31. heinäkuuta 2018

Klassikkohaaste, osa 7. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri


On jälleen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika! Tällä kertaa haastetta emännöi Unelmien aika -blogin Katriina.

Minä valitsin haastekirjakseni Jean Rhysin romaanin Siintää Sargassomeri (1966, suom. 1968). Luin ensimmäisen Rhysini viime talvena: Huomenta, keskiyö (1939, suom. 2002) räjäytti minussa jotain, sen täysin omia polkujaan kulkeva kieli, miljööt, henkilöt (erityisesti tietysti Sasha...), sen laukkaava kerronta - poukkoileva kuten ajatus - ja ne kolme pistettä, jotka toistuivat, toistuivat, toistuivat...

Tämän päräyttävän lukukokemuksen jälkeen halusin tietysti lukea lisää Rhysiä! Siintää Sargassomeri on Rhysin tunnetuin ja myös palkittu teos. Rhys julkaisi sen 76-vuotiaana vietettyään pitkään hiljaiseloa lähes unohdettuna kirjailijana.

Odotukseni olivat korkealla!


Taustatyötä


Ennen kuin saatoin tarttua Siintää Sargassomereen, minun täytyi lukea eräs toinen kirja: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani. Rhysin kirja on nimittäin esiosa (engl. prequel) Brontën klassikkoteokselle.

Kahlasin siis alkukesällä läpi Kotiopettajattaren romaania. Luulin, etten ole lukenut sitä koskaan, mutta joissain kohdin tarina tuntui kuitenkin etäisesti tutulta... lopulta kurkistus vanhoihin lukupäiväkirjoihin paljasti, että olen lukenut kirjan vuonna 2011. Noh, kertaus on opintojen äiti! Nyt Jane Eyren tarina oli minulla tuoreessa muistissa, saatoin aloittaa Rhysin opuksen!

Siintää Sargassomeri kertoo Rochesterin ensimmäisen vaimon, ns. hullun Berthan, tarinan. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Mitä oli tapahtunut ennen kuin Rochester lukitsi hänet ullakolle? Brontë ei juurikaan näihin kysymyksiin vastaa, ja se on ilmeisesti sapettanut Rhysiä niin kovasti, että hän päätti kirjoittaa Berthalle historian - tehdä hänestä kokonaisen henkilön.

Idea on hieno, kutkuttava!

Kun luin Kotiopettajattaren romaania, ihmettelin itsekin sitä, ettei Brontë mitenkään problematisoi Berthan kohtaloa: Nainen on "hullu", lukitaanpa se ullakolle. That`s it, problem solved. Teoksessa lukijan sympatiat pyritään kääntämään Rochesterin puoleen: voi miten kamala kohtalo miehellä, saada hullu vaimo! Vaikka Brontëlla onkin paikoin feministisiä pyrkimyksiä, tässä kohdin hän epäonnistuu pahoin.

Mutta onneksi, yli 100 vuotta myöhemmin, tulee Jean Rhys ja paikkaa tilannetta.


Julma Rochester


On oleellista (ja sairaan siistiä!), että Siintää Sargassomeri ei ole pelkästään inspiroitunut Kotiopettajattaren romaanista, vaan se myös haastaa ja kritisoi tätä klassikkoa. Se, miten Rhys kuvaa ja muokkaa Brontën luomia henkilöhahmoja, on superkiinnostavaa.

Keskiössä ovat tietysti Bertha - oikealta nimeltään Antoinette Cosway - ja herra Rochester (olkoonkin, että Rochesterin nimeä ei mainita kertaakaan!).

Kirja rakentuu näille kahdelle minäkertojalle: tarinan aloittaa Antoinette, joka kertoo omasta (köyhästä, ulkopuolisesta, pilkatusta) lapsuudestaan ja nuoruudestaan Jamaikalla. Toisessa osassa ääneen pääsee Rochester - tässä tapahtuu aikahyppäys: olemme keskellä Rochesterin ja Antoinetten kuherruskuukautta. Kirjan edetessä näkökulmavaihdoksia tulee vielä useita ja monet tilanteet näytetään sekä Antoinetten että Rochesterin silmin.

Jos Kotiopettajattaren romaanissa lukijan sympatiat suuntautuivat Rochesterin puoleen, Siintää Sargassomeressä niin ei todellakaan käy. Rhys piirtää tästä engelsmannista varsin epämiellyttävän kuvan: hän on rahanahne, kylmä, itsekäs ja julma. Antoinette unelmoi rakkaudesta, mutta Rochester ei sitä hänelle anna:

"En rakastanut häntä. Janosin häntä, mutta se ei ole rakkautta. Tunsin hyvin vähän hellyyttä häntä kohtaan, hän oli vieras minulle, vieras joka ei ajatellut eikä tuntenut niin kuin minä." (s. 98)

Näyttää siltä, että Rochesterille ainoa syy naida Antoinette oli raha. Ja ehkä maine. Ehkä halu saada joku itselleen, joku joka tottelisi häntä. Rochester kokee itsensä hyvin loukatuksi, kun Antoinette ei ole kiinnostunut Englannista - muun muassa tässä Rhys viittaa siirtomaa-asetelmaan: Rochester kokee olevansa Antoinettea ylempänä paitsi miehenä, myös englantilaisena.

Varsin kylmäävä on kohtaus, jossa Rochester pettää Antoinettea palvelijattaren kanssa - Antoinette makaa viereisessä huoneessa, ohuen väliseinän takana, kuulee kaiken. Ja Rochester ajattelee: "En tuntenut hetkeäkään katumusta."

***

Mielestäni on perusteltua, että Rhys esittää Rochesterin julmana ja tunteettomana. Sillä miten kukaan, joka on sydämeltään lempeä, voisi lukita toisen ihmisen loppuelämäksi lukkojen taakse?

Rhys ei mainitse kirjassaan lainkaan Jane Eyreä, mutta lukija miettii Janea väkisinkin: mikä häntä oikein vaivasi? Eikö hänellä ollut lainkaan arvostelukykyä? Oliko hänkin yhtä julma kuin Rochester? Miten hän saattoi rakastua tuollaiseen mieheen? Miksi hänkin katsoi Antoinettea kauhistuneena, vaikka hänen olisi pitänyt katsoa siten Rochesteria?

Rhys riisuu Jane Eyreltä sankarittaren viitan.


Lukituista ovista, naisista, hulluudesta


Siintää Sargassomereä on luettu usein feministisenä teoksena. Se antaa äänen ja historian naiselle, joka on aiemmin vaiennettu ja joka on määritelty ainoastaan toisten ihmisten suulla, hyvin yksipuolisesti, pelkkänä hulluna naisena.

Rhys rakentaa Antoinettesta kokonaisen henkilön, naisen joka painii patriarkaalisessa yhteiskunnassa, etsii identiteettiään, muuttuu kauppatavaraksi (Antoinetten veli järjestelee Antoinetten ja Rochesterin avioliiton).

Rhys myös pohtii hulluuden käsitettä: oliko Antoinette (tai Antoinetten äiti) oikeasti mielenvikainen? Mikä heidät ajoi "hulluuteen"? Ehkä ongelma ei ollutkaan naisissa itsessään vaan yhteiskunnassa; siinä miten se naisia kohteli.

Yksi kirjan kiinnostavimmista hahmoista on Christophine - Antoinetten perheen musta palvelijatar ja myös jonkinlainen sijaisäiti Antoinettelle. Hän on suorapuheinen tyyppi, joka haastaa myös Rochesteria. Hän toteaa Antoinetten äidin kohtalosta näin:

"Ne ajoi sen siihen. Kun se menetti poikansa, se oli suunniltaan vähän aikaa, ja ne panee sen lukkojen taa. Ne sanoi sille että se on hullu, ne käyttäytyi niin kuin se olisi hullu. Kysymyksiä, kysymyksiä. Mutta ei ystävällistä sanaa, ei ystäviä, ja sen mies meni pois, jätti sen." (s. 169)

Christophine myös opastaa Antoinettea miesten suhteen:

"Kun mies ei rakasta sinua, mitä enemmän yrität, sitä enemmän se vihaa sinua, mies on sellainen. Jos rakastat niitä, ne kohtelee sinua pahoin, jos et rakasta, ne on kintereillä yötä päivää, kiusaa sinut hengiltä." (s. 115)

ja:

"Minä pidän omat rahani. Minä en anna niitä kelvottomalle miehelle." (s.116)



Pettymyksestä ja teoksen itsenäisyydestä


Vaikka Siintää Sargassomeren lähtöidea ja teemat ovat todella kiinnostavia, oma lukukokemukseni jäi silti jotenkin laihaksi. En hurmioitunut oikein missään kohdin, joskin teksti mielestäni parani loppua kohti.

Ehkä odotukseni olivat liian korkealla tai vain vääränlaiset: odotin sellaista kielellistä ilotulitusta kuin Huomenta, keskiyö -romaanissa, mutta petyin. Siintää Sargassomeri on kieleltään selvästi sovinnaisempi ja perinteisempi. Näkökulmavaihdoksiin tukeutuva rakenne on lupaava, mutta paikoin sekin ontui ja aiheutti sekavuuksia.

Mietin myös lukiessani paljon sitä, onko Siintää Sargassomeri oikeasti itsenäinen teos. Minusta ei. Luulen, että olisin ollut melko hukassa, jos en olisi lukenut ensin Kotiopettajattaren romaania - niin paljon Rhys tähän alkuperäiseen tarinaan tukeutuu, ikään kuin olettaa lukijan tietävän taustat. Jos blogini lukijoissa on joku, joka on lukenut Rhysin teoksen mutta ei Brontëa, kuulisin mielelläni kommenttia tästä.

Yhtä kaikki olen tyytyväinen, että luin Rhysin klassikkoteoksen ja verestin samalla muistiani myös Brontën suhteen. Aion jatkaa Rhysiin tutustumista lukemalla romaanit Kvartetti (1929, suom. 2000) ja Herra Mackenzien jälkeen (1931, suom. 2001). Valitettavasti hänen muuta tuotantoaan ei ole suomennettu.


***

Ps. Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:
Virginia Woolfin Mrs. Dalloway
Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia
Margaret Atwoodin Orjattaresi
J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa
Maria Jotunin Huojuva talo
Doris Lessingin Kultainen muistikirja

___________________________
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Alk. Wide Sargasso Sea (1966)
Suom. Eva Siikarla
WSOY 1968
203 s.

24. heinäkuuta 2018

Framilla nyt (eli TBR)

Kuva: Tomi Reunanen

Framilla nyt on blogini uusi juttu- ja kuvasarja, jossa paljastan, mitkä kirjat ovat juuri nyt TBR-listallani eli mitä aion lukea seuraavaksi. Sarja päivittyy noin kerran kuukaudessa.*


John Irving: Minä olen monta
  • Sivistyksessäni on Irvingin mentävä aukko. Paikkaan sitä tällä. Vinkkaan elokuussa pride-aiheista kirjallisuutta töissä ja luulen, että tämä voisi olla yksi vinkattava kirja. Kirjan päähenkilö on biseksuaali ja jos olen oikein ymmärtänyt, tässä käsitellään paljonkin seksuaalisen identiteetin etsimistä. Tragikomedia ja kehityskertomus. 

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
  • Pride-vinkkaukseen liittyvää lukemista tämäkin. Nuortenkirja sukupuoli-identiteetistä, transsukupuolisuudesta ja sukupuolenkorjauksesta. Finlandia-ehdokas vuonna 2016.

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
  • Olen pitänyt todella paljon Anna-Kaari Hakkaraisen kirjoista Purkaus ja Kristallipalatsi. Tämä esikoinen on vielä kuitenkin lukematta - odotan ainakin kaunista kieltä ja syviä, tunnelmallisia hetkiä. Kirja on nuoren pojan kasvutarina kuvitteellisen neuvostovallan alla.

Markku Pääskynen: Ellington
  •  Tavoitteenani on lukea tänä vuonna kaikki Markku Pääskysen kirjat. Ellington on hänen toinen romaaninsa ja kuten Pääskysellä yleensäkin, keskiössä ei ole juoni vaan älyllinen purtava, kokeileva rakenne ja moitteeton kieli. Tämä on ilmeisesti murhaajan tarina, hyvin psykologinen.

Marguerite Duras: Siniset silmät, musta tukka
  • No koska Duras! ja koska kolmiodraama, Ranska, kahvilat, kirjoittaminen, tapaamiset, sattumat...

 Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä
  • Viimeinen Siekkisen romaani, jota en ole lukenut. Pelkään ja toivon, että tämä on taas jotain elämää suurempaa. Se kieli, se tunnelma, se kerronnan vaivattomuus, se tiiviys, se että siinä on kaikki.


*oikeudet muutoksiin pidätetään 

10. heinäkuuta 2018

"Kaikki minussa tahtoo maalata"


Hyvää Suomen kuvataiteen päivää! 

Tänään 10. heinäkuuta 2018 tulee kuluneeksi 156 vuotta taidemaalari Helene Schjerfbeckin syntymästä. Jos (ja kun!) haluat juhlistaa yhden upeimman suomalaistaiteilijan elämää ja työtä, tässä yksi vinkki siihen: lue kirja!




Mila Teräksen romaani Jäljet on nautinnollinen lukukokemus, syväsukellus Helene Schjerfbeckin elämään, ajatuksiin, arvoihin ja - tietysti - taiteeseen. 

Jälkisanoissa Teräs kirjoittaa: "Romaanini on kirjallinen muotokuvani Helene Schjerfbeckistä. Vaikka se pohjaa todellisiin tapahtumiin, se ei pyri olemaan realistinen valokuva. Myös Schjerfbeck etsi kuviinsa jotakin muuta kuin realismin illuusiota."

Fiktiota siis, kuviteltua, mutta kuitenkin Schjerfbeckin todellista elämänkulkua seurailevaa. Teräksen kieli on viimeisteltyä, maalauksellista, sopivan hidasta - se herättää taiteilijan eloon kirjan sivuilla. Ja se herättää eloon intohimon, sen halun ja palon, joka nuoressa Helenessä syttyy, kun hän alkaa piirtää, kun hän saa käteensä pensselin. Ja myöhemmin piirustuskoulussa, kaltaistensa parissa ja galleriassa, kun hän näkee Fanny Churbergin maalaukset:

"Minusta Churbergin työt ovat rohkeampia ja omaperäisempiä kuin... miesten maalaamat maisemat, sanon ääntäni madaltaen. Ajattele, että nainen voi tehdä todellista taidetta. Nainen voi maalata jotakin väkevää ja epärunollista. Hella, minä luulen, että olen löytänyt esikuvani." (s. 34)


Teräs kirjoittaa taiteesta ja taiteilijuudesta hienosti, palavasti: millaista on omistautua kokonaan taiteelle, kaivata sitä, rakastaa sitä, upota siihen vaikka olosuhteet ympärillä olisivat millaiset tahansa - vaikka rahaa ei olisi, vaikka lähimmäiset väheksyisivät, vaikka kotimaan taidepiirit väheksyisivät, vaikka kotityöt painaisivat hartioita, ja kylmyys ja kipu ja epätoivo...

"Minä en halua ajatella elämääni jälkeenpäin, sitten, kun on jo liian myöhäistä maalata, ja tajuta, että se oli täynnä keittämistä ja siivoamista!" (s. 139)

***

Jäljet on kirja, joka herättää tunteita. Se herättää vihaa. Se herättää surua. On vavahduttavaa tajuta, miten myöhään Schjerfbeck alkoi saada arvostusta, miten vähän hän itsekään omiin töihinsä uskoi, miten pienin hinnoin hän niitä myi, miten vaatimatonta hänen (ulkoinen) elämänsä oli...

Schjerfbeckin kokeileva, rohkea, modernistinen ote ei ihastuttanut Suomessa, jossa puhkuttiin kansallisromantiikkaa, ja kun hänen terveytensä heikkeni 1900-luvun vaihteessa, lääkärin diagnoosi oli tämä:

"Hänen [lääkärin] mukaansa minulla on tyypillinen naisen hermosto, sellainen, joka ei kestä työn paineita, sillä olen niin tunnollinen, että ylirasitun opettajan toimestani ja taiteilijan ammatistani." (s. 119)

Teräs nostaa taidokkaasti esiin kysymykset naistaiteilijuudesta; siitä millaista oli (on?) olla nainen ja taiteilija. Mistä on täytynyt luopua? Millaisia karikkoja kulkea? Millaista halveksuntaa ja naureskelua sietää? Entä tarkoittiko avioliitto aina naisen uran loppua?

Näitä kysymyksiä pohditaan hiljaa, vaivihkaa, kirjan oman rauhallisen rytmin tahdissa, mutta silti painokkaasti; osoittaen että ilman näitä kysymyksiä ei voida olla.


Helene Schjerfbeck: Lukevat tytöt (1907)
Lähde:  Helene Schjerfbeck [Public domain], via Wikimedia Commons

Jäljet-romaanin lopussa on kattava lähde- ja inspiraatioluettelo, jonka avulla on helppo jatkaa Schjerfbeckiin tutustumista. Itse aion lukea lähiaikoina ainakin Rakel Liehun Helene-nimisen romaanin vuodelta 2003. Tämä Runeberg-palkittu teos on niin ikään muotokuva Schjerfbeckistä.

Lukupariksi Jäljille suosittelen vielä Pirkko Soinisen tuorehkoa romaania Ellen, joka tarkastelee toista saman aikakauden taiteilijaamme eli Ellen Thesleffiä. Nämä kaksi teosta keskustelevat upeasti keskenään, ne sykkivät elämää, taidetta ja taiteen tekemisen paloa ja piirtävät voimakkaita kuvia naisista, joiden kutsumuksena on ollut taiteilijuus.


_____________________
Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017
285 s.