27. tammikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa



Uusi kirjavuosi on alkanut! Kevään uutuuskirjoja ilmestyy nyt vauhdilla ja omakin pinoni on jo huojumaan päin. Ensimmäisenä vedin kasasta Anna-Liisa Ahokummun ylväästi nimetyn esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa - ja luin sen lopulta intensiivisesti yhden vuorokauden aikana.

Olin ehtinyt kuulla Ahokummun tiiviistä romaanista jo paljon hyvää ja viimeistään vertaukset Joel Haahtelaan nostivat tuntosarveni ojoon. 

Ja kyllä, kyllä.

Ahokummun tekstissä hengittää haahtelamainen tunnelma: kiireetön, hetkessä oleva, tilassa oleva, jokin surumielisyys, vakavuus, otteen lipsuminen, jonkin etsiminen.

Aivan alussa, ensimmäisessä luvussa (eli ensimmäisessä sinfoniassa), ajattelin että en jaksa tätä taas. Pohjoista Suomea, jatkosotaa, luvatonta rakkautta, maanpetosta ja siveysrikosta. Mutta onneksi jatkoin eteenpäin, toiseen sinfoniaan ja etenkin kolmanteen sinfoniaan, jossa päähenkilömme Max Halma kirjoittaa päiväkirjamaisia muistiinpanoja vuosina 1982-1983. 

Maxin lause on arkinen, käytännönläheinen. Sellaisesta olen pitänyt aina. Ja pidän nyt. Max on perhostutkija ja merkinnöissään hän yrittää selvittää, mikä on se perhonen, jonka hän löysi äitinsä makuuhuoneesta tämän hautajaispäivänä. Onko Max saanut käsiinsä kokonaan uuden lajin? Onko hän uransa läpimurron kynnyksellä?

Pikku hiljaa perhosselvityksiin sekoittuu yhä enemmän Maxin halu löytää saksalainen isänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Haahtelamaiseen tapaan Ahokumpu kuljettaa Maxia arkistoihin, vieraisiin taloihin, vieraiden ihmisten juttusille. Yksi polku vie yhteen suuntaan, toinen toiseen. Lopulta Max löytää itsensä Hampurista, pianokonsertista. Siellä Viktor Stanislaus soittaa - viimeisen kerran - kolmentoista sinfonian sarjan.

Ahokumpu vaihtelee tekstin intensiteettiä taitavasti. Hän osaa viipyä hetkissä, kuvailla tiloja ja tunnelmia täysin kiireettömästi, nauttien - antaen lukijan nauttia. Ja sitten, kun aika on sopiva, Ahokumpu tiivistää tahtia: näin käy juuri hienossa kymmenes sinfonia -luvussa, jossa Viktor Stanislauksen konsertin eteneminen ja musiikki kietoutuvat Maxin ajatuksiin, yhä kiivaampina juokseviin muistoihin ja mietteisiin.

Myös dialogi ja siihen liittyvä ohitsepuhuminen on kirjoitettu herkullisesti.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa koostuu paitsi suorasta kerronnasta ja päiväkirjamerkinnöistä,  myös kirjeistä, kuvista ja lehtiartikkeleista. Erilaiset tekstityypit sulautuvat toisiinsa jopa hämmentävän hyvin: yleensä tällainen fragmentaarisuus pomppaa enemmän silmille, mutta Ahokumpu on kutonut osuudet sulavaksi kokonaisuudeksi.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on helmi. Hieno esikoisteos. Upea aloitus kirjakeväälle. Jään seuraamaan mielenkiinnolla Ahokummun kirjailijanuraa.

___________________________________________
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

4 kommenttia:

  1. Todellakin helmi, tiivistyksen lumoa, jotain uniikkia kerronnassa ja vielä esikoinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, Leena <3 Tämä laittoi riman korkealle muille tämän vuoden esikoisille!

      Poista
  2. Mulla juuri nyt luvussa tämä! En lue vielä mitä sanot kirjasta. Kävi vain niin huonosti, että luen tätä Haurun Jääkannen jälkeen. Jääkansi on jäädyttänyt proosan sensorini; mikään ei tunnu ihan just siltä miltä varmasti pitäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti saat tämän tuntumaan! Tykkäsin kovasti. Haurun kirja oli vavahduttava, mutta Ahokummun tyyli on enemmän mun mieleen. Kiitos kommentistasi <3

      Poista