2. kesäkuuta 2019

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista #tanssivakarhu25


Ylen Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Yle haastaa lukemaan palkinnon voittaneita teoksia ja jakamaan lukukokemukset hashtagilla #tanssivakarhu25. Myös joukko kirjabloggaajia on haasteessa mukana, ja Yle nostaa blogitekstit sivuilleen, tänne
 
Minä luin haasteeseen Catharina Gripenbergin runokokoelman Ottaisit käteni, kummallista. Teos voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2008 - se ilmestyi ruotsiksi vuonna 2007 nimellä Ta min hand, det vore underligt. Suomennoksen saimme kuitenkin vasta tänä keväänä, 12 vuotta myöhemmin. Luin haasteeseen siis nimenomaan tämän uunituoreen suomennoksen, jonka on tehnyt Gripenbergia aiemminkin taidokkaasti suomentanut Kristiina Lähde.



Minulla on hyvin vahva muistikuva: istun espoolaisessa kirjastossa jonain arkipäivänä, lounasaikaan, minulla on varmaankin vapaapäivä, ehkä loma. Tuoli on pehmeä ja verhottu vahvalla kankaalla, selkänoja kallistuu hieman taaksepäin. Luen summamutikassa hyllystä poimimaani kirjaa, jonka kannessa on lennokkia lennättävä lapsi ja väritys, joka taittaa vaaleaan sineen ja punaan.

Kirja on Catharina Gripenbergin Sinä siellä kaukana näytät tutulta (2005) - runoteos, johon on koottu suomennettuja runoja Gripenbergin kahdesta eri kokoelmasta: På diabilden är huvudet proppfullt av lycka (1999) ja Ödemjuka belles lettres från en till en (2002). 

Minulle tulee kiire kaivaa muistikirja esiin. Luen Gripenbergiä ja minussa alkaa kasvaa sanoja. Luulen, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin minussa heräsi pakottava tarve kirjoittaa jonkun toisen tekstin päälle tai toisesta tekstistä käsin. En tarkoita sitä, että olisin kopioinut Gripenbergin sanoja suoraan enkä sitäkään, että olisin yrittänyt kirjoittaa täsmälleen samoin kuin hän, vaan pikemminkin koin, että lukemalla Gripenbergiä sain lisää omia sanojani; kirjoitin yhtäkkiä aivan luontevasti sellaisia sanoja ja lauseita, joita en ollut koskaan aiemmin edes ajatellut kirjoittavani.

Tuosta lounasaikaan sattuneesta vavahduksesta on aikaa pian kymmenen vuotta. Tänä keväänä olen lukenut Sinä siellä kaukana näytät tutulta -kokoelmaa uudelleen ja olen edelleen hurmaantunut sen rosoudesta, fyysisyydestä, vimmasta, rytmistä, leikkisyydestä. En voi olla ajattelematta: jos Monika Fagerholm kirjoittaisi runoa, se olisi juuri tällaista.

Kun talvella kuulin Teoksen julkaisevan lisää Gripenbergin runoutta suomeksi, olin tietysti innoissani. Tilasin Ottaisit käteni, kummallista -kokoelman heti itselleni omaksi (ajattelin, etten tee samaa virhettä kuin aiemmin: Sinä siellä kaukana näytät tutulta on loppuunmyyty enkä ole yrityksistä huolimatta löytänyt sitä omaan hyllyyni).


***


Ottaisit käteni, kummallista. Eikö ole hieno kirjan nimi? Ja kansikuvassa valkoiset pitkät verhot tarttuvat tuuleen, luikertavat haalla tuetusta ikkunasta ulos. Ikkunanpielissä halkeilevaa maalia, ajan ja tarinoiden patina.

Sekä kirjan nimi että kansi lupaavat minulle ilmavuutta, ihmetystä, haikeutta, salaperäisyyttä. 

Mutta mitä saan?

Ottaisit käteni, kummallista tekee selvän pesäeron Gripenbergin aiempaan runouteen. Siinä missä Sinä siellä kaukana näytät tutulta otti minut vastaan rempseästi ja avosylin, Ottaisit käteni, kummallista työntää minua luotaan. Koen sen sanovan: "ota selvää tästä ja tästä ja lue minut vasta sitten".

Gripenbergin runojen pohjana ovat nyt toiset tekstit, myytit ja tarinat, joiden kanssa hän keskustelee, joita hän muokkaa, kommentoi, puhuttelee, käy draamallista dialogia. Omat osionsa tai runonsa saavat esimerkiksi Ovidius ja metamorfoosit, kristinuskon tekstit ja liturgiat (mm. syntiinlankeemusoppi, uskontunnustus), Robert Walser, Virginia Woolf, Juri Gagarin

Kokoelma alkaa kuitenkin osiolla, jonka nimi on Edith

Ja minä ajattelen: on ihmeellistä, miten asioilla on niin usein tapana paakkuuntua, kasautua. Samaan aikaan kun ryhdyn lukemaan Gripenbergiä, luen myös Aino Vähäpesolan esikoisteosta Onnenkissa. Se on esseemäinen romaani, joka käsittelee mm. joogaa, seksiä, ihmissuhteita, sukupuolirooleja, muotia - ja Edith Södergrania. Se on ottanut Onnenkissa-nimensäkin eräästä Södergranin runosta.



Siinä missä Vähäpesola kirjoittaa omaa elämäänsä Södergranin runojen ympärille, Gripenberg kirjoittaa omaa versiotaan Södergranin runoista. Kaivan esiin Elämäni, kuolemani ja kohtaloni -teoksen, johon on koottu Södergranin koko tuotanto ja vasta sitten koen saavani jonkinlaisen otteen Gripenbergin runoista. Luen Gripenbergiä ja Södergania rinnakkain, kuuntelen keskustelua (onko se keskustelua?), johon nykyrunoilija modernismin esitaistelijaa kutsuu.

Siinä missä Södergran ikävöi maahan jota ei ole, Gripenberg ikävöi maahan joka on. Luen Gripenbergin versiota nykyhetkestä käsin, ilmastokriisistä käsin. Tavoitan pelon, joka monessa meissä juuri nyt asuu:


"Mutta minä ikävöin paikkaan joka on paikalla
Huutoon joka on: huuto!
minuun joka olen minä
sinuun joka olet sinä.
Maassa joka ei ole ei ole isiä, äitejä, lapsia, ei metsää"



Ja jälleen kaikki paakkuuntuu, kasaantuu. Olen avannut Maria Matinmikon hiljattain ilmestyneen runoromaanin Kolkka, joka alkaa "Maa jota ei ole" -nimisellä luvulla. Matinmikko hahmottelee upeassa teoksessaan paikkaa tai seutua tai maastoa, joka olisi nykyisyyden ulkopuolella. Paikkaa, jota ei vielä ole. Paikkaa, joka olisi sukupuoleton tai muunsukupuolinen, neutri. Ja Södergran kirjoittaa ehkä tunnetuimmassa runossaan "Vierge moderne":

"En minä ole nainen. Olen neutri. / Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, / olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa..."

Gripenbergin "Vierge moderne" on ensin hajoilevaa dialogia, sitten leikkisää proosarunoa, lopussa kirjemuotoa. Neutri etsii runossa paikkaansa, paratiisia. Hän muistaa Edithin, hakee hänestä rohkeutta: "Edithillä oli vain kuolema, runoja / mutta hän ei epäröinyt".

Lopulta pidän eniten niistä Gripenbergin Edith-runoista, jotka eivät rakennu suoraan jonkin tietyn Södergranin runon päälle vaan ottavat voimansa Södergranin henkilöhistoriasta tai -kuvasta. "Edithin saha" -proosarunossa aistin jopa hetkellisesti Gripenbergin esikoiskokoelman rempseyden, roson ja huumorin. Osion päättävä "Exit Edith" on hieno kunnianosoitus ja kiitos Södergranille, esikuvalle: "Edith, tässä olemme ja kynä."


***


Toukokuun alussa istun luennolla, jolla puhutaan runouden intertekstuaalisuudesta. Luennoitsijan mielestä muihin teksteihin viittaaminen ja esimerkiksi myyteillä leikkiminen ei saisi olla runon itsetarkoitus vaan runon pitäisi kyetä puhumaan lukijalle myös silloin, kun lukija ei tunnista tai ymmärrä intertekstuaalisia viittauksia.

Kun luen Ottaisit käteni, kummallista -kokoelmaa, mietin usein tätä luennoitsijan lausahdusta. Etenkin Ovidiuksen Muodonmuutoksilla leikittelevä osio sulkee minut ulos, ei avaudu, ei puhu. Koen tyhmyyttä; haen jopa Ovidiuksen opuksen kirjaston varastosta ja ajattelen, että sivistän nyt itseäni, mutta en sitten kuitenkaan jaksa. On nimittäin niin, että aina kun kuulen tai luen jonkun antiikin tarun tai jumalan nimen, korvissani alkaa soida ja suu vääntyy haukotukseen.

Rachel Cuskin romaanissa Outline (suom. Ääriviivat) kerrotaan naisesta, joka ei ole koskaan kuullutkaan Venezuela-nimisestä maasta. Naisen aviomies häpeää vaimonsa tietämättömyyttä, mutta kirjan minäkertoja kysyykin mieheltä, kuka hän on määrittelemään sen, mitä ihmisen tulisi tietää. On varmasti paljon asioita, joita mies itsekään ei tiedä, minäkertoja huomauttaa. Kun luin tämän kohtauksen, tunsin suurta mielihyvää ja mietin sitä jälleen lukiessani Gripenbergiä: minun ei tarvitse tietää tätä.

Palautan Ovidiuksen lukemattomana kirjaston varastoon.


Kirjat, joihin olen tekstissä viitannut.



Aino Vähäpesolan mukaan runojen tulkinta kertoo enemmän tulkitsijasta kuin runoista. "Minä luen niitä runoja, jotka resonoivat minussa, minä kirjoitan tutkielman niistä", Vähäpesola sanoo Onnenkissassa. Hän antaa itselleen luvan olla ymmärtämättä kaikkea, olla välittämättä kaikesta. Samalla tavoin minäkin luin Gripenbergiä; tartuin vain niihin kohtiin, jotka värähtelivät minussa.

Pidin kovasti Virginia Woolfille kirjoitetusta runosta "V. W.". Siinä Gripenberg puhuttelee Woolfia, hän kirjoittaa tästä oman runonsa henkilöhahmon ja sanoo:


"Mutta minun runossani et kuolisi - - 
Virginia, nouse vedestä
on tulossa aivan tavallinen päivä jollaista et koskaan kokenut:
Eläviä henkilöitä, muutama kuollut, huoneita ja lounastaukoja, 
virkamiespalkka."


Hieno on myös kokoelman loppupuolella oleva "Broken nose during dinner" (mikä nimi!!!). Nautin runon absurdismista, toistosta, kiivaudesta, huudahduksista. Muuttuuko illallinen siinä lopulta venäläiseksi romaaniksi?


____________________________
Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista
Alk. Ta min hand, det vore underligt (2007)
Suom. Kristiina Lähde
Teos 2019
92 s.