12. tammikuuta 2019

Kevään 2019 uutuudet: 10 kirjaa, jotka on pakko lukea


Uusi kirjakevät on täällä! Olen selannut kustantamojen luetteloita innolla, ja jos niiden yleisfiilistä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, käyttäisin sanaa raikas

Siinä missä menneen syksyn luettelot pursusivat isoja, tunnettuja kotimaisia nimiä - varmoja isänpäivä- ja joululahjahittejä - kevään listoilla on enemmän yllätyksiä, esikoisia, kiinnostavia käännöskirjoja. 

Naiset jyräävät; etenkin Gummeruksen, S&S:n ja Teoksen listat marssittavat eteemme nautittavan kavalkadin naisoletettujen kirjailijoiden teoksia. Pidän!


Kuva: Tomi Reunanen


Poimin listoilta kymmenen teosta, jotka aion aivan ehdottomasti lukea kevään aikana:


Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (Tammi)

Palkitun saksalaiskirjailijan uusin romaani ilmestyy Keltainen kirjasto -sarjassa. Mennä, meni, mennyt pureutuu ajankohtaiseen aiheeseen: Euroopan pakolaiskriisiin. Asiaa tarkastellaan juuri eläköityneen berliiniläisen professorimiehen näkökulmasta. Olen jo pitkään halunnut lukea jotain Erpenbeckiltä - aloitan tästä!


Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (Teos)

Gripenbergin runokokoelma Sinä siellä kaukana näytät tutulta (2005) on jättänyt minuun pysyvät jäljet. Se on ehkä hienoin runoteos, jonka olen lukenut. Odotan tätä uutta suomennosta siis aivan pähkinöinä! Tässä kokoelmassa on yksi osio, jossa Gripenberg keskustelee Edith Södergranin runojen kanssa.


Claudie Gallay: Odottamaton kauneus (WSOY)

Ranskalaisen Claudie Gallayn vähäeleinen ja salaperäinen romaani Tyrskyt hurmasi minut muutama vuosi sitten. Odottamaton kauneus kuulostaa myös aivan ihanalta: se on romaani taiteesta ja taiteen voimasta. Sen päähenkilö Jeanne ihailee performanssitaiteilija Marina Abramovicia - ja kaipaa kipeästi yllätyksiä elämäänsä.


Joel Haahtela: Adélen kysymys (Otava)

Takuuvarmaa Haahtelaa. Tässä(kin) matkustetaan, selvitetään mysteeriä, etsitään itseä. Kustantamon mukaan Adélen kysymys on "arvoituksellinen pienoisromaani" - en usko, että me Haahtela-fanit petymme!


Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi (Karisto)

Yhteiskunnallista Bluestocking-blogia pitävän Minja Koskelan feminismiä käsittelevä kirja on vaan pakko lukea!


Naomi Alderman: Voima (Gummerus)

Mitä tapahtuu, kun tytöt saavat kyvyn antaa sormenpäillään jopa kuolettavia sähköiskuja? Brittiläisen Naomi Aldermanin romaanissa miehet huomaavat, että valta karkaa heidän käsistään; nyt on tyttöjen ja naisten vuoro! Onko tämä dystopia vai utopia? Haluan ottaa selvää! Muun muassa Margaret Atwood on ylistänyt Voimaa.


Merete Mazzarella: Varovainen matkailija (Tammi) 

Mazzarellan lukeminen on minulle ikuisuusprojekti, joka ei oikein ota käynnistyäkseen. Hänen laaja tuotantonsa kasvaa tänä keväänä tällä esseistisellä matkakirjalla. Mazzarella pohtii matkustamista; lähtöjä, paluita, toistoja. Kuulostaa viehättävältä - tällä projektini käynnistyy.


Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kanssa (Otava)

Irlantilaisesta Sally Rooneysta (s. 1991) kohkataan nyt kirjallisissa piireissä oikein urakalla ja minä haluan tietää, mistä oikein on kyse! Keskusteluja ystävien kanssa on Rooneyn esikoisromaani, ja se on ollut jättimenestys maailmalla. Rooneyn toinen romaani Normal People voitti viikko sitten Costa Book Prizen. Luulenpa, että sekin suomennetaan pikaisesti.


Maggie Nelson: Sinelmiä (S&S)

Tätä odotan ehkä kevään kirjoista eniten! Nelsonin viime vuonna suomennettu Argonautit oli mieletön elämys. Sinelmiä käsittelee jollain tavalla sinistä väriä, mutta Nelsonin kohdalla aihe on toissijainen - lukisin häntä, vaikka hän kirjoittaisi sammaleista, sähkölampuista ja sukkahiestä.


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos)

Lindstedtin kolmas, odotettu romaani on varmasti kevään kirjatapaus, enkä minäkään malta odottaa, että saan sen käsiini. Kirja kertoo Nataliasta, joka aloittaa terapian seksuaalielämänsä ongelmien takia. Lindstedt tutkii valtaa, halua, identiteettiä, kertomista - ok, saanko mä jo aloittaa tämän lukemisen?



9. tammikuuta 2019

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

 


Mia Kankimäen syksyllä 2018 ilmestynyt kaunokirjallinen matka- ja tietoteos Naiset joita ajattelen öisin laittaa miettimään omia yönaisiani. 

En ole kutsunut heitä yönaisiksi, enkä ole välttämättä ajatellut heitä erityisen paljon juuri yöaikaan, mutta silti minullakin on omat yönaiseni eli muusani eli böönani, joita kohti käännyn, kun kaipaan rohkeutta, motivaatiota, inspiraatiota, varmuutta. Olen perusluonteeltani sekä vaihtelunhaluinen että turvallisuushakuinen: yhdistelmä, jonka vuoksi kaipaan rohkaisua – ja yönaisia – kohtalaisen usein. 


Lyhyesti: yönaiset ovat rohkeita, itsenäisiä ja omapäisiä naisia, jotka tekevät elämässään ja elämällään juuri niin kuin itse haluavat. Oivia esikuvia siis!


Kankimäki lähtee kirjassaan konkreettisesti yönaistensa perään. Hän matkustaa heidän jalanjäljillään ja kirjoittaa itsensä hurmaavasti mukaan heidän tarinoihinsa. Valtaosa Kankimäen yönaisista on historiallisia hahmoja, jo edesmenneitä. 

Kirja alkaa siitä, kun Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle tavoitteenaan löytää kahvifarmari-kirjailija Karen Blixenin seudut ja maisemat, savannit ja safarit. Tämä Tansaniaan ja Keniaan sijoittuva osuus on kirjan laajin ja ehkä myös kaikkein ihanin. Palaan siihen vielä myöhemmin.

Afrikan-matkansa jälkeen Kankimäki sukeltaa 1800-luvun tutkimusmatkailijoiden uskomattomiin elämiin ja esittelee meille Isabella Birdin, Ida Pfeifferin, Mary Kingsleyn, Alexandra David-Néelin sekä Nellie Blyn, joista jälkimmäinen matkusti maailman ympäri mukanaan vain yksi käsilaukku. Paitsi rohkeaa ja ihailtavaa, myös käsittämätöntä! Luulen, että 99,9 % nykyihmisistä – sukupuolesta riippumatta – kaipaisi kipeästi Nellie Blyn verkkokurssia ”Näin matkustat yhden käsilaukun taktiikalla”.

Ja sitten ollaankin Firenzessä ja vaelletaan Uffizin galleriassa – tuossa renessanssitaiteen mekassa, maailman vanhimmassa taidemuseossa. Naisia roikkuu gallerian seinillä vaikka kuinka paljon: on ”madonnoja, maria magdalenoja, eevoja, Medicien vaimoja, äitejä, sisaria ja tyttäriä - - ”, mutta naistaiteilijoita ei näy missään. 

Kankimäki ei kuitenkaan anna periksi! Hän löytää meille unohdetut taidemaalarit, nuo 1500–1600-lukujen naiset, jotka elättivät itsensä ja usein myös perheensä maalaamalla: Sofonisba Anguissolan, Lavina Fontanan ja Artemisia Gentileschin. Tätä lukua on mahdotonta lukea ilman vihaa, ilman raivoa, ilman surua: niin vaikeaa naistaiteilijan elämä on ollut, niin vaikeaa siitä on tehty, niin vähän arvostusta heille ja heidän teoksilleen on annettu. 

En kestä ajatella, miten paljon hienoja töitä on kadonnut, hävitetty, unohdettu, tuhottu – siksi, koska naisen taiteelle ei ole annettu arvoa. Jos et ole vielä googlannut Artemisia Gentileschin Judit surmaa Holoferneen -teosta (tai käynyt ihastelemassa sitä Uffizin salissa numero 90!), tee se nyt! Se on voimakkaimpia, hurjimpia maalauksia mitä olen elämäni aikana nähnyt.

***

Kirjan päättää yhä elossa oleva japanilainen taiteilija Yayoi Kusama, joka asuu mielisairaalassa Tokiossa ja työskentelee yhä ilmeisen maanisesti. Kusama-osuus on lyhyt, vähän kuriositeettimainen – ehkä sen olisi voinut jättää poiskin – paitsi ei, ei sittenkään, sillä Kankimäki kertoo hurmaavan tarinan siitä, miten taiteilijan urasta haaveileva 26-vuotias Yayoi Kusama kirjoitti kirjeen ihailemalleen Georgia O`Keeffelle


”15. marraskuuta 1955.
Rakas neiti O`Keeffe,
pyydän anteeksi, että häiritsen teitä kiireidenne keskellä… Olen japanilainen naistaiteilija ja olen maalannut kolmentoista vuoden ajan, siitä alkaen kuin olin 13-vuotias… Haluaisin pyytää, voisitteko ystävällisesti kertoa, miten edetä tällä tiellä… Lähetän erillisessä kuoressa joitakin vesiväritöitäni. Voisitteko ystävällisesti katsoa niitä? – – 
Teidän uskollisesti, Yayoi Kusama”


Niin hellyttävää! Ja mikä itkettävintä: Georgia O`Keeffe vastasi Kusamalle. Hän oli Kusaman yönainen.

Liikutun.

***

Lupasin palata vielä Karen Blixeniin ja Itä-Afrikkaan. Tai oikeastaan palaan Mia Kankimäkeen ja Itä-Afrikkaan, sillä viehätyin erityisesti siitä, miten Kankimäki kuvaa omaa – ilmeisesti ensimmäistä – Afrikan matkaansa. 

Olen itse käynyt Afrikassa kahdesti, Keniassa 2011 ja Namibiassa 2014. Olen harmitellut, että tein matkoillani aivan liian vähän muistiinpanoja, kirjoitin vain muutamia sivuja. Pelkään, että alan unohtaa. Pelkään, että olen jo unohtanut. Mutta nyt, lukiessani Kankimäkeä, muistan taas. Tunne on todella voimakas, samaistun, nauran vedet silmissä ja sitten itken. Kankimäki marssittaa eteeni hajut, maut, näyt, äänet ja vielä: tunteet, ajatukset.



”Ympäristö on niin köyhää, että nolottaa purkaa kaappiin monia vaatekertojani, hiustenkuivaajiani, kimonotyylisiä aamutakkejani, energiapatukoitani ja kosmetiikkapurkkejani, eli kaikkea sitä, mikä on olevinaan tärkeää mutta on täällä vain överiä.” (s. 27)

”Lapset tuijottavat minua uteliaasti ja vilkuttavat lähtiessämme bye bye mzungu, valkonaama” (s. 42)

”Toisena päivänä Flotea laittaa ugalia, veitsellä leikattavaa kiinteää, sormilla syötävää maissijauhopuuroa, jota kastetaan lihakastikkeeseen.” (s. 45)


Haluan takaisin.

Haaveilen Tansaniasta ja Etelä-Afrikasta.

*** 

Kankimäki on kerännyt kirjaansa yönaisten neuvoja eli listoja asioista, jotka hän on yönaisiltaan oppinut. Minua puhuttelevat muun muassa nämä Sofonisba Anguissolan opit:

  • Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.
  • Merkitse kaikkeen ylpeästi suurin kirjaimin: m i n ä  t e i n  t ä m ä n.
  • Mainosta osaamistasi. Levitä käyntikorttejasi.
  • Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana.

Kankimäeltä itseltään otan opikseni ainakin sen, että aina on hyvä ajatus lähteä kirjoitusmatkalle tai residenssiin.

 ***

Ja niin, ketkäkö ovat niitä minun yönaisiani? Ainakin he: Patti Smith, Joni Mitchell, Sylvia Plath, Iris Murdoch, Niki De Saint Phalle, Monika Fagerholm. Ja myös: Georgia O`Keeffe. Silloin tällöin
matkani ovat suuntautuneet heidän peräänsä.


Ps. Haastattelen Mia Kankimäkeä Lahden pääkirjaston auditoriossa ke 6.2.2019 klo 18. Tervetuloa!

_______________________________
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
447 s.

1. tammikuuta 2019

Kirjapohdintoja vuodelta 2018


On vuoden ensimmäinen päivä. Ulkona pyryttää vetistä lunta vaakatasossa. On siis oivallinen hetki istahtaa alas, tehdä katsaus kuluneeseen vuoteen ja kuluneen vuoden kirjoihin: mitä luin? mikä sävähdytti? mitä jäi mieleen?

Listaukseni mukaan luin 109 kirjaa vuonna 2018. Se on yhdeksän kirjaa enemmän kuin vuonna 2017. Luettuja sivuja kertyi yhteensä 25 926. Ahkerin lukukuukausi oli kesäkuu (2697 sivua) ja laiskin maaliskuu (1560 sivua). Keskimäärin luin kuukaudessa 9,1 kirjaa.

Kun silmäilen lukemieni kirjojen listaa, mieleeni nousee paikkoja ja tilanteita, joissa olen kirjoja lukenut. Muistan sitaatteja, muistan ahaa-elämyksiä, muistan lukuisia hetkiä, jolloin olen juossut hakemaan muistikirjan ja kynän napatakseni talteen ajatuksen tai idean, joka on juuri herännyt.

Tässä muutamia nostoja:

Kuvat: Tomi Reunanen




Vuosi oli Marguerite Durasin...

...koska harvat asiat ovat yhtä tärkeitä kuin Durasin aukkoinen, kesken jäävä kieli. Luin häneltä  vuonna 2018 viisi kirjaa, joista yhden - Rakastajan - olin lukenut jo kerran aiemmin: Duras ei tyhjene yhdellä lukukerralla. Rakastajan lisäksi luin (loistavat!) romaanit Siniset silmät musta tukka ja Moderato cantabile, haastatteluteoksen Nimetön intohimo sekä tekstikokoelman Jokapäiväinen elämä. Rakastin Nimetöntä intohimoa, josta innostuin myös bloggaamaan: koostin itselleni kirjoitusohjeet Durasin oppeja mukaillen.


Ja Markku Pääskysen...

...sillä Pääskysen keväällä 2018 ilmestynyt romaani Hyvä ihminen hurmasi minut! Luin loppuvuoden aikana hänen koko tuotantonsa ja kutsuin hänet haastateltavakseni kirjastoon. Pääskysen kirjoissa kiinnostaa kieli ja tapa kertoa: lukija ei pääse helpolla, juonta ei (ehkä) ole ja kertoja viilaa linssiin. Pääskysen jäljiltä muistikirjani ovat täynnä; hänen ilmaisunsa tarkkuus ja outous ja hauskuus on kiehtovaa. Ehkä eniten viehätyin romaaneista Ellington, Vastaavuuksia ja Roona saa vastauksen.


Vuoden käännöselämykset tarjosivat...

Maggie Nelson: Argonautit 
...huumaavan omaääninen teos, joka kiertää kaikenlaiset genrejen ja määrittelyjen rajat! Itse ajattelin kirjan olevan lähinnä lyyristä esseetä, mutta sain kuulla, että Nelsonin teosta on kutsuttu myös autotheoryksi  - eli kuin autofiktiota, mutta fiktion tilalla onkin teoriaa vai häh? Ah, rakastan kirjoja, jotka luovat omat sääntönsä, tilansa, keinonsa! On ihanaa, että S&S suomentaa nyt Nelsonia, keväällä 2019 ilmestyy teos Sinelmiä.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta
...kielen ja kerronnan draivi, kokeelliset rakenteet, erilaiset tekstityypit, jotka sulautuvat täydelliseksi kokonaisuudeksi. Stridsbergin romaani kertoo Valerie Solanasin tarinan ja tekee sen niin, että lukija hukkuu, siis hukkuu hyvällä tavalla, hukkuu siihen kaikkeen: rajuuteen, rehellisyyteen, runouteen. 



Kirjat, joita luin (ja luen), kun kirjoitin...

Olen lukijana aina myös kirjoittaja. Durasin lisäksi nämä neljä kirjaa kutkuttelivat erityisen paljon kirjoittajaminääni vuonna 2018:

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
...hotellihuone, Pariisin kadut, kahvilat, nainen joka antaa elämän ja miesten viedä... ja ne kolmet pisteet! Tilasin kirjan antikvariaatista omakseni, sillä tiedän, että tähän haluan vielä palata.

Iris Murdoch: Meri, meri
...myös tämän hankin omakseni. Murdochin tunnetuin teos on mystinen, hyvin psykologinen, tarkka, synkkä, jännittävä ja helvetin hauska. Nautin henkilöhahmoista, jotka ovat inhottavia ja epäluotettavia. Nautin yllättävistä dialogeista, ohitse puhumisesta. Nautin miljööstä: merestä, liukkaista kallioista ja syrjäisestä talosta, joka natisee, haisee, kummittelee.

Peter Handke: Vasenkätinen nainen
...löysin tämän aarteen Meri, meri -kirjan kansiliepeessä olevasta mainoksesta. Handken hienovireinen pienoisromaani toi mieleeni Raija Siekkisen ja kirjoitin tästä myös blogiini.

Lydia Davis: The End of the Story
...luin tämän kesällä, Cornwallissa, junassa joka nuoli merenrantaa, kahviloissa ja ullakkohuoneessa, jossa oli kattoikkunat ja ikuinen, loputon lokkien huuto. Tämä on tavallaan metaromaani, tämä on romaani kirjoittamisesta, tässä on kertoja joka ei ole varma oikein mistään, ainoastaan siitä että hänellä on ajatuksia, valtavasti ajatuksia. Tässä kirjassa on loputon määrä lauseita, jotka voisin poimia sitaateiksi.







Perustin blogini vuoden 2015 alussa. Vietämme nyt siis 4-vuotissynttäreitä! Tällä hetkellä katson blogiani hieman ihmeissäni, kysyn siltä: mitä minä sinun kanssasi tekisin? Olen pohtinut paljon, millaista kirjablogia haluan pitää. Millaisia juttuja haluan kirjoittaa? Mihin minulla riittää aikaa?


Kirja, joka sai minut kirjoittamaan blogia siten kuin haluaisin sitä aina kirjoittaa...

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me And Other Essays
...täällä.


Ja nyt, lopuksi, se kaikkein tärkein: Ihanaa lukuvuotta 2019!