26. helmikuuta 2018

Kittanoita: Kaksi rumaa uutuutta



*kittanat = lyhyitä mietteitä lukemistani kirjoista


Otsikossa lukee sana ruma. Mutta se ei ole nyt moite, ainoastaan toteamus, kuvaus. Sillä näissä kahdessa kirjassa ei ole kauneutta, ei hyvyyttä. Ne kertovat ihmisen julmuudesta, pahuudesta, itsekkyydestä, pienuudesta. Rumuudesta. Ne ovat keskenään täysin erilaiset, mutta silti ne sopivat saman otsikon alle.


Han Kang: Ihmisen teot

Engl. Human Acts (2016), koreankielinen alkuteos 2014
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.

Han Kangin Booker-palkittu Vegetaristi nököttää yhä hyllyssäni lukemattomana, mutta jostain syystä tähän juuri suomennettuun Ihmisen teot -romaaniin tartuin heti. Nyt, jälkeenpäin, luulen että Vegetaristi olisi ollut kuitenkin enemmän minun kirjani.

Ihmisen teot kertoo väkivaltaisesta kansannoususta eteläkorealaisessa Gwangjun kaupungissa vuonna 1980. Kirja pohjautuu siis todellisiin tapahtumiin - tapahtumiin, joista itselläni ei ollut pienintä haisuakaan ennen tätä kirjaa. Ylipäätään haisuni Etelä-Koreasta on minimaalinen. Siksi kai oli hyvä, että luin tämän. Opin jotain, sain tietää. Sellaistakin kaunokirjallisuus voi olla. 

Hetkeäkään en silti lukemisesta nauttinut. Han kirjoittaa toteavasti, dokumentinomaisesti. Hän ei kaihda kauhua eikä rumuutta: kirja on täynnä eritteitä, mädäntyneen ruumiin hajua, julmaa väkivaltaa ja piittaamattomuutta. Han nostaa tarjottimelle ihmisen pahuuden: sen mitä me kykenemme toisillemme - ja myös itsellemme - tekemään.

Kirjan kertojaratkaisut ovat kiinnostavia. Vain kahdessa ensimmäisessä luvussa ollaan oikeasti vuodessa 1980, kansannousun puhkeamisen ytimessä. Siellä ääneen pääsee muun muassa sotilaiden tappaman nuoren pojan sielu. Myöhemmät luvut ovat eri ihmisten muisteloita ja aivan viimeinen luku kertoo kirjailijasta, joka palaa Gwangjuun ja päättää kirjoittaa kansannoususta kirjan. Hän muistuttaa - tietysti - hyvin paljon Han Kangia itseään.


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Alk. Århundradets kärlekskrig (2016)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018
173 s.

Tämä oli minulle yksi kevään odotetuimmista kirjoista! Pohjoismaisen kirjallisuuden professori, feministi Ebba Witt-Brattström omistaa kirjansa Märta Tikkaselle (ja myös August Strindbergille); Witt-Brattströmin teos on keskustelukumppani Tikkasen upealle Vuosisadan rakkaustarinalle, se on päivitetty versio piinallisesta avioliitosta, tilasta johon kaksi ihmistä on liian paljon. Ja myös erosta - vääjäämättä lähestyvästä erosta.

Yllätyin, että myös Witt-Brattsrömin kirja on ladottu "runon muotoon". Kustantamo kutsuu teosta näkökulmaromaaniksi, mutta minä voisin sanoa sitä vaikkapa runonäytelmäksi. Näkökulmat tuodaan esiin näin: 

Mies sanoi: - -
Nainen sanoi: - -
Nainen kysyi: - -
Mies sanoi: - -

Läpi kirjan nämä kaksi ihmistä, jotka ovat olleet aviossa yli 30 vuotta, käyvät vuoropuhelua. Eivät välttämättä niin, että aina kuuntelisivat saati ymmärtäisivät toisiaan, mutta yhtä kaikki. Puhetta on paljon ja useimmiten se on rumaa. Rakkaus, jota on ehkä joskus ollut (en ole tästäkään ihan varma), on muuttunut sodaksi, kisaksi, kamppailuksi. Jatkuvaksi valtataisteluksi. Toisen haukkumiseksi, alistamiseksi, vähättelyksi.

Mutta siinä missä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina sai minut tunteiden valtaan - vihan, surun, myötätunnon - Vuosisadan rakkaussota jättää minut lopulta melko kylmäksi. En asetu järkkymättömästi naisen enkä miehen puolelle, huomaan lähinnä ärtyväni molemmista. 

Tämä ei silti tarkoita, että kirja olisi huono tai epäonnistunut. Itse asiasssa päinvastoin: Witt-Brattström onnistuu kuvaamaan pirun tarkasti sitä, mihin jämähtäminen vanhakantaisiin sukupuolirooleihin johtaa. Kukaan ei ole sellaisessa asetelmassa tyytyväinen, ei onnellinen. Eikä miellyttävä. Ei enää. Ei nyt, kun naiset eivät yksinkertaisesti suostu jäämään kynnysmatoiksi, eivät pelkäksi miehen elämän auringoksi ja lämmöksi.

22. helmikuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa




Jo nyt, helmikuussa, minulla on sellainen kutina, että vuodesta 2018 tulee hieno esikoisromaanivuosi. Tammikuussa minua ihastutti Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ja nyt olen hämillisen hullaantunut Elin Willowsin esikoisesta Sisämaa.

Käytän sanaa hämillinen, sillä olen hieman ihmeissäni, miten kovasti Sisämaasta tykkäsinkin, vaikka aluksi olin, että en tykkää tästä yhtään. Willows on salakavalan taitava: näennäisesti kirjassa ei oikein tapahdu tai OLE mitään, mutta luku luvulta juuri se - kaiken mitäänsanomattomuus ja arkisuus - tekee Sisämaasta hienon, kiinnostavan, vaikuttavan lukukokemuksen.

Minäkertoja on nuori (parikymppinen?) nainen, joka muuttaa Pohjois-Ruotsiin, kauas kaikesta, yli tuhannen kilometrin päähän omalta kotiseudultaan. Pieneen kylään, kylmyyteen, ihmettelevien katseiden alle. 

Hän muuttaa, koska on rakastunut.

Mutta rakkaus loppuu jo muuttokuormaa kannettaessa. 

Ja silti nainen jää.

Hän jää katseiden alle. Kummastuneiden kysymysten tulvaan. Ulkopuolisuuden kehään.

Koska: ei ole mitään paluuta. Olen tehnyt valintani ja elän sen kanssa seuraavaan valintaan saakka. Ja mihinkään sellaiseen en ole vielä valmis. (s. 11)

***

Sisämaata lukiessani minusta tuntuu kuin Willows tunkisi minut isoon mustaan roskasäkkiin ja heiluttelisi ja ravistelisi säkkiä rajusti, sinne tänne. Olen pyörällä päästäni, vähän kolhuillakin. On kesä, on talvi, sitten taas kesä ja kevät, jota ei ole näillä leveysasteilla oikeastaan ollenkaan, ja sitten taas talvi ja syksy ja kesä. Saman luvunkin sisällä vuodenajat voivat vaihdella. 

Jossain vaiheessa luovutan, annan olla: päästän irti loogisuuden vaatimuksistani, halusta ymmärtää kronologiaa, tarpeesta tietää kuinka monta vuotta tässä kuluu; mikä asia tapahtuu minkäkin jälkeen.

Elämä kulkee. Hiljalleen, mutta varmasti se kulkee. Järjestyksellä ei ole mitään merkitystä. Eikä ehkä silläkään, kulkeeko elämä eteen- vai taaksepäin.

***

Nakuttavalla lauseella Willows kierittää minut lämpöiseen karhuntaljaan. Lyhyillä luvuilla hän raottaa minulle pikkukylän mentaliteettia, sitä millaista on tulla sinne muualta, yrittää sopeutua ja olla silti aina, ikuisesti, ulkopuolinen. Ja kun sanon raottaa, tarkoitan juuri sitä: Sisämaa on tilannekuvia, pieniä hetkiä, salamanvälähdyksiä. Juuri kun jotain on kehittymässä, katseemme käännetään muualle: uuteen päivään, uuteen vuodenaikaan. Ja samaan aikaan toisto, rutiini - se, miten kaikki kerrostuu, uusintuu, pyörii paikallaan. Juuri tämä - välillä unettavaksikin äityvä toisto - on Willowsin käsissä saamarin toimiva tyyli- ja tehokeino.

Pienen, sisäänpäin kääntyneen kylän tunnelma tulee iholle, nostaa sen väriseville näpyille. Pieneltä paikkakunnalta itsekin ponnistaneena tunnistan tämän kaiken, ahdistun ja huvitun. Ja vähän, oudolla tavalla, yhä myös: ylpistyn.

"Monien tuntema ylpeys tästä paikasta on kaksijakoista. Ehkä vähän niin kuin omaan sisarukseen liittyvät tunteet. Itse voi mollata paikkaa, mutta jos joku ulkopuolinen puhuu siitä pahaa, ylpeys nousee esiin. Silloin on tärkeätä olla kotoisin täältä." (s. 149)

***

Instagramissa Sivumennen-podcast kuvailee Sisämaata "hallituksi ja riisutuksi kuvaukseksi masennuksesta". Ahaaa, ajattelen. Niinkö? Olen juuri lukenut Sisämaan, enkä ollenkaan tajunnut, että minäkertoja olisi masentunut. Luinko huonosti? Väärin? 

Toki minäkertojan elämänvaihe on takkuinen. Hän kulkee rutiinilla päivästä toiseen, ei omaa tavoitteita eikä suunnitelmia, on monella tavalla saamaton ja jää usein mieluummin yksin kotiin syömään karkkia kuin lähtee ihmisten ilmoille. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet piinaavat häntä, mutta ehkä hän myös jotenkin nauttii niistä? Ehkä? Miksi ei voisi nauttia? 

Minulle minäkertoja näyttäytyy - kaikesta huolimatta - tasapainoisena tyyppinä, joka ryhtyy hitaasti mutta varmasti rakentamaan omaa elämäänsä, testaa, kokeilee ja ihmettelee - ja antaa itselleen myös luvan olla, pysyä paikallaan ja jumissa. 

Koska niin, sellaistakin elämä voi välillä olla: jumissa. Ja silti, silloinkin, se voi olla jotenkin tärkeää, ihanaakin.

Loppuun vielä tämä huomio: Sisämaa on myös kaunis, minimalistinen kuvaus sopuisasta erosta. Siitä, miten hiljalleen tunteet viilenevät ja toista ei enää ajattele niin usein. Ja niin on oikein hyvä. 


____________________________
Elin Willows: Sisämaa
Alk. Inlandet (2018)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018
191 s.

18. helmikuuta 2018

Päivän sitaatti


I’m interested in the forms of literature. I’m interested in structure. 
I’m interested in sentences, whether they’re simple sentences, declarative sentences, whether they’re complex or compound. 
I’m interested in the way punctuation is used. 
If I’m writing poetry or reading poetry, I’m interested in the white space. 


- Joyce Carol Oates Literary Hubissa