6. marraskuuta 2019

Sormiharjoitus: Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama

Olen julkaissut tänä vuonna vain kymmenen blogipostausta. Voisin vedota kiireeseen, mutta suurempi syy lienee motivaatiossa, priorisoinnissa. Nyt olen kuitenkin lukenut niin hienon kirjan, että haluan kirjoittaa siitä jotain, haluan muistaa, nostaa esiin, ihmetellä. Tämä teksti on eräänlainen sormiharjoitus: kirjoitin sen muistivihkooni heti, kun olin saanut luettua Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraaman (Tammi, 2019). Stilisoimatta tulkoon se nyt myös tänne.





Tällaista siis on elää tekstin tiheydessä, täydessä maailmassa, mahdollisissa maailmoissa. Kielessä, joka kokeilee, testaa, tutkii. Sukeltaa syvään, kysyy. 

"Ajattele nyt", se sanoo ja tarjoaa minulle ajatuksen tai idean, jota en ole koskaan aiemmin ajatellut; faktan, josta en ole aiemmin edes haaveillut tietäväni. 

Pitkään luulin, että kirjoittaminen on vain kirjoittamista, mielikuvitusta, oman pään tonkimista. Että kaiken on tultava suoraan minusta, minun sisältäni. Ajattelin usein, että olen liian tyhjä kirjoittaakseni todella. Mutta hiljalleen olen oppinut tekstien verkot, olen oppinut "kirjalliset kudinlangat", olen oppinut, että kirjoittaminen todella on lukemista ja lukeminen kirjoittamista - että kaikki liittyy kaikkeen ja kaiken ei tarvitse olla minussa valmiina: 

"Kaikki taide syntyy vanhan päälle."

Jo Kristallipalatsissa Hakkarainen uitti romaaniinsa lukemaansa, mutta Dioraamassa kudelmat ovat vielä vahvempia, moninaisempia ja selvemmin myös lukijan nähtävissä. Rakastan sitä, miten fakta kietoutuu fiktioon, miten ne rakentuvat toistensa päälle ja lomaan.

Syvyys, ajattelen. Yksityiskohdat, taiten tehty toisto. 

Fragmentaarisuus: hetkien tarjoilu lukijalle, kauneus.

En tiedä, mitä turkulaista hotellia Hakkarainen kuvaa tai onko juuri tällaista hotellia oikeasti edes olemassa, mutta hotelli herää eloon, yksityiskohdat (taas), visuaalisuus, tarkat aistihavainnot, pöly jota kattotuuletin loputtomiin kauhoo ja papukaija, tietysti, papukaija.

Intensiivisyys sekä henkilöissä että kerronnassa. Intohimo, niin intellektuaalinen kuin fyysinenkin. Elämän- ja tiedonjano, loputon tarve tietää ja kokea lisää:

"Ymmärsin, että aikaa voi manipuloida. Että ei ole vain yhtä aikaa vaan monta. Mitä enemmän tein, mitä enemmän koin uusia asioita ja opettelin uusia asioita, sitä pidemmältä mieleni sisäinen aika tuntui."

Rakkaus, luonto, taide. Kyse on ainakin näistä.

Myös ihmisyydestä, siitä mikä tekee meistä meidät (olisimmeko me korvattavissa?)

Ja kielestä, kyvystämme muistaa, assosioida: "Ihmisen aivot ovat loputonta runoa."

Rakastuminen vertautuu maailman syntyyn; se on kaikennielevää, vääjäämätöntä, fysiikkaa jota vastaan ei voi taistella.

Menneisyyteen juuttuneen museon dioraamoissa loputtomuus: mikään ei muutu, saalis ei ikinä tule saalistetuksi, "kurki huutaa päättymätöntä huutoaan suolla". Jään kiinni näihin dioraamafragmentteihin, niissä kerronta pysähtyy - ja aika. Kunpa rakastuneetkin voisivat jäädä dioraamaan!

Dioraama on lyyrinen maailma, josta en haluaisi pois. Kun olen lukenut kirjaa yli puolen välin, alan hidastella, luen jotain muuta, selailen. En siksi, että olisin väsynyt tai tympääntynyt, vaan koska olen lukemisesta niin täysi, niin onnellinen. Tällainen olo tulee minulle lopulta melko harvoin - edellisen kerran niin on tainnut käydä Hannele Mikaela Taivassalon In transitin kanssa.

Ajattelen, että Hakkarainen on tehnyt juuri niin kuin Monika Fagerholm Helsingin kirjamessujen lukupiirissä sanoi, ohjeisti kirjoittajia: "Älä ajattele tekstiä, ajattele maailma". Vaikka Dioraama kurkottaa moneen suuntaan ja syö romaanille ominaiseen tapaan monenlaista, sen maailma on silti koherentti ja kokonainen. Tiheä ja täysi.

Julia on sitä mieltä, että "päämäärä helpottaa valintaa". En ole varma, päteekö ajatus kirjoittamiseen. Haluaisin tietää, onko Dioraama syntynyt niin, että päämäärä on ollut alusta asti selvä.

(en ymmärrä, miten niin voisi kirjoittaa) 
Olen kirjoittanut marginaaliin: Mikä on minun ydinkuvani? 

"Taiteilijoilla on oma kuvakielensä, hahmot jotka toistuvat maalauksesta toiseen", sanoo Karl Julialle. Mitkä ovat Hakkaraisen hahmoja, mietin. En löydä hänen romaaneistaan toistuvaa symboliikkaa, mutta sen sijaan löydän kehityskaaren. Sen, miten kirjailija jokaisella teoksellaan kasvaa, on yhä taitavampi, yllättävämpi.


___________________________________
Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi 2019
319 s.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti