paljon, hän on syvällä Woolfin mielenmaisemassa, tämän kirjoituksessa, konventioissa. Hänen mukaansa Woolf kirjoittaa usein "en tiedä". 

Woolf kirjoittaa näin ja jatkaa etsimistä.

Sillä Solnitin mukaan Woolf ei pelännyt pimeää. Woolf ei pelännyt sitä, mikä on vierasta, outoa, tuntematonta, epävarmaa. Mietin nyt Maggie Nelsonia, Argonautteja - sitä, miten nautittavaa on, että Nelsonkin myöntää kirjassaan, ettei hän vielä ole varma jostain; hän myöntää vasta pohtivansa asiaa. On mahdollista kirjoittaa upea kirja ja myöntää, että tämä ajatus on vielä kesken.

On olemassa vasta "ehkä".

Ja silti siitä ehkästä voi kirjoittaa.

Siitä pitää kirjoittaa.

Mietin taas  myös Marguerite Durasia. Sitä, miten hänkin kehotti epäröimään. Sanoi, että teksti on voimakkaampi silloin, kun kaikki ei ole varmaa. Kun jossain, vähintään nurkan takana, on pimeys.


Solnitin esseekokoelman aloittaa nimiessee Men Explain Things to Me - luen sen siis ennen kuin luen tämän Woolf-esseen. Kuuluisassa esseessään Solnit käsittelee "miesselittämistä", sitä miten mies hiljentää ja ignooraa naisen; kuvittelee tietävänsä kaikesta enemmän ja paremmin ja aina oikein. Essee on hyvä, kannattaa lukea. En kuitenkaan käsittele sitä nyt tämän enempää, heitän vain ilmoille kysymyksen, pohdinnan: kuinka usein mieskirjailijat sanovat "ehkä" tai "en tiedä"? Onko heitä? Keitä he ovat?


***

Rebecca Solnit on julkaissut vuonna 2012 kirjan, jonka nimi on Wanderlust - A History of Walking. Kirjassa Solnit pohtii kävelemistä ja kävelemisen (ja liikkeen) yhteyttä ajatteluun, mieleen. 

Woolf oli kävelijä. Kävely oli hänelle ajattelua. Esimerkiksi Majakka-romaani syntyi Woolfin ollessa kävelyllä: hän kertoo A Sketch of the Past -muistelmaesseessään, miten ideat vain purskahtelivat hänestä, kun hän asteli Tavistock-aukion ympäri.

Oleellista tässä lienee sana wander: harhailla, vaellella, kuljeksia, hortoilla. Juuri tämä kuljeskelu, kenties täysin päämäärätön harhailu - jopa eksyminen - antaa ajattelulle tilan, jossa se voi leijua vapaasti, mennä paikkoihin, joihin se ei ikinä löytäisi työpöydän ääressä. Solnit kirjoittaa: 

"the wandering on foot can lead to the wandering of imagination" 

ja 

"at times, thinking is an outdoor activity, and a physical one"


Nyt ajattelen kirjailijaa, joka kulkee Helsingin katuja iltaisin. Puhuu nauhuriin. Kirjoittaa kirjaa puhumalla. Kirjoittaa kirjaa kävelemällä. 

Haastattelin viime viikolla Lahden pääkirjastossa Anna-Kaari Hakkaraista, ja hän kertoi, että on kirjoittanut tulevaa romaaniansa osittain näin: kävelemällä ja puhumalla samalla nauhuriin. Lauseista tulee puhuttuina erilaisia, Hakkarainen sanoi. Entä kävely, mietin nyt. Kuinka paljon kävely vaikuttaa lauseisiin?

Ehkä paljon.

Ei, nyt olen varma: Paljon.

Se tuo lauseisiin uuden rytmin. Se tuo niihin yllättävyyden. Sillä kävellessä - harhaillessa - mukana on aina epävarmuus ja outous, mahdollisuus uusiin polkuihin, yllättäviin kohtaamisiin, eksymisiin. Ehkään.


***

Olen miettinyt viime aikoina hyvin paljon kirjoittamista. Myös kirjallisuudesta kirjoittamista. Mitä oikeastaan haluan lukemistani kirjoista sanoa? Miten haluan niitä katsoa, tulkita? 

Olen ollut todella tympääntynyt ns. perinteiseen kritiikin tekotapaan; siihen, että kirja pitäisi ruotia jotenkin kokonaisuudessaan auki ja lausua siitä sitten joku lopullinen mielipide tai näkemys. En yhtään jaksaisi. Kaipaan uusia tapoja olla, lukea, kirjoittaa.

Ja sitten Solnit esittelee esseessään Woolfin esseistiikkaa ja käyttää niistä termiä counter-criticism (vastakritiikki vai mikä tämä olisi suomeksi?). Korvissani alkaa soida linnunlaulu, kuulen lehtien havinan... aivan kuin jokin solmu minussa aukenisi. 

Woolfille ja Solnitille myös kirjallisuuskritiikki voi olla (pitää olla!) epävarmaa; sen ei tarvitse lyödä kaikkea lukkoon, sen ei tarvitse löytää kaikelle oikeaa luokkaa tai genreä tai yhtään mitään. Kritiikki saa olla pohdiskelua, fiilistelyä, kysymyksiä, keskusteluun kutsua.

"The worst critisism seeks to have the last word and leave the rest of us in silence; the best opens up an exchange that need never end."

Minä voin lukea kirjan ja sanoa: ehkä. mahdollisesti. i think.


___________________________________
Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta 2014
130 s.


26. syyskuuta 2018

Mitä opin kirjoittamisesta Marguerite Durasilta?


Kuva: Tomi Reunanen

Luin reilu kuukausi sitten Nimetön intohimo -teoksen, joka koostuu keskusteluista, joita Marguerite Duras on käynyt italialaisen toimittajan Leopoldina Pallotta della Torren kanssa 1980-luvun lopulla. Kirjassa puhutaan laaja-alaisesti kirjoittamisesta, elokuvista, taiteesta, elämästä. Duras on rakastettavan suorapuheinen, avoin ja auki, ja minä nautin lukemisesta.

Jotta en unohtaisi asioita, joita Duras minulle tässä teoksessa opetti, kirjaan niitä nyt ylös. Eli mitä opin kirjoittamisesta Marguerite Durasilta?


  • Tiivistä, hio, pyyhi pois. Kuvaa vain se, mikä on aivan välttämätöntä. 
  • Jätä aukkoja, jätä kesken.
  • Nauti valkoisista tyhjistä tiloista, niiden hiljaisuudesta.
  • Kirjoita yön hämystä.
  • Epäröi ja anna sen näkyä. Voit kirjoittaa "ehkä niin on", voit kirjoittaa "voi olla". 
  • Käytä konditionaalia.
  • Mitään ei ole niin vaikea ilmaista tai kuvailla kuin intohimoa. 
  • Naura!
  • Ole yksin ("yksikin päivä ilman yksinoloa kuristaisi minut hengiltä").
  • Rakasta tyhjyyttä; tyhjyyttä, jonka toiset ihmiset sinuun jättävät.
  • Kirjoita kotona, keittiössä.
  • Kaikki tärkeä tapahtuu hiljaisuuksissa.
  • Kirjoita merestä; merestä, joka on kiehtova, kauhistuttava.
  • Keskity paikkoihin: tietyissä paikoissa syntyvät tietynlaiset tarinat, kuvat.
  • Sulje ovi vasta myöhään illalla ("kun kirjoittaa, tarvitsee ilmaa, ääniä, kaikkea elävää... ulkomaailmaa.")
  • Kirjoita odotuksesta, poissaolosta.
  • Kirjoita kesyttömästi.
  • Kirjoita mielihyvän vallassa.
  • Romaanin ei tarvitse johtaa mihinkään: "tarina ei pääty, kirja vain loppuu".
  • Vaali keskeneräisyyttä.
  • Vihjaa.
  • Kirja voi syntyä nopeasti, muutamassa päivässä ("pitkien, loputtomien hiljaisuuksien jälkeen").
  • Hylkää lineaarisuus, riko kronologia.
  • "Vain puutteesta, merkitysketjua kovertavista aukoista, tyhjyyksistä, voi syntyä jotakin."
  • Kirjoita "juoksevasti" (siten, että yhdestä asiasta siirrytään toiseen selittämättä, painottamatta)
  • "Kirjoittaminen ei ole tarinankerrontaa vaan sitä, että herättää henkiin tarinaa ympäröivän - luo tuokion kerrallaan."
  • Keskity katseeseen, päällekkäin meneviin katseisiin.
  • Kirjoita fragmentti fragmentilta; anna yhteyksien muodostua tiedostamatta.
  • Istu alas, kirjoita. Kirjoita, vaikka et tietäisi, mitä olet kirjoittamassa.
  • Kuvaa kiellettyä. 
  • Herätä pahennusta.
  • Elä.

_______________________________________________
Marguerite Duras: Nimetön intohimo. Keskusteluja Leopoldina Pallotta della Torren kanssa.
Alk. La passione sospesa (1989)
Suom. Aura Sevón (ranskankielisestä käännöksestä)
Osuuskunta Poesia 2014
163 s.

15. syyskuuta 2018

Hengitän, runoja


Lukeminen tuntuu usein hengittämiseltä, niin tärkeää se on. Joskus lukeminen voi kuitenkin myös tukehduttaa, olla jollain lailla liikaa, liian paljon. Liian täyttä.

Silloin luen runoja.

Yritän muistaa lukea runoja.

Koska runot ovat kaikkein lähimpänä hengittämistä.

Tällä viikolla olen lukenut nämä kaksi runoteosta:



Ja olen hengittänyt.


Esikoiskokoelma ja kokeneen runoilijan 12. kokoelma. Molemmissa kaipaus, pelko.


Luin Tuukka Pietarisen (s. 1996) Yksin ja toisin -teoksen kahteen kertaan. Aloitin alusta heti, kun olin lopettanut. Luin runoja myös ääneen puolisolleni. Pohdimme niitä yhdessä. Tämä on runoissa parasta: pohtiminen. Mitä ihmettä? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä tämä voisi tarkoittaa?

Pietarisen runot liikkuvat proosarunosta lyhyisiin aforistisiin katkelmiin; ne ovat ajatusleikkejä, kysymyksenasetteluja, matemaattisia pelejä ja absurdeja tarinoita. Ne ovat viittauksia toisiinsa, keskenään keskustelevia.

Tulkinnat ja niiden mahdollisuudet lienevät loputtomia. Minä löysin näistä kritiikkiä kulutusta kohtaan, ihmisen itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta kohtaan, välinpitämättömyyttä kohtaan. Jokin tällainen ajatus heräsi: meidän jälkemme ja varjomme jäävät tänne vielä silloinkin, kun me itse olemme jo poissa.

Viimeisissä runoissa kohoaa kauhu: ihmiset katoavat, eläimet katoavat, veri valuu kyljestä ja tahraa vaatteet. Meri on syvä ja sinne on helppo vajota. Kaupungit hajotetaan, lapsille ei jää enää mitään.


Tua Forsströmin (s. 1947) Merkintöjä mahtuu taskuun ja ihmiseen. Se on lämmin ja viisas, koskettava ja puhutteleva. Se puhuu sinälle, joka ei ole minä, vaan lapsi, tyttö, Vanessa, poissa. Runojen ydin on menetys, punainen lanka kaipaus. Kaiken alla muistot; kesäiset päivät, rannat, leningit.

Tietyt kuvat ja motiivit toistuvat: vesi, tuuli, unet, eläimet. Uiminen, lentäminen. Keskustelukumppanina toimii muun muassa W. G. Sebaldin Austerlitz - kirja, jota en ole vieläkään lukenut ja jota silti jo jotenkin varmuudella rakastan.

Rytmi - sitä ajattelen, kun luen näitä runoja. Sitä, miten kauniisti sanat liittyvät yhteen ja etenevät, kulkevat, kasaantuvat. Luovat kokonaisuuden. Runo numero 5 (s.11) on tästä täydellinen esimerkki: sanat, jotka eivät kuulu yhteen tai niin voisi ajatella, liitetäänkin yhteen ja siinä ne ovat ja ne ovat siinä hyvin ja oikein ja siten, että minä luen tämän pienen välimerkittömän tekstin yhä uudelleen ja todella tunnen sen, nauran, nauran kuten perhostyttö.


_____________________________
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
WSOY 2018
61 s.

Tua Forsström: Merkintöjä
Alk. Anteckningar
Suom. Jyrki Kiiskinen
Siltala 2018
52 s.

2. syyskuuta 2018

Framilla nyt (eli TBR)


Kuva: Tomi Reunanen

Framilla nyt on blogini juttu- ja kuvasarja, jossa paljastan, mitkä kirjat ovat juuri nyt To Be Read -listallani. Sarja päivittyy noin kerran kuukaudessa.


Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Lars Svedsen: Yksinäisyyden filosofia
  • Olen pohtinut viime aikoina paljon yksinäisyyden ja yksin olon teemaa. Olen aina viihtynyt hyvin yksin, enkä ole koskaan kaivannut isoja ihmismääriä ympärilleni. Lähiaikoina halu ja tarve vetäytyä hiljaisuuteen on ollut erityisen voimakas. Olen utelias asian suhteen: haluan tutustua tähän piirteeseen itsessäni paremmin. Siksi lukulistallani ovat nyt nämä kirjat ja lisääkin on varmasti tulossa.

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
  • Haastattelen Anna-Kaari Hakkaraista Lahden pääkirjaston Kirjoittamisesta-illassa torstaina 27.9.2018 klo 18. Olen lukenut tämän Hakkaraisen toisinkoisen jo kirjan ilmestymisvuonna 2014, mutta nyt aion lukea sen uudelleen kertauksen vuoksi. Muistan pitäneeni kirjasta kovasti; sen Islanti-miljööstä ja henkilökuvauksesta, jännitteistä.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
  • Lokakuun lukupiirikirjamme, tietysti Nobel-palkinnon innoittamana! En ole lukenut Ishiguroa aiemmin, mutta jotenkin olen antanut itseni ymmärtää, että juuri tämä romaani olisi häneltä se, josta tykkäisin eniten. Takakannesta: "tyylin ja psykologian mestarinäyte - kokovartalokuva englantilaisesta hovimestarista, arvokkuuden ja velvollisuudentunnon ruumiillistumasta".

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
  • Superkiinnostavaa uutta kotimaista novellistiikkaa! Olen ihastunut tänä vuonna Harry Salmenniemen novelleihin, luen parhaillaan hurmiossa Eeva Turusen lyhytproosakokoelmaa (Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa) ja mielessäni liitän tämän Maija Sirkjärven esikoisteoksen tuohon samaan kokeilevan ja kujeilevan kirjoittamisen ketjuun. Saapa nähdä!

Jean Rhys: Kvartetti
  • Tätä säästelen juuri oikeaan lukuhetkeen. Haluan olla läsnä, keskittynyt, kiireetön. Rakastin Rhysin Huomenta, keskiyö -romaania ja oletan tämän olevan hyvin samantyylinen: tässäkin yksinäinen ja rahaton nainen hyörii Pariisin kaduilla, kahviloissa ja hotellihuoneissa. Sävyt ovat tummia, kerronta eleetöntä.


31. heinäkuuta 2018

Klassikkohaaste, osa 7. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri


On jälleen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika! Tällä kertaa haastetta emännöi Unelmien aika -blogin Katriina.

Minä valitsin haastekirjakseni Jean Rhysin romaanin Siintää Sargassomeri (1966, suom. 1968). Luin ensimmäisen Rhysini viime talvena: Huomenta, keskiyö (1939, suom. 2002) räjäytti minussa jotain, sen täysin omia polkujaan kulkeva kieli, miljööt, henkilöt (erityisesti tietysti Sasha...), sen laukkaava kerronta - poukkoileva kuten ajatus - ja ne kolme pistettä, jotka toistuivat, toistuivat, toistuivat...

Tämän päräyttävän lukukokemuksen jälkeen halusin tietysti lukea lisää Rhysiä! Siintää Sargassomeri on Rhysin tunnetuin ja myös palkittu teos. Rhys julkaisi sen 76-vuotiaana vietettyään pitkään hiljaiseloa lähes unohdettuna kirjailijana.

Odotukseni olivat korkealla!


Taustatyötä


Ennen kuin saatoin tarttua Siintää Sargassomereen, minun täytyi lukea eräs toinen kirja: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani. Rhysin kirja on nimittäin esiosa (engl. prequel) Brontën klassikkoteokselle.

Kahlasin siis alkukesällä läpi Kotiopettajattaren romaania. Luulin, etten ole lukenut sitä koskaan, mutta joissain kohdin tarina tuntui kuitenkin etäisesti tutulta... lopulta kurkistus vanhoihin lukupäiväkirjoihin paljasti, että olen lukenut kirjan vuonna 2011. Noh, kertaus on opintojen äiti! Nyt Jane Eyren tarina oli minulla tuoreessa muistissa, saatoin aloittaa Rhysin opuksen!

Siintää Sargassomeri kertoo Rochesterin ensimmäisen vaimon, ns. hullun Berthan, tarinan. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Mitä oli tapahtunut ennen kuin Rochester lukitsi hänet ullakolle? Brontë ei juurikaan näihin kysymyksiin vastaa, ja se on ilmeisesti sapettanut Rhysiä niin kovasti, että hän päätti kirjoittaa Berthalle historian - tehdä hänestä kokonaisen henkilön.

Idea on hieno, kutkuttava!

Kun luin Kotiopettajattaren romaania, ihmettelin itsekin sitä, ettei Brontë mitenkään problematisoi Berthan kohtaloa: Nainen on "hullu", lukitaanpa se ullakolle. That`s it, problem solved. Teoksessa lukijan sympatiat pyritään kääntämään Rochesterin puoleen: voi miten kamala kohtalo miehellä, saada hullu vaimo! Vaikka Brontëlla onkin paikoin feministisiä pyrkimyksiä, tässä kohdin hän epäonnistuu pahoin.

Mutta onneksi, yli 100 vuotta myöhemmin, tulee Jean Rhys ja paikkaa tilannetta.


Julma Rochester


On oleellista (ja sairaan siistiä!), että Siintää Sargassomeri ei ole pelkästään inspiroitunut Kotiopettajattaren romaanista, vaan se myös haastaa ja kritisoi tätä klassikkoa. Se, miten Rhys kuvaa ja muokkaa Brontën luomia henkilöhahmoja, on superkiinnostavaa.

Keskiössä ovat tietysti Bertha - oikealta nimeltään Antoinette Cosway - ja herra Rochester (olkoonkin, että Rochesterin nimeä ei mainita kertaakaan!).

Kirja rakentuu näille kahdelle minäkertojalle: tarinan aloittaa Antoinette, joka kertoo omasta (köyhästä, ulkopuolisesta, pilkatusta) lapsuudestaan ja nuoruudestaan Jamaikalla. Toisessa osassa ääneen pääsee Rochester - tässä tapahtuu aikahyppäys: olemme keskellä Rochesterin ja Antoinetten kuherruskuukautta. Kirjan edetessä näkökulmavaihdoksia tulee vielä useita ja monet tilanteet näytetään sekä Antoinetten että Rochesterin silmin.

Jos Kotiopettajattaren romaanissa lukijan sympatiat suuntautuivat Rochesterin puoleen, Siintää Sargassomeressä niin ei todellakaan käy. Rhys piirtää tästä engelsmannista varsin epämiellyttävän kuvan: hän on rahanahne, kylmä, itsekäs ja julma. Antoinette unelmoi rakkaudesta, mutta Rochester ei sitä hänelle anna:

"En rakastanut häntä. Janosin häntä, mutta se ei ole rakkautta. Tunsin hyvin vähän hellyyttä häntä kohtaan, hän oli vieras minulle, vieras joka ei ajatellut eikä tuntenut niin kuin minä." (s. 98)

Näyttää siltä, että Rochesterille ainoa syy naida Antoinette oli raha. Ja ehkä maine. Ehkä halu saada joku itselleen, joku joka tottelisi häntä. Rochester kokee itsensä hyvin loukatuksi, kun Antoinette ei ole kiinnostunut Englannista - muun muassa tässä Rhys viittaa siirtomaa-asetelmaan: Rochester kokee olevansa Antoinettea ylempänä paitsi miehenä, myös englantilaisena.

Varsin kylmäävä on kohtaus, jossa Rochester pettää Antoinettea palvelijattaren kanssa - Antoinette makaa viereisessä huoneessa, ohuen väliseinän takana, kuulee kaiken. Ja Rochester ajattelee: "En tuntenut hetkeäkään katumusta."

***

Mielestäni on perusteltua, että Rhys esittää Rochesterin julmana ja tunteettomana. Sillä miten kukaan, joka on sydämeltään lempeä, voisi lukita toisen ihmisen loppuelämäksi lukkojen taakse?

Rhys ei mainitse kirjassaan lainkaan Jane Eyreä, mutta lukija miettii Janea väkisinkin: mikä häntä oikein vaivasi? Eikö hänellä ollut lainkaan arvostelukykyä? Oliko hänkin yhtä julma kuin Rochester? Miten hän saattoi rakastua tuollaiseen mieheen? Miksi hänkin katsoi Antoinettea kauhistuneena, vaikka hänen olisi pitänyt katsoa siten Rochesteria?

Rhys riisuu Jane Eyreltä sankarittaren viitan.


Lukituista ovista, naisista, hulluudesta


Siintää Sargassomereä on luettu usein feministisenä teoksena. Se antaa äänen ja historian naiselle, joka on aiemmin vaiennettu ja joka on määritelty ainoastaan toisten ihmisten suulla, hyvin yksipuolisesti, pelkkänä hulluna naisena.

Rhys rakentaa Antoinettesta kokonaisen henkilön, naisen joka painii patriarkaalisessa yhteiskunnassa, etsii identiteettiään, muuttuu kauppatavaraksi (Antoinetten veli järjestelee Antoinetten ja Rochesterin avioliiton).

Rhys myös pohtii hulluuden käsitettä: oliko Antoinette (tai Antoinetten äiti) oikeasti mielenvikainen? Mikä heidät ajoi "hulluuteen"? Ehkä ongelma ei ollutkaan naisissa itsessään vaan yhteiskunnassa; siinä miten se naisia kohteli.

Yksi kirjan kiinnostavimmista hahmoista on Christophine - Antoinetten perheen musta palvelijatar ja myös jonkinlainen sijaisäiti Antoinettelle. Hän on suorapuheinen tyyppi, joka haastaa myös Rochesteria. Hän toteaa Antoinetten äidin kohtalosta näin:

"Ne ajoi sen siihen. Kun se menetti poikansa, se oli suunniltaan vähän aikaa, ja ne panee sen lukkojen taa. Ne sanoi sille että se on hullu, ne käyttäytyi niin kuin se olisi hullu. Kysymyksiä, kysymyksiä. Mutta ei ystävällistä sanaa, ei ystäviä, ja sen mies meni pois, jätti sen." (s. 169)

Christophine myös opastaa Antoinettea miesten suhteen:

"Kun mies ei rakasta sinua, mitä enemmän yrität, sitä enemmän se vihaa sinua, mies on sellainen. Jos rakastat niitä, ne kohtelee sinua pahoin, jos et rakasta, ne on kintereillä yötä päivää, kiusaa sinut hengiltä." (s. 115)

ja:

"Minä pidän omat rahani. Minä en anna niitä kelvottomalle miehelle." (s.116)



Pettymyksestä ja teoksen itsenäisyydestä


Vaikka Siintää Sargassomeren lähtöidea ja teemat ovat todella kiinnostavia, oma lukukokemukseni jäi silti jotenkin laihaksi. En hurmioitunut oikein missään kohdin, joskin teksti mielestäni parani loppua kohti.

Ehkä odotukseni olivat liian korkealla tai vain vääränlaiset: odotin sellaista kielellistä ilotulitusta kuin Huomenta, keskiyö -romaanissa, mutta petyin. Siintää Sargassomeri on kieleltään selvästi sovinnaisempi ja perinteisempi. Näkökulmavaihdoksiin tukeutuva rakenne on lupaava, mutta paikoin sekin ontui ja aiheutti sekavuuksia.

Mietin myös lukiessani paljon sitä, onko Siintää Sargassomeri oikeasti itsenäinen teos. Minusta ei. Luulen, että olisin ollut melko hukassa, jos en olisi lukenut ensin Kotiopettajattaren romaania - niin paljon Rhys tähän alkuperäiseen tarinaan tukeutuu, ikään kuin olettaa lukijan tietävän taustat. Jos blogini lukijoissa on joku, joka on lukenut Rhysin teoksen mutta ei Brontëa, kuulisin mielelläni kommenttia tästä.

Yhtä kaikki olen tyytyväinen, että luin Rhysin klassikkoteoksen ja verestin samalla muistiani myös Brontën suhteen. Aion jatkaa Rhysiin tutustumista lukemalla romaanit Kvartetti (1929, suom. 2000) ja Herra Mackenzien jälkeen (1931, suom. 2001). Valitettavasti hänen muuta tuotantoaan ei ole suomennettu.


***

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia
Margaret Atwoodin Orjattaresi
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa
Maria Jotunin Huojuva talo
Doris Lessingin Kultainen muistikirja

___________________________
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Alk. Wide Sargasso Sea (1966)
Suom. Eva Siikarla
WSOY 1968
203 s.

24. heinäkuuta 2018

Framilla nyt (eli TBR)

Kuva: Tomi Reunanen

Framilla nyt on blogini uusi juttu- ja kuvasarja, jossa paljastan, mitkä kirjat ovat juuri nyt TBR-listallani eli mitä aion lukea seuraavaksi. Sarja päivittyy noin kerran kuukaudessa.*


John Irving: Minä olen monta
  • Sivistyksessäni on Irvingin mentävä aukko. Paikkaan sitä tällä. Vinkkaan elokuussa pride-aiheista kirjallisuutta töissä ja luulen, että tämä voisi olla yksi vinkattava kirja. Kirjan päähenkilö on biseksuaali ja jos olen oikein ymmärtänyt, tässä käsitellään paljonkin seksuaalisen identiteetin etsimistä. Tragikomedia ja kehityskertomus. 

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
  • Pride-vinkkaukseen liittyvää lukemista tämäkin. Nuortenkirja sukupuoli-identiteetistä, transsukupuolisuudesta ja sukupuolenkorjauksesta. Finlandia-ehdokas vuonna 2016.

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
  • Olen pitänyt todella paljon Anna-Kaari Hakkaraisen kirjoista Purkaus ja Kristallipalatsi. Tämä esikoinen on vielä kuitenkin lukematta - odotan ainakin kaunista kieltä ja syviä, tunnelmallisia hetkiä. Kirja on nuoren pojan kasvutarina kuvitteellisen neuvostovallan alla.

Markku Pääskynen: Ellington
  •  Tavoitteenani on lukea tänä vuonna kaikki Markku Pääskysen kirjat. Ellington on hänen toinen romaaninsa ja kuten Pääskysellä yleensäkin, keskiössä ei ole juoni vaan älyllinen purtava, kokeileva rakenne ja moitteeton kieli. Tämä on ilmeisesti murhaajan tarina, hyvin psykologinen.

Marguerite Duras: Siniset silmät, musta tukka
  • No koska Duras! ja koska kolmiodraama, Ranska, kahvilat, kirjoittaminen, tapaamiset, sattumat...

 Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä
  • Viimeinen Siekkisen romaani, jota en ole lukenut. Pelkään ja toivon, että tämä on taas jotain elämää suurempaa. Se kieli, se tunnelma, se kerronnan vaivattomuus, se tiiviys, se että siinä on kaikki.


*oikeudet muutoksiin pidätetään 

10. heinäkuuta 2018

"Kaikki minussa tahtoo maalata"


Hyvää Suomen kuvataiteen päivää! 

Tänään 10. heinäkuuta 2018 tulee kuluneeksi 156 vuotta taidemaalari Helene Schjerfbeckin syntymästä. Jos (ja kun!) haluat juhlistaa yhden upeimman suomalaistaiteilijan elämää ja työtä, tässä yksi vinkki siihen: lue kirja!




Mila Teräksen romaani Jäljet on nautinnollinen lukukokemus, syväsukellus Helene Schjerfbeckin elämään, ajatuksiin, arvoihin ja - tietysti - taiteeseen. 

Jälkisanoissa Teräs kirjoittaa: "Romaanini on kirjallinen muotokuvani Helene Schjerfbeckistä. Vaikka se pohjaa todellisiin tapahtumiin, se ei pyri olemaan realistinen valokuva. Myös Schjerfbeck etsi kuviinsa jotakin muuta kuin realismin illuusiota."

Fiktiota siis, kuviteltua, mutta kuitenkin Schjerfbeckin todellista elämänkulkua seurailevaa. Teräksen kieli on viimeisteltyä, maalauksellista, sopivan hidasta - se herättää taiteilijan eloon kirjan sivuilla. Ja se herättää eloon intohimon, sen halun ja palon, joka nuoressa Helenessä syttyy, kun hän alkaa piirtää, kun hän saa käteensä pensselin. Ja myöhemmin piirustuskoulussa, kaltaistensa parissa ja galleriassa, kun hän näkee Fanny Churbergin maalaukset:

"Minusta Churbergin työt ovat rohkeampia ja omaperäisempiä kuin... miesten maalaamat maisemat, sanon ääntäni madaltaen. Ajattele, että nainen voi tehdä todellista taidetta. Nainen voi maalata jotakin väkevää ja epärunollista. Hella, minä luulen, että olen löytänyt esikuvani." (s. 34)


Teräs kirjoittaa taiteesta ja taiteilijuudesta hienosti, palavasti: millaista on omistautua kokonaan taiteelle, kaivata sitä, rakastaa sitä, upota siihen vaikka olosuhteet ympärillä olisivat millaiset tahansa - vaikka rahaa ei olisi, vaikka lähimmäiset väheksyisivät, vaikka kotimaan taidepiirit väheksyisivät, vaikka kotityöt painaisivat hartioita, ja kylmyys ja kipu ja epätoivo...

"Minä en halua ajatella elämääni jälkeenpäin, sitten, kun on jo liian myöhäistä maalata, ja tajuta, että se oli täynnä keittämistä ja siivoamista!" (s. 139)

***

Jäljet on kirja, joka herättää tunteita. Se herättää vihaa. Se herättää surua. On vavahduttavaa tajuta, miten myöhään Schjerfbeck alkoi saada arvostusta, miten vähän hän itsekään omiin töihinsä uskoi, miten pienin hinnoin hän niitä myi, miten vaatimatonta hänen (ulkoinen) elämänsä oli...

Schjerfbeckin kokeileva, rohkea, modernistinen ote ei ihastuttanut Suomessa, jossa puhkuttiin kansallisromantiikkaa, ja kun hänen terveytensä heikkeni 1900-luvun vaihteessa, lääkärin diagnoosi oli tämä:

"Hänen [lääkärin] mukaansa minulla on tyypillinen naisen hermosto, sellainen, joka ei kestä työn paineita, sillä olen niin tunnollinen, että ylirasitun opettajan toimestani ja taiteilijan ammatistani." (s. 119)

Teräs nostaa taidokkaasti esiin kysymykset naistaiteilijuudesta; siitä millaista oli (on?) olla nainen ja taiteilija. Mistä on täytynyt luopua? Millaisia karikkoja kulkea? Millaista halveksuntaa ja naureskelua sietää? Entä tarkoittiko avioliitto aina naisen uran loppua?

Näitä kysymyksiä pohditaan hiljaa, vaivihkaa, kirjan oman rauhallisen rytmin tahdissa, mutta silti painokkaasti; osoittaen että ilman näitä kysymyksiä ei voida olla.


Helene Schjerfbeck: Lukevat tytöt (1907)
Lähde:  Helene Schjerfbeck [Public domain], via Wikimedia Commons

Jäljet-romaanin lopussa on kattava lähde- ja inspiraatioluettelo, jonka avulla on helppo jatkaa Schjerfbeckiin tutustumista. Itse aion lukea lähiaikoina ainakin Rakel Liehun Helene-nimisen romaanin vuodelta 2003. Tämä Runeberg-palkittu teos on niin ikään muotokuva Schjerfbeckistä.

Lukupariksi Jäljille suosittelen vielä Pirkko Soinisen tuorehkoa romaania Ellen, joka tarkastelee toista saman aikakauden taiteilijaamme eli Ellen Thesleffiä. Nämä kaksi teosta keskustelevat upeasti keskenään, ne sykkivät elämää, taidetta ja taiteen tekemisen paloa ja piirtävät voimakkaita kuvia naisista, joiden kutsumuksena on ollut taiteilijuus.


_____________________
Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017
285 s.

26. kesäkuuta 2018

Päivän sitaatit Senecalta




"Ei aikamme ole vähäinen - tuhlaamme sitä paljon. Elämä on kyllin pitkä ja runsas, se riittää mitä suurimpien asioiden saavuttamiseen, jos vain sijoitamme sen viisaasti." (s. 26)

***

"Kaikki kiirehtivät elämäänsä, heidän ahdistuksensa tulee siitä, että he kaipaavat kiihkeästi tulevaisuutta ja ovat kyllästyneitä nykyhetkeen. Mutta se, joka kerää koko elämänsä omaan käyttöönsä, joka järjestää jokaisen päivänsä kuin se olisi koko elämä, hän ei sen enempää kaipaa kuin pelkää huomista." (s. 38)

***

"Olen usein ihmeissäni, kun näen ihmisten pyytävän toisiltaan aikaa, ja ne joilta pyydetään, ovat mitä suostuvaisimpia. Molemmat osapuolet kiinnittävät huomion vain siihen, mihin aikaa pyydetään, eivät aikaan itseensä. Sitä pyydetään niin kuin se ei olisi mitään, sitä annetaan niin kuin se ei olisi mitään. Kaikista asioista kallisarvoisimmalla leikitellään." (s. 39)

***

"Voidakseen tuntea itsensä on asetuttava testiin. 
Vain kokeilemalla saa selville, mihin pystyy." (s. 98)

***

"Puu ei tule sitkeäksi ja vahvaksi, jos sitä ei usein pieksä tuuli." (s.103)

***


_______________________________
Seneca: Elämän lyhyydestä 
Alk. noin 50 jKr.
Suomennos ja esipuhe Juhana Torkki
Otava 2018
111 s.

22. kesäkuuta 2018

Cornwall, Cornwall - mitä pakkaan mukaani?


Olen lähdössä pian Englantiin, Cornwalliin, St. Ivesiin. Olen haaveillut Cornwallista jo monta vuotta - muistaakseni siitä asti, kun luin Tori Amosin omaelämäkerran Piece by Piece ja tajusin Amosin asuvan Cornwallissa. Olen katsellut kuvia vihreistä nummista, pauhaavasta merestä, jyrkistä kallioista, majakoista... ja nyt, ihan kohta, näen ne kaikki itse. Tiedän jo rakastuvani tuohon seutuun, tiedän sen olevan mielenmaisemani... 

...noinkohan tulen enää koskaan takaisin...

Ennen reissuun lähtöä aion lukea vielä ainakin Mila Teräksen romaanin Jäljet, joka kertoo Helene Schjerfbeckistä - tuosta taiteilijasta, joka asui St. Ivesissä vuosina 1887-1889 ja rakasti kaupungin valoa, merta, satamia. Hän maalasi St. Ivesissä muun muassa kuuluisan Toipilas-teoksensa. 

Kuva: Tomi Reunanen


Mutta mitkä kirjat aion pakata mukaan reissuun? 

Olen tehnyt tärkeää valintatyötä pitkään ja hartaasti ja päätynyt lopulta kolmeen teokseen. Täyttä sattumaa on, että kyseiset kirjat on mainittu myös tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-postauksessani!


1) Lydia Davis: The End of the Story

Matkoilla luen mielelläni englanniksi - se on yksi syy, miksi päädyin valitsemaan tämän kirjan. Ja toinen - tärkeämpi! - syy on se, että amerikkalainen Lydia Davis on kirjailija, jota HALUAN lukea. Minulla on tutina, että tämä tiiviin ja nopean (ns. flash fiction) kerronnan mestari hurmaa minut. The End of the Story on romaani muistoista, romaani kertomisesta, romaani tulkinnasta: nainen muistelee jo päättynyttä rakkaussuhdettaan, mutta lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä muistojen vääristämää, mikä nyt jo pelkkää fiktiota.


2) Virginia Woolf: A Room of One`s Own

Tiesittekö, että Virginia Woolf vietti lapsuutensa kesät juuri St. Ivesissä? Cornwallilla on ollut merkittävä vaikutus Woolfin tuotantoon, ja St. Ivesissä sijaitseva majakka Godrevy Lighthouse on juuri se majakka, josta Woolfin Majakka-romaani sai innoituksensa! Siksi on itsestään selvää, että haluan lukea reissussa Woolfia. Matkakirjaksi päätyi tämä feministinen kirjoittamisen klassikko, jonka olen opiskeluaikoinani tenttinyt, mutta nyt haluan lukea kirjan uudelleen, rauhassa, vapaasti. Ehkäpä rannassa, josta on näkymä Godrevy Lighthouseen...


3) Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Susan Sellers on paitsi kirjailija itse, myös kirjallisuudentutkija, joka on tutkinut paljon muun muassa Virginia Woolfin tekstejä. Vanessa & Virginia on romaani siskoista, joista toisesta tulee taidemaalari (Vanessa Bell) ja toisesta kirjailija. Woolf on kuuluisampi kuin Bell, mutta tässä teoksessa äänen saakin Vanessa: hän kirjoittaa tilannekuvia sisarusten elämästä, puhuttelee Virginiaa sinänä. Pieni selailu paljasti, että St. Ives mainitaan tämänkin kirjan sivuilla.


Kuva: Tomi Reunanen




16. kesäkuuta 2018

Syksyn 2018 uutuudet: 8 kirjaa, jotka on pakko lukea




Kesä on juuri nyt kukkeimmillaan, mutta minä olen selannut jo kiivaasti kustantamojen syksyn 2018 uutuusluetteloita. Päällimmäinen ajatus: on tulossa isojen kotimaisten nimien syksy.

Uuden romaanin julkaisevat muun muassa Riikka Pulkkinen, Minna Rytisalo, Aki Ollikainen, Pirjo Hassinen, Tommi Kinnunen, Katja Kettu ja Asko Sahlberg

Esikoisteoksia näyttäisi ilmestyvän vähemmän kuin keväällä, mutta kiinnostavilta vaikuttavat ainakin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus) ja Kirsikka Saaren Hölmö nuori sydän (Otava).


Alle olen poiminut kahdeksan teosta, jotka on aivan pakko lukea tulevana syksynä:


Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S)

Kustantamo S&S tekee järisyttävän kulttuuriteon julkaistessaan suomeksi Rachel Cuskin Outline-romaanin. Se on hienoimpia kirjoja, mitä olen koskaan lukenut! Mietteitäni kirjasta täällä. Odotan (ja toivon!) kovasti, että S&S julkaisee suomennokset myös trilogian jatko-osista (Transit ja Kudos).


Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun (Teos)

Esseeteos elämästä, kirjoittamisesta, lukemisesta, kustannusmaailmasta! Yes please! Sara Ehnholm Hielm on Förlaget-kustantamon kustantaja; hän on työskennellyt kirja-alalla viitisentoista vuotta ja sitten, vuonna 2015, hän päätti muuttaa vuodeksi Roomaan kirjoittaakseen oman kirjan. Ja tämä tässä on tuon matkan tulos. Syksyn kirjoista ehkä se, jota odotan kaikkein eniten!


Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S)

Tämä on tässä, koska noh, Peter Sandström. Häneltä nyt vaan haluan lukea kaiken. Kustantamo kuvaa Äiti marraskuuta episodimaiseksi teokseksi, joka jakaantuu kahdeksaan pohdintoon. Päähenkilön nimi on - tietysti - jälleen Peter, ja keskiössä on - tietysti - taas äitisuhde.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin (Siltala)

Vilja-Tuulia Huotarisen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani - mahtavaa! Niin kuin minä heidät näin on koulumaailmaan (tai ainakin koulurakennukseen) sijoittuva yhdenpäivänromaani, jonka kerronta on kustantamon mukaan kaleidoskooppimaista, villiä, kiihkeää ja särisevää. 


Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava)

Taina Latvalan tuotanto kiinnostaa, vaikka olen lukenut häneltä tähän mennessä ainoastaan novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu. Se olikin hieno! Venetsialaiset on Huotarisen kirjan tavoin yhdenpäivänromaani: vietetään kesän päätösjuhlaa ja mitä pidemmälle ilta etenee, sitä tiheämmäksi ja jännitteisemmäksi tunnelma muuttuu.


Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput - kirjoituksia romaanitaiteesta (WSOY)

Esseet ovat uusi musta! Kiinnostavia esseeteoksia putkahtelee nyt sieltä täältä, ja esseistä koostuu myös tämä Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin superkiinnostava opus, jossa pohditaan romaanien lopetuksia: mistä romaanien loput rakentuvat? Millaisia ovat poikkeukselliset lopetukset? Vuola ja Melender käyvät kirjassa ns. esseedialogia. Lisäksi mukana on 30 miniesseetä.


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)

Uusi kirja Mia Kankimäeltä, wuhuuu! Rakastin Kankimäen esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja uskon, että tämä uutukainen on aivan yhtä ihana! Ymmärtääkseni tämäkin on eräänlainen matkapäiväkirja: nyt Kankimäki kulkee historian unohdettujen naisseikkailijoiden ja -taiteilijoiden matkassa.


Eveliina Nieminen: Late Bloomers (Kosmos)

Kosmos on mahtava pieni kustantamo, jonka listoilta tuntuu löytyvän kausi kaudelta yhä jännempiä teoksia. Nyt kiinnostuin erityisesti tästä Eveliina Niemisen englanninkielisestä novellikokoelmasta, joka kertoo ihmisistä suoritusyhteiskunnassa. Ihmisistä, jotka kehittävät itseään jatkuvasti, mutta hukkaavat lopulta itsensä - ja toisensa. Ajan hermolla oleva teos, uskoisin. Ja kiva lisä: novellikokoelma on kuvitettu pariisilaisen Cassandre Montoriolin näyttävillä piirroksilla.